tiistai 30. heinäkuuta 2019

Here And Now - Peel Session - 1978



Brittiläisessä musiikki- ja DIY-skenen kirjoitetussa historiassa on pienoinen musta aukko taikka tyhjä kohta, kun kyseessä on 70- ja vielä 80-luvullakin vahvasti elänyt 'free festival'-skene.

Myöhemmin samaisen toimintablokin täyttivät ehkä teknomusiikin laittomat metsä- ja varastohallibileet (mm. Goatrance), mutta tätä ennen jälkihippien ja niin kutsuttujen travellereiden (jotka elivät vaunukaravaaneineen ehkä hivenen yhteiskunnan ulkopuolellakin) täyttämät kesäiset free festivalit yhtyeineen olivat oma voimakas alakulttuuri-ilmiö vielä pitkälle 80-luvulle.

Ehkä yksi syy skenen bändien ja musiikin katoamiselle ajan muistista oli suurimman osan bändeistä kiistämätön musiikillinen keskinkertaisuus? Musiikkimedia haluaa myös aina muistella uusia ja uraauurtavia ilmiöitä, joiden rinnalla lasten kanssa maalatulla linja-autolla matkustanut hienhajuinen ja pesemätön  jälkihippiperhe edustaa ehdä tuona aikana jo pysähtyneisyyttä sekä mennyttä maailmaa ja ideaalia.

Homma kulminoitui vuonna 1985 viimeiseen yritykseen viettää kesäpäivänseisausta sitä varten neoliittisella kaudella rakennetulla Stonehengellä, jonka poliisi väkivaltaisesti esti. Battle of Beanfield nimen saaneessa tapahtumassa 1300 poliisia blokkasi New Age Travellereiden autosaattueen pääsyn alueelle ja 537 travelleria pidätettiin samalla kertaa (ja kovaotteisesti), joka on kaiketi sodanjälkeisen Britanian suurin yhtäaikaa teljetty joukkio. Tätä ennenkin juhlissa oli ollut ongelmia ja rähinöitä ollut muun muassa moottoripyöräjengien toimesta. On huomioitavaa, että näillä festivaaleilla soitti paljon myös aikansa punk-skenen yhtyeitä.

Mielenkiintoinen linkki 70- ja 80-luvun punkmusiikin kanssa oli Englannissa vallinnut talonvaltaus, eli squattaus. Ilmiö elää Brittein saarilla edelleenkin, mutta punk- ja etenkin anarkopunk/peace punk piireissä squateissa asuminen ja oman utopian pyörittämisyritys oli oikeastaan selviö. Idea ei ollut kuitenkaan punkkien itse keksimä, vaan hommaa oli tehty jo 60-70-lukujen vaihtoehto- ja DIY-skeneissä. Ladbroke Grove-alueen yhtyeet, joihin lukeutuivat esimerkiksi Hawkwind ja Pink Fairies asuivat niin sanotusti vapaasti. Hommaa edesauttoi Ison Britanian laki, joka sallii sinällään majoittumisen tyhjillään olevaan taloon, jos kiinteistön omistajaa ei saada kiinni. Usein tilanne johti kuitenkin vesijohto- ja sähköverkon ulkopuolisiin utopistisiin kokeiluihin, joista siirryttiin paikan paskomisen ja huonekaluilla lämmittämisen jälkeen seuraavaan osoitteeseen. Myös virkavalta alkoi yleensä naapurien valituksen ohella seurata ja painostaa "vapaaseen asumiseen" usein kuulunutta vapaata päihteiden käyttöä ja myyntiä.

Joskus utopiat jollain tavalla toimivatkin, mistä esimerkkinä CRASS-yhtyeen Dial-house, joka on olemassa tavallaan edelleenkin. Yhtyeen jäsenistä suurin osa oli kuitenkin 60-luvun entisiä hippejä ja punkyleisöä ihan huomattavasti vanhempia. Penny Rimbaudin ystävä Wally Hope oli alkuperäisen Stonehenge-festivaalin perustaja ja riisti henkensä hämärissä olosuhteissa, joista Rimbaud syyttää edelleen "hallitusta ja salaista poliisia". CRASS ei ollut ainoa linkki vanhempaan skeneen, sillä aktiivisesti maata kiertänyt Here & Now-yhtye omasi suoria linkkejä Gong-yhtyeeseen (ja toimi 1977-78 Planet Gong nimellä Daevid Allenin taustabändinä). Punkin ilmestyttyä kehiin yhtye kuvaili omaa musiikkityyliään 'spacepunk'-termillä. Bändiltä ilmestyi vuonna 1978 täyspitkä, joka oikeaan punk-tyyliin kuitenkin kalpenee tämän lyhyemmän, aina kaikelle uudelle avoinna olleen John Peelin järjestämille sessioille.

Here & Now:n oma suora linkki anarkopunk-skeneen oli taas sen varhainen kiertäminen ja ystävyys nuorempien The Zounds, The Mob ja The Astronauts yhtyeiden kanssa. Kakkosbiisi 'What You See Is What You Are' voisi olla sanaleikkeineen ihan suoraan Zoundsien repertuaarissa.

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Boards of Canada - Societas x Tape (Mixtape) 2019



1. Intro (short wave radio scan) (0:00) 2. Jasper Van't Hof - Associations (0:32) 3. coL - This Flat Earth (?) (3:31) 4. ? (6:27) 5. Heldon - Une Drole de Journee (6:40) 6. Interlude (7:06) 7. Dolphins Into The Future - B2 (7:09) 8. Killing Joke - Unspeakable (Demo) (9:20) 9. ? (11:47) 10. Victrola - Maritime Tatami (13:49) 11. George Duke - Vulcan Mind Probe (18:10) 12. Flayer - Wanna Get Back Your Love (Mix 1) (20:53) 13. ? (24:30) 14. Doxa Sinistra - The Other Stranger (25:12) 15. Interlude ("your choice, five") (28:26) 16. Paul Hart - prospect (28:44) 17. M. S. Subbulakshmi - Srimannarayana (31:44) 18. Esplendor Geometrico - Regeneración (34:00) 19. Interlude ("get a shot of protection, every ill, the swine flu shot") (35:58) 20. ? (36:22) 21. Hell Interface - Untitled Remix (Grace Jones - Slave To The Rhythm, Imagination - Just an Illusion, Aquarius) (37:59) 22. Interlude (advert) (40:42) 23. Jupiter Prophet - 35.000 Feet (Challenger's Theme) (40:50) 24. ? (42:10) 25. ? (44:13) 26. Devo - Shrivel Up (45:43) 27. Stefan Zauner - Billy Miller 28. These Trails - Garden Botanum 29. ? 30. Interlude 31. Alan Parker - The Free Life 32. Egberto Gismonti - Jardim de Prazeres 33. Interlude (Unidentified whisperer from Burundi, Rwanda or Uganda accompanied by Inanga) 34. Les Maledictus Sound - L’entrage Monsieur Whinster 35. Ana Lola Roman - Decode 36. Severed Heads - We Have Come To Bless The House 37. Interlude 38. Interlude (Commercial) 39. Filmmaker - Crow Mask 40. ? 41. Yellow Magic Orchestra - Light in Darkness 42. Hajime Tachibana ‎- XP41 43. Lena Platonos - Bloody Shadows from Afar 44. ? 45. Laughing sample comes from Jean-Pierre Castaldi & Clémentine Célarié Casta...! - Le fou rire 46. Deutsch Amerikanische Freundschaft - Osten Währt am Längsten 47. ? 48. ? 49. ? 50. Colourbox - Tarantula (12” Version 1) 51. 33.10.3402 - Kanap (1:43:51) 52. Boards of Canada - Untitled (The Elegants - Little Star) (1:48:00) 53. One Foundation - Dance With Us Lord (1:49:59) 54. Bruce Haack - Angel Child (1:55:23) 55. Christian Chevallier - Sea Cathedral (1:56:23)

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Nico - Chelsea Girl 1967

Christa Päffgenin, eli paremmin tunnettuna Nicon levytysura käynnistyi silloisen poikaystävänsä, Rolling Stonesien Brian Jonesin avittamana jo vuonna 1965. Nico levytti singlen 'I'm Not Saying' Stonesien managementin kautta ja namedroppauksena seiskatuumaisen tuottivat Jimmy Page ja Andrew Loog Oldham. Jonesin kautta Nico tutustui Andy Warholiin ja tämän hoviin ansaiten hyvin pian paikkansa porukan liepeille. Tämä johti Warholin masinoimaan kiinnitykseen Velvet Undergroundin sivusolistiksi, sekä filmirooliin levyn nimikappaleen elokuvassa.

Päffgen ei ymmärtääkseni myöhemmällä soolouralla konserteissaan esittänyt ikinä sinkkudebyyttibiisiään, eikä kaiketi juurikaan Chelsea Girlin lauluja, vaikka Velvettien biisejä seteissä silloin tällöin oli. Nicon soolodebyytti äänitettiinkin osittain Velvet-miehistön avulla, levyn kappaleista viiden ollessa myös miehistön säveltämiä. Tuleva poikaystävä, tuolloin 19-vuotias Jackson Browne sävelsi Nicolle kolme biisiä, Bob Dylanin ja Tim Hardinin biisipussista tulleiden yksittäisten biisien lisäksi. Vain A-puolen viimeisessä kappaleessa 'It Was a Pleasure Then' Päffgen on itse merkitty osakrediitteihn.

Velvettien levy oli äänitetty jo miltei toista vuotta ennen ilmestymistään ja Nicon soolodebyyttiä. Siinä vaiheessa hän oli jo ehtinyt valloittaa hetkeksi Lou Reedin, sekä myös Lou Reedin sydämen. Näistä ensimmäisen välille syntyi myös oikeastaan aine kestänyt välirikko, mutta jälkimmäinen tuli tuottamaan Nicon myöhemmät sooloalbumit.

Se, miksi artisti suhtautui levyyn myöhemmin kylmäkiskoisesti selittyneekin sillä, että hän ei kokenut sen olevan kerrottu hänen omalla äänellään. Muiden tekemät (kieltämättä kauniit) kappaleet ja tuottajan suuret jousisovitukset aikansa hyvällä folk-tuotannolla ei miellyttänyt myöhempää Nicoa. Vaikka levyn sovitukset rytmisoittimien puuttumisineen, feedback-kierrätyksineen ja välillä rohkean minimalistisine taustoineen ovat ihan silkkaa Nicoa.

Tähän nähden levyn laittaminen soimaan on aina hienoisen hämmentävä hetki. Tästä artisti ei siis pitänyt? Nicon sydämenvalloitukset jatkuivat, listaan kuuluvien Jim Morrisonin ja Iggy Popin kera. Näistä jälkimmäinen esiintyi Nicon seuraavan levyn ja oman äänensä viimeinkin kuuluviin saaneen 'Marble Indexin' avant-gardistisella musiikkivideolla.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Spectrum ‎– Soul Kiss (Glide Divine) 1992

Vaikka Sonic Boom onkin ollut Levyhyllyssä aika helevatin usean kirjoituksen aiheena, Spectrum-yhtyeen ykkös- tai kakkoslevy (ihan miten haluaa laskea ja ajatella) ei ole täällä vielä pyörähtänyt. Ehkä syynä on se, ettei se ole alusta loppuun ihan täyttä tavaraa, vaikka sillä hetkensä onkin.

Ykkös tai kakkoslevyksi laskeminen johtuu siitä, että vuonna 1990 Peter Kember julkaisi levyn 'Sonic Boom - Spectrum', jolla soitti vielä myös jo hajoamispisteessä olleen Spacemen 3:sen jäsenistöä. Käytännössä Jason Pierce vei koko bändin keikkamiehistön ja Peter Kember joutui kasaamaan uuden yhtyeen, jossa oli toki omat linkkinsä Spacemeniin. Riitapukarien yhtyeet myös levyttivät osittain vuoden 1992 albuminsa vuoroviikoin Rugbyssä sijainneessa VHF Soundcentressä.

Näistä albumeista Spiritualizedin 'Laser Guided Melodies' vetää kiistämättä pidemmän korren. Kumpikin levy jatkaa selkeästi siitä, mihin tekijänsä jäivät Spacemen 3:sen joutsenlaulu 'Recurringin' puoliskoillaan. Mutta siinä missä Pierce vei musiikkinsa sähköisen utuiseen suuntaan, hauraine gospel-vaikutteineen, Kember kompastui omiin musiikillisiin rajoitteisiinsa.

Soul Kiss (Glide Divine) avataan näppärällä Evie Sands varkaudella/lainauksella 'How You Satisfy Me', joka kappaleena ja tavallaan tukkoon tuuttaavalla wall of soundillaan on kappaleellisesti varmaan paras koko Spectrum-yhtyeen tuotannosta. Seuraavalla biisillä 'Lord I Don't Even Know My Name' siirrytään jo nojatuolin pohjalle, Kemberin laulaessa rajatulla rekisterillä ja kappaleen perustuessa droneen ja (Vox Starsteamer-kitaran) tremoloefektin hallittuun käyttöön. Kolmas kappale 'Drunk Suite' on sitten jo silkkaa satunnaisesti vaeltavaa tremoloa, syntikan kilinää ja suhinaa. Seuraavaksi taas hauraasti soitettua yksinkertaista kahden soinnut Velvet/Elevators-henkistä riffittelyä Kemberin ohuen äänen säestäjänä.

Paperilta luettuna ylläoleva kuulostaa itse asiassa oikeastaan houkuttelevalta. Itse asiassa juuri siltä, mikä Spacemen 3:sen musiikissa on ollut ns. "se juttu". Mutta käytännössä tämän levyn kohdalla se ei ainakaan omaan korvaani toimi. Kaikki on tavallaan oikein, mutta joku tästä levystä ja sen haahuilusta puuttuu. Myös levyn cd-ajan hämmentävä yli tunnin pituus tekee tästä kohokohtien puuttuessa puuduttavan kokonaisuuden, jota ei hienoilla soundeilla ja näppärän minimalistisella, mutta myös tasapaksulla tuotannolla paikata. Levyn biisien osakrediiteistä vastasi Richard Formby, joka myös soittaa levyllä.

Käsittääkseni Formby ilmoitti levyn ilmestyttyä, ettei lähde sen markkinointirundille, joten Kember oli ongelman edessä. Vuoden 1992 Spectrum oli oikea bändi, mutta sillä ei aikalaistodistusten mukaan ollut oikein tajua ja taitoa, miten toistaa levyn musiikkia livenä ja keikat olivat lonksuvia ja epävarmoja. Kember solmi Silvertonen kanssa levysopimuksen, missä ei rajoitettu levyn kansitaidetta millään tapaa, joten ensimmäinen painos pakattiin öljyttyihin muovikansiin (joista suurin osa on kuulemma edelleen ehjiä). Kakkosversiossa sitten oli ylläoleva kansitaide. Kaikki rahat menivät tietysti ekoihin kansiin.

Olen aina miettinyt, kuinka paljon levyyn kohdistuvasta epätyytyväisyydestäni johtuu siitä, että ostin sen ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltani, joka kohdistui Lontooseen. Tuolloin kovana brittimusan ystävänä ehkä levyihin ja kauppoihin (jotka kieltämättä 90-luvun puolessa välillä olivat valtavia) kohdistui tuolla matkalla niin suuria odotuksia, ettei niitä voinut täyttää. Silti reissulta tuli ostettua lähinnä huonoja taikka keskinkertaisia levyjä (mm. kamala Hawkwind-bootleg 'Bring Me The Head of Yuri Gagarin). Veljelle sentää sain tuotua Camdenin kirpputoreilta edukkaita reggae- ja dub-levyjä, jotka se oli tilannut mukaan laitetulla lapulla. Jostain syystä tätäkin tulee aina silloin tällöin kuunneltua. Mutta onhan tässä tosiaan: hetkensä.