perjantai 29. lokakuuta 2021

Icons of Filth - Nostradamnedus 2002

Walesilainen Icons of Filth perustettiin esimuotoonsa jo 1979. Paikallistasolla toiminut yhtye hajosi parin keikan jälkeen ja jatkoi nimellä Atomic Filth, joka kääntyi vuoden kuluessa lopulliseen muotoonsa.

Miksi yhtye pyörii nyt Levyhyllyssä johtuu siitä, että se julkaisi juuri EP-mittaisen 'Plight'-levyn. Valitettavasti uusi levy kantaa yhtä tällaisten vanhojen alan bändien helmasyntiä myöhemmässä tuotannossa: se on perin metallisen kuuloinen, eikä hyvällä tavalla.

Toinen erikoisuus uudessa levyssä on, että bändi ehti jo pistää pillit pussiinsa vuoden 2004 jälkeen. Yhtyeen ikoninen laulaja Stig kuoli sydänkohtaukseen Lontoossa vallatussa talossa soitetun keikan jälkeen ja yhtyeen toiminta ymmärrettävästi lopahti tähän. Bändi kokosi rivinsä tämän lapsille suunnatun hyväntekeväisyyskeikan muodossa pari kertaa ja sitten taas uudestaan esiintyen samalla lavalla Stigin pojan yhtyeen kanssa. Huhuja tulevasta levystä roikkui vuosia ja sitten sellainen tuli.

Mutta onneksi on vara valita. Yhtyeen ensimmäinen kasetilla julkaistu LP 'Not on Her Majesty's Service' ja Mortarhaten painattama vuoden 1984 'Onward Christian Soldiers' (indie-listan #7) naulasivat bändin tyylilajin suuruuksien joukkoon yhdessä EP-levyjensä kanssa. 

Punkin anarko-alalajistahan tässä oli kyse. Sanoitukset liikkuivat eläinoikeuksien puolella, kilpavarustelussa, ympäristöasioissa, vegaaniruuassa, naistenoikeuksissa ja niin edelleen. Stigin 110% elämisen ja hengittämisen taustalla yhtye piiskasi punkkiaan, joka oli hivenen kallellaan metalliseen soundiin, muttei liikaa. Icons of Filth tuli Cardiffista, jossa oli synergiaetua Bristolin lahden etelärannalle, mistä löytyi hyvin vahva punkkikeskittymä Disordereineen ja Amebixeineen.

90-luvulla skene eli hiljaiseloaan, mutta IoF julkaisi 1999 taas EP-levyn. Milleniumin taite herätteli kuitenkin yhtyeen uudestaan ja se julkaisi tämän pitkäsoiton. Nimessä on viittaus milleniumin yhteen ärsytykseen: 1500-luvulla eläneen Nostradamuksen "ennustuksiin", joita cashattiin taas tuolloin. Mutta maailmassahan mikään ei ollut juurikaan muuttunut 80-luvulta, joten typerät salaliitto- ja ennustusteoriat kalpenivat liukuhihnojen ja aseteollisuuden oikean vallan edessä. Musiikillisesti on oikeastaan erikoista miten suoraa jatkumoa tämä on 80-luvun levyille. Sounditkin ovat lähempänä sitä, kuin 00-luvun pökäleeksi masteroitua jöötiä. Icons of Filthillä oli myös taito kaiken paasaamisensa ohessa tehdä biiseihin tarttuvia juttuja, mikä ilmenee esimerkiksi 'Henry Ford', 'Ghetto of Disillusion' ja 'Flag'-kappaleissa. Ylipäätään anarkopunk-tyylilajissa tosissaan ja hädissään olo on usein se juttu.

Olisiko tässä yksi tyylilajin onnistuneimmista uudelleenlämmittelylevyistä?

perjantai 24. syyskuuta 2021

Omaa musiikkia ja ääntä viimeisen vuoden ajalta

No, parin vuoden ajalta. 

Jotkut saattavatkin tietää, että teen DIY-skenessä ja meiningillä musiikkia. Korona on vaikuttanut hommiin sillä tavalla, että keikkakielto on estänyt aika pitkälti esiintymiset. Jotkut tällaiset projektit ovat sitten hiipuneet ja kuopattu luonnollista tietään. Pistän tähän nyt projekteja ja juttuja, joita on tässä 2020-2021 tehty ja äänitetty. 

Musiikin soitossa olen yhtä kaikkiruokainen, kuin levyjen ja audion kuuntelussa, joten tässä(kin) mennään aika spektrien ääripäähän. Mutta toivottavasti sieltä löytyy jotain mielenkiintoista. Soittajana ja itse tekijänä olen muiden tapaan "sampleri", eli kyllä noissa saattaa Levyhyllyssä kuunneltua kamaakin tunnistaa.

-----------------------------------------------------------------------------------

Sanna & Rolf on perhe-duo, jossa vaimoni vokalisoi ja soittaa autoharppua. Minä soitan akustista kitaraa ja tarvittaessa sointusitraa yms. Kappaleet valitaan yhdessä, mutta ideana on soittaa akustista folkkia vähän poikkeavammalla, tai ainakin vähemmän kuullulla repertuaarilla, kuin baarin nurkissa. Olemme keikkailleet puutarhajuhlista Kirjamessuille, mutta tällainen kama ei sovi tietenkään ihan kaikkialle.


-----------------------------------------------------------------------------------
Olavi Sola Orkesteri on pseudonyymi Petri Osolalle. Yhtyeeltä ilmestyi muutama vuosi sitten kasettijulkaisu, jossa musiikki oli aika pitkälti jenkkihenkistä punkahtavaa rokkia. Tarttuvuuttakin oli mukana. Musiikki rönsyili myöhemmin ehkä liikaakin, mutta 2020-taitteessa julkaistiin Spotifyssä kokoelma, missä oli parhaita paloja kyseiseltä kasetilta ja puolet uusia biisejä. Julkkarikeikka peruuntui kuitenkin koronan ilmestyttyä kuvioihin. Tässä levyn onnistunut lopetuskappale aina ajankohtaisella sanoituksella. Soitin tässä tota chorus-efektikitaraa ja riffin, mikä on mun mielestä oikein onnistunut juttu.

-----------------------------------------------------------------------------------
Mutalahti pitää sisällään osittain samaa porukkaa, kuin O.S.O. Musiikki on totaalisen erilaista; pääosin iskelmää. Välillä ihan uljaasti toteutettua, välillä aika perus. Tässä kesäinen biisi, mihin soitin lap-steel kitaran.

-----------------------------------------------------------------------------------
Iskelmäkortilla mennään edelleen. Pitkäaikainen kokoonpano Mika Byman & Kovat otteet soitti viimeisen keikkansa syyskesän Kymikantri-festivaaleilla. Tässä viimeiseksi jäänyt äänitetty biisi käppäisellä videolla. Telecasteria hakkaan tässä.

-----------------------------------------------------------------------------------
Josta voidaankin siirtyä johonkin ihan muuhun. Yhdistävänä on, että tämä on kitara-bassot-rummut bändi. Vyöhyke julkaisi SOTA/RAUHA-kasettialbumin kevättalvella 2021. Bändin alkuperäinen idea oli yhdistää anarkopunkin tosikkomaista paasausta Hawkwindin jyräykseen. Albumi on niin sanottu teema-albumi, eli siinä on koko levyn läpi kantava idea. A-puoli kuvaa nykyhetkeä, pelkoa ja kuvitelmia, B-puolella maailma on jo tuhoutunut ja se on äänitetty ilman verkkovirtaa pienessä mökissä. Tässä avausbiisi Liukuhihna.

-----------------------------------------------------------------------------------
Edellisen kappaleen kanssa ajatuksen tasolla vähän samoilla poluilla matkataan tässä "soolotuotanto" tai jossain vaiheessa von Dänikenn (nyt nimi tuntuu vähän tyhmältä) nimen alla tehdyllä elektronisella kappaleella.

-----------------------------------------------------------------------------------
Tämä Pink Floyd ambient-remix projekti olikin jo täällä. Tähän(kin) olen erittäin tyytyväinen. Edelleen. Etenkin 1987 osuuteen.

-----------------------------------------------------------------------------------
Sitten jotain ihan muuta. Viime talvena kaivoin Casiot esiin ja metsähiihtoinnostuksen lomassa tein lyhyen kasettijulkaisun pituisen äänitteen niin sanottua "dungeon synyhiä". Waldfaustissa yritin vältellä kyseisen tyylilajin pahimmat kikkeliskokkelis meiningit ja olen lopputulokseen, joka on sekoitus nörttimusaa, black metal elementtejä, japanialaistyylistä ambienttia ja Conan-henkeä.

-----------------------------------------------------------------------------------
Sitten jotain ihan muuta pt. II. Tein viime lokakuussa kenttä-äänityksiä ja tässä sellaisen muokattu/sävelletty versio. Parempaa kuin aito!


torstai 23. syyskuuta 2021

Moon Duo - Stars Are the Light 2019

Moon Duo syntyi, kun yhdysvaltalaisen Wooden Shjips-yhtyeen Ripley Johnson huomasi, että hänen pääbändinsä ei ollut hirveän uraorientoitunut, eli sen koolle saaminen ja sen kanssa kiertäminen on kohtuullisen vaivalloista. 

Hän halusi kuitenkin keikkailla aktiivisemmin, joten älynväläyksen hetkellä ehdotti kumppanilleen Sanae Yamadalle duon perustamista. Olihan kaksikko aina muutenkin kimpassa kiertueilla, eikä duo-kamojen roudaus vaatisi taasen suurta vaivaa ja niin edelleen. Moon Duo on toiminut jo useiden levyjen verran, välillä mukana on ollut kolmas jäsenkin rumpalina.

Ripleyn kaikissa projekteissa on vähän samoja elementtejä ja Wooden Shjips on myös psykedeelistä rokkia soittava yhtye, kuten Moon Duokin alussa. Jälkimmäisen musiikki on kuitenkin ollut lähtökohdistaankin johtuen huomattavan paljon minimalistisempaa ja enemmän droneen ja toistoon nojaavaa. Pääpaino on ollut Ripleyn kitaralla, joka on kuljettanut biisejä eteenpäin. Soundissa on muistumia vanhoista dronerock-yhtyeistä, kuten Spacemen 3 ja Suicide.

Tälle uusimalle levylle tultaessa bändin sisäisessä kemiassa on kuitenkin tapahtunut sellainen muutos, että Yamada on ottanut suurempaa roolia syntikkalayereineen ja Ripleyn kitarat ovat suorastaan taka-alalla. Levyä on tituleerattu Moon Duon "diskolevyksi", mutta ei se nyt ihan sellaista perinteistä 4/4 jumputusta ole, vaan elektronisesta menosta ja biitistä huolimatta sellaista makuuhuonemusaa, pieniä kikkoja soundeja ja nyansseja. Vaikka toistoon tässäkin nojataan. Krautrock-termi on kärsinyt aika kovaakin inflaatiota, mutta sellaiseen 70-80-luvun taitteen motorik-menoon voisi nähdä linkkejä.

Oman kirsikkansa kakkuun tuo se, että äänitetty levy lähetettiin ex-Spacemen 3 mies Peter Kemberille, eli Sonic Boomille Portugaliin miksattavaksi. Boomhan on nykyisin taas profiilikas artisti/miksaaja/tuottaja, joka on tehnyt töitä muun muassa Beach Housen, MGMT:n ja Panda Bearin kanssa. Ihan jokainen Boomin kädenjälki ei ole omaan korvaan tuonut elämää suurempaa lisäarvoa, mutta tällä levyllä Kember on kaivellut miksauksesta oikeita ääniä ja järjestellyt niitä oikeisiin paikkoihin, aika karkkimaan kuuloisesti. Koko levy on omaperäisen kuuloinen, mikä on tänä päivänä välillä kovin harvinaista. Siinä missä Kemberin entinen bändikumppani Pierce käyttää Spiritualizedin uusilla levyillä Logickin KAIKKI RAIDAT, Kember luottaa vanhaan minimalismitaitoonsa ja hyvä niin.

Hyvä levy. Ehkä noista biiseistä ei mikään jää levyn jälkeen päähän soimaan, mutta levyn pyöriessä ja äänimaisemaan upotessa ne taas toimivat. Tarpeeksi epämääräistä, tarpeeksi biisiä.

perjantai 20. elokuuta 2021

Yes - Fragile 1971

Olen kuunnellut progressiivista rockkia, eli progea oikeastaan esiteinistä lähtien. Kirjaston vinyylihyllyä hyväksikäyttäen huomasin aika pian mihin suuntaan tyylilajissa omat mieltymykset osoittivat. 

Kaikkea tuli kokeiltua, mutta mieleen jäi vahvimmin King Crimson, jonka tyyli näennäisesti muuttui levy levyltä ja kokoonpano kokoonpanolta, mutta Robert Fripp piti lankoja tarkasti ja miellyttävästi käsissään. Toinen suuri rakkaus oli maalaileva Pink Floyd ja kolmantena tuli Hawkwind, jonka kaikki levyt eivät täytä puristista progen määritelmää, mutta omani kyllä.

Progen kiemuraisempi ja briljeeraavampi osasto jäi oikeastaan kokonaan pois kuuntelusta. Sehän on tunnettu ja tutkittu tosiasia, että ihmisen fyysinen makuaisti muuttuu iän karttuessa. Teini irvistää savuisesta viskistä, boomer ei koske pitkällä tikullakaan hajuvedelle tuoksuvaan limuviinaan. Niinpä olen tahallisesti ja tahattomasti pitkin vuosia ottanut aina tasaisin väliajoin kuunteluun erinäisten tyylilajien keskeisiä yhtyeitä, jotka eivät aikaisemmin ole oikein maistuneet. Tätä kautta pöytään ilmestyi aluksi deep-pop kauden Wigwam, oikeiden levyjen löytyessä Van Der Graaf Generator, Canterbury-yhtyeet, ranska- ja italoproge ja lopuksi jopa yläluokkaisen yksityiskoulumainen The Genesis. Mutta Yes on tähän asti odottanut putoamistaan viinikoriin.

Ehkä yhtyeen luotaantyöntävyyteen on vaikuttanut myös yhtyeen hovitaiteilija Roger Deanin levynkansikuvasto, joka alkoi tästä levystä. Monelle proge-boomerille hänen fantasiakuvastonsa on kolissut niin kovasti, että niistä on tehty jopa omia ITE-taideversioita omille seinille. No, kuvan ja mielikuvan yhteisvoima voi olla vahva ja tätähän progen kansitaiteessa käytettiinkin ikonisesti.

Mutta cd-hyllystä löytyi yhtyeen levy Fragile, joka on kuunneltu ehkä kerran läpi. Ei muuta kuin autostereoihin ja uudelleenarviointiin.

Levyn avaava 'Roundabout' tuntuu kahden minuutin kohdalla juuri sellaiselta biisiltä, mikä mielikuva minulla oli Yes-yhtyeestä. Ränttätänttäkappaleeseen on lisätty koukeroita ja kiemuraa, mutta ei tämä kosketa. Hämmentävästi wikipediasta tarkistaessa tämä on fanien suurimpia suosikkeja ja yhtyeen ns. lippulaivabiisi plus oli hitti Amerikoissa. Kaikkea sitä. Seuraava 'Cans & Brahms' on levyllä kokoonpanoon mukaan tulleen Rick Wakemanin briljeeraus ja sovitus Brahmsin musiikista. Vuonna 1971 tämä on ehkä ollut... niin... poikkeuksellista, mutta nyt tuntuu vähän täytepalalta. Koska; mielestäni levy lähtee liikkeelle vasta Jon Andersonin säveltämästä pikkukappaleesta 'We Have Heaven', joka on kuin Smiley-ajan Beach Boysia. Se toimii oikeastaan introna seuraavalle tuulen suhinan avaamalle ja Rickenbacker-basson nylkyttämälle 'South Side of the Sky'lle. Osia piisaa ja Bruford nakuttelee taustalle poikkeavia rytmejä ja vyörytyksiä. Steve Howen kitarointi on enemmän leikkaavaa kuin voimariffittelevää.

Vinyylillä kakkospuolen avaisi rumpalin säveltämä bassorytmikikkailu 'Five per Cent of Nothing', jolle ei levyllä anneta aikaa kuin alle minuutti. Andersonin 'Long Distance Runaround' tasapainoilee popkappaleen ja erikoisen rytmityksen välillä. Koukeroa, juuri sitä. Kappaleen outron (biisi 'The Fish') bassoplöpötys ja loputtomasti toistuva kuvio sen sijaan on hauskan kuuloista. Instru 'Mood for a Day' on Howen akustisen kitaran perustutkielma ja taas niin sanottu välibiisi. Levyn lopettaa 'Heart of the Sunrise', joka tykittää heti alussa hevimäisen intron, josta siirrytään säröisen Rickenbacker-basson ja mellotron-huokailujen kanssa maalailemaan maisemaan, kunnes taas tyckiting. Kolmen minuutin jälkeen alkaa kappaleen lauluosuus, joka on yllättävän kaunis. Taas vähän eri osia, soitannollista briljeerausta ja Andersonin eeppistä laulua. Hyvä levyn lopetus.

Bändi oli levyttämisvaiheessa käymistilassa ja sisäisissä konflikteissa. Alkuperäinen kosketinsoittaja Tony Kaye sai yhtyeestä kenkää, koska halusi pidättäytyä hammondissaan ja pianossa, basisti Squiren ja Andersonin vaatiessa uuden uutta soundia, jota tarjoiltiin mellotronin ja moogin taholta. Myös Steve Howe oli napit vastakkain Kayen kanssa, joten äijä ulos ja kannuksia hankkinut Rick Wakeman velhonviittoineen tilalle. Uudet kosketinsoittimet sopivat palettiin hyvin, mutta ovat yllättävän taka-alalla. Yesin matka jatkui tästä eteenpäin kolme eeposta sisältäneelle 'Close to the Edge'-levylle, joka ehkä kuunteluun jossain vaiheessa. Sillä ei tätä yhtyettä pysty kuuntelemaan kuin levyn kerrallaan ja kerran päivässä.


maanantai 9. elokuuta 2021

Spectrum - Forever Alien 1997

Peter Kember julkaisi viime vuoden kesäkuussa 'All Things Being Equal'-albumin, jota "myytiin" blogeissa ja ug-musiikkimedioissa hänen ensimmäisenä sooloalbuminaan 31. vuoteen. 

Vuonna 1989, vielä Spacemen 3:sen viimeisten pyörän pyörähdysten aikana äänitetty sooloalbumi "Spectrum" antoi paria vuotta myöhemmin nimensä hänen yhtyeelle; Spectrum. 

Alussa sen musiikki oli enemmänkin kappale-orientoitunutta ja mukana oli hetken aikaa pysyviä soittajia, pääosin hänen levypuoliskollaan Spacemen 3:sen viimeisellä albumilla soittaneita tyyppejä ja musiikkikin jatkoi periaatteessa siitä pisteestä, mihin se kyseisellä levyllä päättyi.

Parin albumin kuluessa Peter Kemberin, eli Sonic Boomin yhtyetoverit häippäsivät, eikä yhtye aikalaiskuvausten perusteella saanut muutenkaan oikein pakettiaan ikinä toimimaan livenä, vaan kuulosti lähinnä amatöörimäiselta ja aneemiselta. Tässä vaiheessa Kember löysi modulaarisyntetisaattorit, joiden hän koki olevan helpompi tapa toteuttaa musiikillisesti itseään, kuin rajallinen kitaransoittotaitonsa.

Tämä tapahtui siis 90-luvun lopussa hetkeä ennen modulaarisyntetisaattoreiden renessanssia. Laitteet olivat harvinaisia ja hintavia. Kember ihastui erityisesti levyn kanteenkin päätyneisiin EMS-yhtiön laitteisiin ja niiden rajallisuuteen, mutta myös villeyteen.

Kemberin visiona oli tehdä albumi analogisilla syntetisaattoreilla, joka olisi kuitenkin orgaanisen kuuloinen, eli aika pitkälti sama litania, kuin viime vuoden "sooloalbumillaan". Levyt itse asiassa muistuttavatkin toisiaan hyvin paljon, vaikka aikaa julkaisujen välillä on... pysähtynyt kaksikymmentäkolme vuotta. Alf Hardy äänitti levyn Coventryn Cabin-studiossa ja myös soittaa levyllä monia sen laitteista. Krediitteihin on merkitty myös entinen Spacemen 3 basisti Peter Bain alias Bassman, mutta bassoa hän ei levyllä soita, vaan "programming vibrations" on ollut se juttu. Mutta siis Kemberin soolohan tämä on käytännössä.

Levy oli jatkumoa sitä ennen ilmestyneelle "Owsley"-EP:lle, sen biisejäkin päätyi albumille. Ehkä analogisen plörinän suurin ero vuoden 2020 albumiin on, että se kuulostaa himpan verran enemmän 50-luvun sci-fi-leffoilta ja erityisesti alussa BBC Radiophonic Workshop-kamalta. Oudolta ja kömpelöltä, mutta myös sympaattiselta. Kember puhuu tunnistettavalla narkkarinarinallaan, välillä vocoderin läpi ja myös Hardy vokalisoi puhelaulullaan. Vaikka Sonic Boomin ulosannista ja musiikillisista lahjoisa olisi mitä mieltä tahansa, soundit ovat aina olleet puunattuja. Tämäkin albumi masteroitiin erikseen kanadalaisessa studiossa.

Erikoinen tapahtuma liittyi BBC Radiophonic Workshopiin, kun Kember huomasi levynkannesta, että Delia Derbyshire oli syntynyt kaupungissa (Derbyshiressä) ja soitti tälle. Tästä seurasi jälkimmäisen elämän loppupätkän jatkunut ystävyys ja yksi yhteistyölevykin.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2021

Spirogyra - Bells, Boots And Shambles 1973

Spirogyra oli Canterburyn alueella toiminut folk-progeyhtye, joka perustettiin jo 60-luvun lopussa, mutta teki kolme levyään 70-luvun puolella. Alunperin Martin Cockerhamin ja Mark Francisin opiskelupaikassaan perustamaan yhtyeeseen värvättiin alussa runsaasti kanssaopiskelijoita ja kokoonpano eli yhtyeen loppuun saakka. Myöhemmässä mielessä tärkein mukaantulija oli kuitenkin vokalisti Barbara Gaskin. Yhtye herätti alkuaikoinaan runsaastikin mielenkiintoa, Apple ja muut levy-yhtiöt halusivat sen listoilleen, se teki pari kiertuetta Trafficin kanssa ja levytti kolme edellämainittuun nähden huonosti myynyttä levyä. Näillä kaikille soitti rumpuja Fairport Conventionin Dave Mattacks.

Levyttänyt versio oli kutistunut jo nelijäseniseksi ja tässä viimeisessä, edellisiä vielä vaatimattomammin myyneellä albumilla sen ytimen muodostivat enää Cockerham ja Gaskin, jotka olivat siinä vaiheessa myös pariskunta. Mukana on kuitenkin avustajina runsas joukko ja pari edellisen kokoonpanonkin jäsentä. 

Bells, Boots And Shambles on sisällöltään sitä erikoisempaa 70-luvun alun brittifolkkia. Ihan Comuksen alkukantaiseen tasoon ei mennä, mutta rouheasti vedellään, mitä alleviivaa vielä Cockerhamin ..kröhöm.. rempseä laulutyyli. Tämän vastapainoksi Gaskin vetelee naisvokaalinsa tyylilajin mukaisesti Kultamarjana. 

Levyn kappalemateriaali on ihan ok-tasoa, enkä tiedä olisiko sen myöhemmin saama kulttilevystatus ihan ansaittu niillä, mutta levyn hienoin hetkihän onkin sen loppupuolelta löytyvä 13 minuuttinen polveileva proge-folk eepos "In the Western World", joka niputtaa sisältöönsä koneemme, sotilaamme vieraissa viidadoissa ynnä muut muiden niskaan kaatamat riesat. Tässähän on sitten sellainen biisi, jolla pelkästään ansaitsisi sen kulttimaineen.

Yhtyeen kokoonpano muuttui vielä viimeiselle vuoden 1974 kiertueelle, mutta se hajosi lopullisesti. Cockerham muutti niin sanotusti tien päälle asuen Irlannissa, Intiassa, Balissa, Kaliforniassa ja Havaijilla. Gaskin matkusti myös, pääasiassa Aasiassa ja elätti itsensä laulamalla ja opettamalla englantia. Vuonna 1981 hän muodosti duon toisen ex-canterburylaisen, entisen Egg-yhtyeen Dave Stewardin kanssa saaden ensimmäisen cover-kappaleen sisältäneen sinkkunsa UK-listan ykköseksi. Muitakin listanousuja sekä yhteensä seitsemän albumia. Nyt tyylinä oli synteettisempi pop.

Cockerham palasi Englantiin 2006 ja perusti vanhan perustajakaverinsa Mark Francisin kanssa yhtyeen uudelleen ilman Gaskinia. Levykin ilmestyi, hän muokkaili vanhoja äänityksiä uusiksi ja intoili uusintajulkaisuista. Cockerham kuoli 2018, joten yhtyeen polveileva taru loppui viimein tähän.

keskiviikko 30. kesäkuuta 2021

Mike Oldfield - Voyager 1996

Levyhylly-blogissa minulla on ollut periaatteena, etten kirjoittele mitään ilkeää levyistä tai artisteista, joista en pidä. Miksi ylipäätään nakuttaisin parikymmentä minuuttia jostain itselle tympeästä jutusta? Ja miksi dissaisin julkisesti jotain, kun maailmassa on kelpaavaakin musiikkia yllin kyllin tarjolla?

No, tästä on aina ollut poikkeuksia ja on täällä negatiivisiakin juttuja ollut, silloin jos ne ovat mielenkiintoisia. Ja sellainen levy, jos joku on miljoonia myyneen Mike Oldfieldin keltti-saaga 90-luvun puolesta välistä.

"Celtic" ja "new-age" tägeillä wikipediaan merkitty Voyager on yksi osoitus Oldfieldin kovin epätasaisesta ja usein epävarmastakin urasta. 90-luvun alussa kelttimystiikka nousi olennaiseksi osaksi new-age menoa, johtuen varmaan myös Enyoista ynnä muista. Huilumeno tiivistyi ja cashattiin Titanic-tunnarissa ja aikansa suurimmassa showssa: hämmentävässä Riverdancessä, jonka parin tunnin kengänkopsutus myi miljoonia ja salit täyteen vuosikausia.

Levyn "idea" oli yhdistellä Oldfieldin soittamia vanhoja kelttilauluja ja omia kappaleita. Artistin itsensä mukaan se oli hänen nopeiten levyttämänsä albumi. Puolitoista kuukautta ja pari biisiä tehtiin saman päivän aamuna.

Joskus tällainen voi kääntyä voitoksi, mutta Voyagerin kohdalla se on pääasiassa käppärumpukoneen päälle kasattua huttua. Kunnon muzakkia. Oikeastaan hämmentävän heikkoa kamaa.

Seuraava levy oli vuoden 1998 Tubular Bells III...

torstai 3. kesäkuuta 2021

Japan - Life in Tokyo 1979


Giorgio Moroder ja Japan yhdistivät toisensa tällä singlellä, josta tuli hittisinkku viimein kahden uusintajulkaisun jälkeen. Tutut arpeggiot jauhavat, David Sylvainilla on vielä alkulevyjen Bryan Ferry-vaihe päällä, mutta aivan jees.

torstai 13. toukokuuta 2021

Mike Oldfield - Hergest Ridge 1974

Vuonna 1973 Mike Oldfield oli parasta ja menestyneintä, mitä tuli progressiivisen rockin esittäjiin. Toki heti Pink Floydin ja Genesiksen jälkeen. Kaksi edellämainittua olivat toki osiensa summa, Mike Oldfield levytti vuoden 73 menestyksensä pääosin itse, muutamaa avustajaa käyttäen. Tubular Bells oli se albumi, joka nosti folk-skenessä aikaisemmin toimineen Oldfieldin ja tuoreen Virgin-levy-yhtiön niin sanotuiksi menestyksiksi. Albumi myi yksistäään Brittein saarilla miltei kolme miljoonaa kappaletta.

Siinä missä yhtyeet pystyivät kollektiivisesti jakamaan menestyksen aiheuttamat näkyvät ja näkymättömät odotukset sekä paineet, sooloartisti oli yksin näiden kanssa. Floyd ja Genesis toisintivat ja ehkä ylittivätkin vuoden 1973 teoksensa, mutta Mike Oldfield jäi vähän sutimaan (tai jumittamaan) paikalleen. Menestystä musiikkilistoilla kyllä seurasi 80-luvun taitteessa, eivätkä Oldfieldin kaksi Tubularin jälkeistä levyä ole missään nimessä huonoja. Plus toiminta progen ja aikansa edistyneen musiikin parissa, mukaanlukien Pekka Pohjolan soololevy.

Tubular Bellsin ilmestyttyä Oldfield kieltäytyi kiertueesta ja rupesi aktiivisesti etsimään piilopaikkaa, jossa kirjoittaisi seuraavan albuminsa. Ajelu Englannin West Countryssa johti sattumalta Walesin rajalla olevaan Kingtoniin, joka on Hergest Ridgen varjossa. Viimeksi mainittu on Englannin (ei Brittein saarten) korkein kohta, kohoten 425 metriä merenpinnasta. Oldfield osti viereisellä rinteellä sijainneen The Beacon-tilan Virginin konttorin maksamalla käsirahalla. Taloon sijoitettiin yksinkertainen äänityslaitteisto, mutta mitään ideoita ostotilanne ei kuitenkaan levyttämisen suhteen tuonut, vaan hän esiintyi lähinnä uuden ystävänsä kanssa paikallisessa baarissa soittaen tämän hänelle esittelemää keskiaikaista musiikkia.

Hiljalleen alkoi kuitenkin uutta musiikkia syntymään, mutta huolimatta levyn nimestä, itse albumi äänitettiin Virginin kuuluisalla Manor-studiolla. Tälläkin kertaa Mike soittaa pääosin kaiken itse, avustajien ollessa pääosin huilisteja ja puupuhaltajia. Sally-sisko laulaa, Terry-veli soittaa huilua, Clodagh Simmons laulaa myös.

Albumi rakentuu edeltäjän tyylillä kahdesta levypuoliskot täyttävästä kappaleesta, mutta Tubular Bellsin nopeita tyylimuutoksia ei ole, vaan hommat etenevät verkkaisesti. Uudesta lokaatiosta ja ystävästä muistuttaa omasta mielestäni levyn paras osio, eli alun kansanmusiikkimainen puupuhallinosuus "päättymättömän" sävelkulun kanssa. Tämän jälkeen Oldfield lähtee rakentelemaan samaa teemaa sähkökitarallaan ja lahjaksi saadun "Glorfindel"-efektiboksin kanssa. Oldfield äänitti Manorissa päällekkäisiä kitaraosuuksia pyrkien säkkipillimäiseen soundiin. Kappaleen teemat ovat kuitenkin hitaita ja levyn tapahtumat vähäisiä.

Oldfield ei ollut tyytyväinen levyn miksausvaiheeseen ja suositteli levyn kuunteluun huippustereoita. Siitä on jälkikäteen tehty muutamakin uudelleenmiksaus. Joka tapauksessa levy nousi Tubularin jälkimaineessa Brittien listaykköseksi. Tässä asemassa se säilyi kolme viikkoa, kunnes harvinaisesti artistin oma toinen albumi syrjäytti sen paalupaikaltaan. Ja kohtalon ivana sehän oli tietysti Tubular Bells. The Beacon jää aina Englannin korkeimman kukkulan varjoon.

tiistai 4. toukokuuta 2021

Ambient Momentary Lapse of Reason (Pink Floyd Remix/Remake) 2021


Minulla on sellainen tunne, että siihen nähden kuinka paljon PF:ää aikanaan kuunnellut ja diggaillut, niin Levyhylly-blogissa yhtyettä on käsitelty kohtuullisen vähän. Tähän on toki syynsä: blogin aloittaessa 2007 kuumimmista kuunteluvuosista oli yli vuosikymmen. Floydille kävi myös omalla kohdalla vähän harvinaisesti; sen levyt tuli puhkikuunneltua, eikä vapaaehtoiselle levyn pyörimään laittamiselle tunnu nykyään olevan mitään erityisen pakottavaa syytä. 

Ja väkistenhän ei kuunnella.

No, aina silloin tällöin, kerran vuoteen tarkistaa jonkun yhtyeen vähemmän kuunnellun ja kuluneen levyn, niin kelpo tavaraahan se on edelleenkin. Oikeastaan vain kahta levyä ei pysty. Ensimmäinen on Dark Side of the Moon, josta en ole oikein ikinä pitänyt sydämeni pohjasta. Se on tajuttoman hyvän kuuloinen, sen lopetus on eeppinen, mutta se on myös hyvin kylmä. Tämän lisäksi kasvatin 80-90-taitteen pöhöttyneiltä VHS- ja livelevyiltä itselleni nollatoleranssin levyn niin sanottuja hittejä, eli Money, Timea ja miksei myös The Great Gigsia kohtaan.
DSoTM:in pystyy kuitenkin pakosta kuuntelemaan, toisin kuin 14-vuotiaan itseni lempilevy The Wall:in. Ihmettelen miten tällaista on jaksanut. Helvetinmoista pompöösiä oopperaa välisoittoineen, eikä sillain hyvällä tavalla. Paljon huonoja biisejä. Ja aivan ylipitkä. Ei uudelleenkuunteluun.

Oma PF-kuuntelu lähti kuitenkin alunperin liikkeelle tästä vuoden 1987 paluulevystä. Syykin on ymmärrettävä; isosisko osti tämän Hittimittarin perusteella ja se oli tiettävästi ensikosketukseni yhtyeen musiikkiin (tosin olen varmasti tiedostamatta kuullut Another Brick on the Wallin, koska tunnistin sen). Aika pianhan sitä siirtyi yhtyeen ns. parempiin albumeihin., toki ensin sen 1989-livelevyn yms. kautta. Tai samaan aikaan.

A Momentary Lapse of Reason ei näin jälkikäteen ole todellakaan mikään hirveän hyvä levy, mutta yhtye on silti tunnistettavissa Pink Floydiksi. Oikeastaan ne 'Learning to Fly:t', 'Sorrow:it' ja muut massiiviset kompressoidut keskitempokolistelut ovat nykyään aika yhdentekeviä, mutta jo silloin levyn niin sanotut "ambient"-osuudet ja välisoitot jäivät mieleen ja ne osasi yhdistää heti oleelliseksi osaksi PF-soundia. Levyllä nimittäin soi välillä aika hunajaiset kasarin kilisevät ja humisevat FM-syntetisaattorit, satunnaiset taustapuheet yms. "Floyd-outoudet". Käsittääkseni albumin syntikoista ei kuitenkaan vastannut Richard Wright, jonka nimikin on painettu kansiin Gilmour/Masonin jälkeen pienemmällä fontilla, vaan joku sessiomies, tuottaja Ezrin ja Gilmour.

Vuonna 2021 A Momentary Lapse of Reasonia ei jaksa varmaan kukaan (paitsi sellainen, joka ei ole kuullut Floydia), mutta siinä on myös hienoja hetkiä. Niimpä tein albumista tällaisen tiivistelmän ja remiksin, jossa aikaikkunaan 6:51 mahtuu koko levy. Ja tämä kuulostaa silti Floydilta. Ehkä jopa paremmalta, kuin vuoden 1987 yhtye ja albumi.
Ekaa kertaahaan ei maailmassa olla ambient-miksaamassa Floydia, sillä jo 90-luvun taitteessa yhtyeestä pyöri chill-out miksejä, joiden huhuttiin (ilmeisen perättömästi) olevan The ORB-yhtyeen ja Alex Pattersonin tekosia.

Mutta: jos tykkäsit tästä niin tuolla on kolme muutakin prokkiksen osaa (ääniä vuodesta 1968 vuoden 1977 Animalsiin): TRVE AMBIENT pf

sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Ministry - The Mind Is a Terrible Thing to Taste 1989

Ministry oli niitä yhtyeitä, jotka kuuluivat nuoruuden taustalle, mutta eivät päivittäiseen kuunteluun. 'Jesus Build My Hot Rod' soi runsaalla MTV-rotaatiolla ja niittasi metallin ja Surfin Birdin samaan pakettiin. Ainoa bändin levy, joka pitkän aikaa löytyi omasta hyllystä oli vuoden 1990 livelevy 'In Case You Didn't...', jonka biisit siis edelsivät 'Psalm 69' hittilevyn biisejä. Ja tältä 'The Mind Is a Terrible Thing to Taste' levyltähän niistä suurin osa löytyy.

Jo Ministryn suosion suurimpana aikana oli yleistä tietoa, että bändin puolen vuosikymmenen takainen 'Twitch' oli vielä Depeche Mode-tyylistä synapoppia, vaikkakin tummilla vaikutteilla. Ministryn soundi siirtyi levy levyltä enemmän industrialiin ja myös metallisemmaksi. Tällä albumilla on jo piiskaavat metallikitarat ja hevistä otetut iskut, mutta seuraajaansa verrattuna tämä on kuitenkin vielä jollain tavalla konemusa-albumi.

Fanien keskuudessa tästä on muodostunut yhtyeen yksi pidetyimpiä albumeja, mutta päämies Al Jourgensen ei levystä hirveästi pidä, johtuen levytysprosessin kaoottisuudesta ja hyvin huumeisesta vaiheesta Jourgensenin elämässä.
Al on tyyppi, joka on osannut haalia ympärilleen tekijätyyppejä, joiden panoksen hän on imenyt omiksi ansioikseen. Silloinkin, kun on ollut siinä kunnossa, ettei saa edes puhetta suustaan. Toki henchmanien nimet on saatu levyjen krediitteihin. Jourgensen ja pitkäaikainen taistelupari basisti Paul Barker tuottivat levyn yhdessä ja sessioiden hengestä kertonee jotain se, että Al hakkasi jossain vaiheessa Barkeria tuolilla päähän, koska tämä vitutti. Bändin tyypit puuhailivat muutenkin raitojen parissa omineen, eikä välillä voitu puhua minkäänlaisesta yhtyetoiminnasta. Kuuleman mukaan 'So What' on levyn ainoa biisi, jossa kaksi soittajaa on soittanut studiossa yhtä aikaa.

Barker ja rumpali Bill Rieflin työstivät levyn esituotantovaiheessa kirjastoa kauhu- ja kulttifilmeistä napatuista sampleista, joita sekoitettiin biiseihin. Tällainen sampleviittaustyyli oli uutta ja ihmeellistä 90-luvun taitteessa, kun laitteet sen ensimmäistä kertaa sallivat. Valitettavasti sitä ryöstöviljeltiin ehkä vähän liikaa, kolme elokuvasamplea per biisi alkaa olla nykyään jo liian raskasta, jos joku edes uskaltaa samplata näin ysärin tyyliin.  

Tällä levyllä Barkerin basso on pääosassa yhdessä perkussioiden kanssa. Levyn piiskametallikitaratkin ovat periaatteessa iskusoittimia ja palvelevat enemmänkin uutta muotoa. Avausbiisi 'Thieves'in periaatteessa metallinen riffi on rumpukoneineen jo niin älytön ja yhtä inhimillinen, kuin palasista koottu vuoden 1987 robottipoliisi, että nostaa edelleen hymyn suupieleen. Jourgensen itse laulaa biisit tavaramerkki-efektinsä läpi, mutta mukana on myös esimerkiksi räppääjää K-Lite ja nelosbiisi 'Cannibal Song' voisi aivan hyvin olla PiL-yhtyeen biisi. Metallisuus korvaantuu levyn edetessä ehkä muutenkin Killing Jokella ja teollisella kolinalla. Albumin päättävä 'Dream Song' samplaa Bulgarian naiskuoroa kohtalokkaan kellon, pulputuksen ja rytmin päälle.

Levyn syntyprosessiin nähden onkin yllättävää, että bändi pystyi nostamaan materiaalin lavalle ja turboahtamaan sen metallisemmaksi seuraavalle livelevylle.

maanantai 19. huhtikuuta 2021

Uncutin Ambient Americana CD (steel-kitara äänitapettia ja pohdintaa soittimesta ylipäätään)

Seuraa kaupallisia tiedotteita... Uusimman Uncut-lehden sampleri-CD on nimetty 'Ambient Americana':ksi ja siinä sisällön esikuvana käytetään tätä kyseistä auto- ja Super Bowl-mainosta, jossa Pomo on maailman kalleimmalla mainospaikalla keskellä Yhdysvaltoja, sekä pitää tsemppaavan ja kansakuntaa yhdistävän puheen. Maastoauto Jeep, jos mikä on amerikkalainen, tai ainakin juuri syrjäseutujen amerikkalainen ajoneuvo.

Springsteenin jeeppivideossa soi ilmava ja raukea lap-steel, tai pedal-steel kitara, jonka venyvä ja naukuva ääni on pääosassa tällä kokoelmalevyllä. Reverb-efektit ovat kanjonien kokoisia ja yleistunnelma on verkkaisa. Instrumentaationa on "aitoa" banjonpikkausta, kitaransoittoa, mutta myös syntetisaattoreita. Jotain myyttisen (ja ikinä oikeasti olemassa olemattoman) lännen ääntä.

Steel-kitara ei soi kokoelmalla ensimmäistä kertaa tapettimaisen ambientin seassa; jo 70-luvun alussa Pink Floyd ja David Gilmour käyttivät soitinta yhtyeen fiilistelyn taustalla. Siinä missä aikalaisensa Jerry Garcia oli Atlantin toisella puolella soittimen kiistaton ja monipuolinen virtuoosisoittaja, Gilmour luotti tyylitajuunsa ja lisäsi omaan todelliseen "slow hand"-tyyliinsä myös naukukitaran. Seuraavaksi viipyilevää ääntä institutionalisoi tyylilajissa Brian Eno, jonka 'Apollo: Atmospheres and Soundtracks' levyllä Daniel Lanoisin soittama kissalauta ujelteli useammallakin biisillä. Oikeastaan paras esimerkki tästä tyylilajista on kuitenkin KLF-yhtyeen 'Chill Out'-albumi, jossa se luikertelee mukaan tämän tästä Elvis-pätkien, rautateiden kolinan ja eläintenäänten sekaan.

Lap-steel ja siitä kehitetty pedal-steel ovatkin soundillisesti ja tyylillisesti erikoisia soittimia. Alunperin Tyynen meren Havaijilla 1800-luvun lopussa kehittynyt soitin tunnettiin Suomessakin aluperin "havaijikitarana", jota Onni Gideonkin soitti. Kappaleet, kuten 'Tiikerihai' tai alkuperäinen 'Sleep Walk' soivat eksoottisen kuuloisesti, ehkä johtuen nimenomaan instrumentille ominaisesta sävelten välisistä liukusiirtymistä, poiketen omaan perinteeseemme nykyään kuuluvasta portaittaisuudesta. Mutta Sleep Walkissa oli kappaleena jotain muutakin; instrumentaali oli easy listengiä, mutta se soi edelleenkin oikeasti unenomaisena, toiseudesta tai eksotiikasta. Palmut huojuvat leppeässä merituulessa jne.

Eksoottinen soitin yhdistyi 1900-luvulla mantereelle rantautuessaan hivenen erikoisesti hyvinkin tavalliseen ja maanläheiseen musiikkiin: country & westerniin, jonka repertuaariin se edelleen kuuluu aika olennaisesti. Toisaalta liukuvia, itkeviä säveliä suosittiin tyylilajin vokaaleissa ja Hank Williamsin levytyksissä itselle on jäänyt epäselväksi, mistä ilmiselvä jodlaus tulee? No, todennäköisesti samasta eurooppalaisten vaikutteiden kattilasta, mistä muutkin Yhdysvaltalaisen (valkoisen) perinnemusiikin tyylit.

No, niin. Tämä liukuva ja rönsyilevä kirjoitus käsittelee myös tätä Uncutin CD:tä. Sillä ei hirveästi jodlata, laulellaan vähän, mutta sitä enemmän looppimaisia riffejä ja steelkitaraa. Lehti kannattaa ostaa pelkästään tämän äänitapetti-CD:nkin takia.



tiistai 6. huhtikuuta 2021

Radiohead - Hail to the Thief 2003

Radiohead-yhtyeen musiikkiin tutustuminen jatkuu. 

Aiemmin kuuntelussa oli yhtyeen toistaiseksi viimeinen levy, nyt pyörii "juuri äsken" (miltei 20 vuotta sitten...) ilmestynyt 'Hail to the Thief'. 

Ysärillä ilmestynyt ensilevy 'Pablo Honey' aiheutti nimittäin pitkäaikaisen allergian bändin musaa kohtaan, jota nyt liki kolmekymmentä vuotta myöhemmin parannellaan. Ja tämähän on helppoa, koska likipitäen jokaiselta kirpputorilta löytyy tällä hetkellä alle kahdella eurolla yhtyeen fyysinen CD-äänite (tämä maksoi 50 senttiä). Siitä sitten valkkailemaan.

Tsekkailin wikipediasta huvikseni yhtyeen levymyyntimääriä ja nehän ovat aivan valtavia. Viime aikojen "fyysiset levyt katoavat" ilmiöön asti bändi on myynyt tasaisesti miljoonia per julkaisu. Ja koska näitä julkaisuja on vielä suhteellisen paljon plus ne kaikki ovat omalla tavallaan kunnianhimoista kamaa, koen tämän pienenä valonpilkahduksena massamarkkinoiden seassa.

Temaattisesti levyn laukaisi Thom Yorken ja yhtyeen turhautuminen syyskuun yhdennentoista jälkeen Goerge Bush Jr:n laukaisemaa "Sotaa terrorismia vastaan", joka jo silloin oli täysin läpinäkyvä tekosyy Yhdysvaltain oman valta- ja kauppapolitiikan pönkitykselle; etenkin Saddamin hallitseman Irakin säännösteltyjen öljymarkkinoiden avaamiselle. Ehkä härskiydessään todellakin eräänlainen rosvoretki, johon levyn nimessä viitataan. Aiemmin maan tukemat yksinvaltiaat joutuivat maalitauluksi, vaikka iskujen tekijät istuivat Afganistanin luolastoissa piilossa. Väkivaltakoneisto hoiti hommansa, jonka jälkeistä valtatyhjiötä ja kaaosta setvitään edelleen pakolaisineen ja päättymättömine sisällissotineen. Plus terojen jälkeen tilalle tulivat entistä hullummat islamistit. Ikävä kyllä sama koskee myös omia populistejamme ja johtajia.

Bändi teki levyn esituotantoa kotimaassaan, mutta itse levy äänitettiin Los Angelesissa nykymittapuulla kunnioitettavan lyhyessä kahden viikon pyrähdyksessä. Edellisillä levyillä Radiohead oli jo muuntunut kitarabändistä elektronisemmaksi ja sama jatkui tällä albumilla. Kiertueilla oli opeteltu soittamaan osittain pelkästään koneilla, joka joudutti levytyssessioita. Bändi käytti laitteita niin sanotusti livenä ja levystä suurin osa soitettiin sisään ilman päällekkäisäänityksiä tai turhaa hiontaa. Avausbiisi "2+2=5" oli esimerkiksi yhtyeen äänitestausveto studiossa, joka päätyikin sitten levylle. Levyn lopullinen miksaus tehtiin bändin omassa Oxfordshiren studiossa + muutamia tuplauksia ja miksaus kesti vuoden 2003 puolelle. Silti lopulta kolmasosa levystä jäi Los Angelesin sessioiden suoriksi pöytämiksauksiksi. 

Tuotantotapa johti kuitenkin siihen, että autossa ties kuinka monetta kertaa pyörivä levy on edelleen kuunteluista huolimatta jollain tapaa "hahmoton". Selkeät päällekäyvät (ja jäävät) melodialinjat ovat lähestulkoon poissa. Mutta kerta toisen jälkeen kuunneltuna tästä silti pitää, eikä se tunnu yhdentekevältä, vain kovin soljuvalta. Ehkä nämä määreet täyttävät englantilaisen "grower"-termin määreen. Levy ei aluksi avaudu, mutta kestää kuuntelua ja kasvaa hiljalleen.

2000-luvun alussa oli myös sota Napstereita, mp3:ia ja oikeastaan kaikkea muuta sellaista vastaan. Hail to the Thief osallistui myös siihen, sillä 2-3 kuukautta julkaisua ennen sen miksaamaton versio vuoti nettiin. Yhtye ei Metallican tyyliin syyttänyt kuitenkaan sitä itselleen lataajia, vaan tuntematonta vuotajaa "huonojen versioiden" jakamisesta. Syy tai seuraus: tämäkin levy myi yli 2 miljoonaa fyysistä kappaletta.

tiistai 23. maaliskuuta 2021

Kairon; IRSE! - Polysomn 2020

Tämän yhtyeen kohdalla tulee suurimalle osalle varmasti mieleen, että onpas tyhmä bändinimi. No, tämä lienee tarkoitus ja jää mieleen. Ehkä joku viittaus 00-luvun post-rock yhtyeitten suuntaan?

Omalla kohdalla bändistä ja nimestä tulee myös mieleen erikoishevi, mutta yhtyettä kuunnellessa tämä jää lähinnä miehistön viiksekkääseen ja pitkätukkaiseen ulkonäköön, joka voisi olla jostain geneerisestä stoner-yhtyeestä.

Kairon; IRSE!:n nimi vilahteli monissa viime vuoden "parhaat levyt" listoilla ja kun vierailin viime viikolla Kouvolan pääkirjastossa ja tämä siinä hyllyssä nyt kuitenkin oli, niin mukaanhan se oli otettava. Ennakkoluuloista huolimatta.

Levyn alussa hevi-mielikuva on ehkä perusteltukin, koska suhteellisen raskasta ja massiivista tavaraa tulee. Riffitkin vyöryvät sinne alaspäin, mutta mitä pidemmälle levy etenee, sitä monimuotoisemmaksi soppa keittyy. Bändin meininkiä on maalailtu kuvauksissa King Crimsonista My Bloody Valentineen ja padassa keitellään tosiaan sukkia 70-luvulta 90-luvulle. Kitarathan ja niiden toisinaan pystyttämä muuri on pääosassa, mutta yhtä tärkeää osaa näyttelee myös syntetisaattori. Tunnelmia kehitellään post-rock tyyliin, mutta edellä mainitun oltua usein aika puhdasta instrumentaalimusiikkia, Kairon; IRSE!:ssä on mukana vokaalit. Tässä ehkä itselle se suurin kipupiste, sillä ne ovat pääosin sitä shoegazen vokaalitapettia. Jotkut pitävät siitä. Noh, vokaalien osalta tämäkään ei ole koko totuus; itselle tuli välillä mieleen 00-luvun MGMT juuri osittaisen melodisuuden ja syntikka-arpeggioiden yms. takia. Toki mainitulla yhtyeellä mielenkiintoisemman kuuloiset laulajat.

Mitä mitäs. Nuoria kloppeja ja hyvä paketti. Ei tästä mitään omaa vuoden 2020-levyä tullut, mutta jos joku sitä mieltä on, niin aivan perusteltu näkemys. Hyvin tehtyä ja hyvän livebändin maineessa. Sitten joskus taas kun sen aika on..

tiistai 9. maaliskuuta 2021

Poison Ruïn – S/T 2021

Poison Ruïn yhtyeen tänä vuonna julkaistu levy on soinut tässä toista viikkoa aika tiuhaan. Tai levy ja levy; bandcampistä ja tubesta tätä on tullut kuunneltua. 

Myöskin yhtye ja yhtye: vaikeaselkoisen, mutta näyttävän kannen taakse piiloutuu Mac Kennedy Yhdysvaltain Philadelphiasta, eikä äänitteellä soita käsittääkseni ketään muita. Kätevää näin korona-aikana, etenkin kun ei tarvitse edes miettiä miten tämän toteuttaisi livenä.

Kennedy soittaa siis itse kaiken ja musiikki yhdistelee tämän hetken alakulttuurin "muotivirtauksia", eli siinä soi klassisen anarkopunkin elementtejä, joihin yhdistellään NWOBHM-juttuja (ehkä hetkittäin tulee joku alkuaikojen TANK-mieleen), tuotanto on tahallisen suttuista, kuin makuuhuoneessa äänitetty demo (vaikka plugareillahan varmaan nämäkin tehty) ja biisien introissa on elementtejä vielä supermuodikkaammasta "dungeon synth" estetiikasta. Unohdin vissiin mainita vielä post-punkin? Oikeasti tämä on äänitetty kuulemma varastohallissa sijaitsevalla treenikämpällä ja kaiketi oikealla rautanauhurilla.

Lopputulos on kieltämättä hämmentävän mukava sekoitus oudon sankarillista paatosta, kulmikkaita riffejä ja hyvää soittoa. Kennedy hallitsee kaikki instrumentit ja ennenkaikkea tämä kama on aika hyvin sovitettua tällaiseksi yhden miehen projektiksi, jotka saattavat usein mennä tietyllä tapaa tahallisesti tai tahattomasti  aika monotoniseksi. Tai on tämä monotonistakin, mutta hyvällä tavalla. Tavallaan. Eipä tästä osaa enempää sanoa. Jos jostain syystä olet eksynyt tähän blogiin lukemaan juuri tämän kirjoituksen, suosittelen tutustumaan äänitteeseen.

maanantai 22. helmikuuta 2021

Pierrot Lunaire - S/T 1974

Lukaisin tuoreen Äänijälkiä-blogin kirjoituksen italoprogebändi 'Museo Rosenbach - Zarathustra'-albumista ja tein kyseistä levyä netistä kuunnellessani itsetutkiskelua: tyylisuunta on tuttua jo ensimmäisistä Radio Mafian pölyisistä progeohjelmista (Jake Nyman 90-luvun alussa?), mutta jostain syystä siihen ei ole ikinä tullut uppouduttua materiaalin ja laadun antamalla syvyydellä. Eli lyhyemmin sanottuna; se ei ole pudonnut, tai sitä karsastaa edelleenkin jostain syystä. Toki Goblinit ynnä muut on tullut kuunneltua, sekä muutama muukin täky, kuten Franco Battiaton mahtava 'Fetus' (joka itse asiassa on mun korvaan tuon yllämainitun Museo Rosenbachin hengenheimolainen, joskin huomattavasti sakeampaa tavaraa.

Italo-karsastukseen on ehkä pari syytä: ymmärtääkseni suurin osa klassikkobändeistä on tyylilajillisesti lähellä sinfonista progea, jonka miltei täydellisen puuttumisen huomaa helposti Levyhylly-blogia selatessa. Toinen kulma oli, että ymmärrykseni mukaan myös suuri osa italo-progebändeistä oli enemmän tai vähemmän poliittisia tai ainakin tyylilajin soittaminen ja kuuntelu oli sitä 70-luvun Italiassa. 90-luvun Suomessa taas politiikka ja poliittiset kannanotot olivat teineille hyvin vierasta ja luotaan työntävää. Myöhemmin olen oppinut, että usein (siis usein) palava asia niin punkissa, kuin muussakin musiikissa kuuluu myös toteutuksessa. Ja ehkä tässä joku päivä olen valmis sinfoniselle progellekin?

Pierrot Lunaire on ollut tosin jo puolisen vuosikymmentä kuuntelussa ja vaimon kanssa folk-duona keikkaillessa olemme soittaneet omana versionamme levyn hengästyttävää 'Il Re Di Raipure'-kappaletta. 1700-luvun italialaiselta pantomiininukkehahmolta nimensä saanut yhtye ja levy luetaan kai tyylilajin mestaruusarjan alaiseen ykkösdivisioonaan. Pierrot Lunairen levy on kyllä kiistatta progea, mutta italolle tyypillinen rintanapit lennättävä paisuttelu on vähäistä. Teatraalista musiikkia tämäkin on, mutta ehkä enemmän... nukketeatteria.

Yhtye levytti vain kaksi levyä ja tämän debyytin ilmestyessä klassisen musiikin koulutuksen saanut kolmikko oli vielä teini-iässä. Kakkoslevy 'Gudrun' on vain kerran kuunneltu, joten en sano siitä vielä mitään. Pierrot Lunairen kappaleet taas ovat periaatteessa kappalemaisia, mutta kyllä tässäkin astellaan välillä pois turvallisilta poluilta, mutta löydetään pian takaisin haltiamaisesti jalat hädin tuskin maata koskettaen. 

Satumaisuus ja unimaisuus ovatkin hyvin kuvaavia sanoja tälle albumille. Taitavien muusikoiden käsissä soivat pääosin akustiset instrumentit. Toki kiintiö-mellotronit huokaavat aina välillä, tällä käytetään Eminentin markkinoille tuomaa ensimmäistä jousikonetta ja sähkökitara liruttelee välillä taustalla, mutta pääosin akustista progea. Levy soljuu unenomaisesti eteenpäin kappale toisensa perään, mutta koko ajan melodisesti. Sisällöllinen runsaus aiheuttaa oikeastaan hämmennyksen. Tyylillisesti ollaan muutenkin lähempänä Ohr:in "kosmista folkkia", taikka ranskalaista vastaavaa, kuin Brittien saarten progea. 70-luvulla tätä yritettiin karsinoida "eurock"-markkinakatoksen alle.

Tosin levy-yhtiötä ei Pierrot Lunairen musiikki ja sen myyminen ihan hirveästi tainnut kiinnostaa, sillä painokset olivat kummassakin levyssä aivan minimaalisia, jolloin keräilijöiden silmissä noussut arvostus ja haluttavuus yhdessä rajallisen painoksen kanssa on johtanut tilanteeseen, jossa tästä levystä pyydetään Disgocsissa 700 euroa.

torstai 18. helmikuuta 2021

Walter Carlos - Switched-On Bach 1968

Walter (myöhemmin Wendy) Carlosin sanaleikkisesti nimetty 'Switched-On Bach' osui ilmestyessään oikeaan rakoon, sillä se viipyi Yhdysvaltain Billboard-listalla yli vuoden nousten korkeimmillaan sijalle kymmenen. 70-luvun alussa se oli yltänyt jo miljoonaan myytyyn levyyn, myöhemmin rikkoutui platinaraja, johon on pystynyt vain kaksi klassisen musiikin levytystä.

Carlosin ensimmäinen levy onkin jäänyt hänen suurimmaksi ja tekisi mieli sanoa ainoaksi "hittilevyksi", vaikka hän tekikin myöhemmin profiilikkaita soundtrackkejä Stanley Kurbrickin filmeihin "A Clockwork Orange" (1972) ja "The Shining" (1980) ja Disneyn futuristiseen "Tron"-elokuvaan (1982). Kuitenkin hänen puhtaat äänilevynsä eivät saavuttaneet lähellekään samoja myyntimääriä enää tämän jälkeen, vaikka seuraavana vuonna ilmestyi samoilla eväillä, mutta laajemman klassisen säveltäjäkaartin kappaleista koottu "The Well Tempered Synthesizer". Carlosin omaa sävellysmateriaalia esittänyt "The Sonic Seasoning" ilmestyi 1972 ja se on ehkä sisällöllisesti kunnianhimoisempaa kamaa kuin nämä klasariviritelmät, sisältäen elementtejä, joita myöhemmin kutsuttiin new-age ja ambient-musiikiksi. Switched-On Bachista taas julkaistiin myöhemmin osa II, joka myi kohtuullisesti.

Levyn toiseksi tuottajaksi on merkitty Rachel Elkind, jonka nimi vilahteleekin Carlosin miltei koko levytetyn tuotannon mukana. Säveltäjä Elkind kuuli Carlosin ja tämän ystävän elektronisia nauhoja ja ehdotti tälle kokonaisen levyn tekoa. Sävellysten tekijäksi valikoitui Bach osittain senkin takia, että tämän sävellykset ovat niin sanotusti vapaata riistaa, vapaasti käytettävissä ilman perikuntien kitinää. Elkindistä tulikin tästä eteenpäin kaksikon hiljainen yhtiömies/nainen.

Vuonna 1968 syntetisaattori oli asia, joka piti jokaisella kerralla selittää erikseen. Amerikkalainen Robert Moog oli tehnyt oman kaupallisen laitteensa, jota myytiin tästä eteenpäin erinäisten rahanmakuun päässeiden artistien koteihin ja studioihin. Kyseessä ei ollut myöhemmin tullut mullistava Minimoog, vaan kannessa näkyvä pienen seinän kokoinen modulaari, jonka käyttö vaati perehtyneisyyttä. Bob Moog ja Carlos tekivätkin yhteistyötä levytyksen yhteydessä Moogin parannellessa ja korjaillessa modulaarin palikoita Walterin tarpeisiin. Myyntihinta vastasi käsittääkseni aikansa pientä henkilöautoa.

Tämä ei estänyt esimerkiksi George Harrisonia hankkimasta kyseistä laitetta. Mutta useat muut kokivat lukuisten kytkentöjen jälkeen pettymyksen: Moog Modular oli monofoninen, eli sillä pystyi soittamaan vain nuotin kerrallaan. Niimpä Switched-Onin fuugat jäivät kotiloissa aika paljon ohuemmiksi, sillä Carlos käytti studiossa avukseen luonnollisesti moniraitanauhoituksen mahdollisuuksia. Joka tapauksessa levy- ja sen suosio toimi valtavana käyntikorttina Moogin syntetisaattoreille ja tilauksia alkoi satelemaan.

Musiikillisesti ja sisällöllisesti levy on vuonna 2021 vähän vaikeasti purtava. Tai siis valmiiksi pureskeltu: elektronisesti muodostetun äänen uutuudenviehätystä ei vain voi kokea enää 53 vuoden jälkeen, vaan se on arkipäivää. Viehätyskulma nouseekin lähinnä Moog-syntetisaattorin sille ominaisesta (vanhahtavasta) soinnista ja äänimaailmasta. Tässäkin heilutaan alueella, jossa tasapainoillaan pimpelipomin, easy-listeningin ja muzakin rajamailla. Mutta pioneeri saa paljon anteeksi. Levyn tulkinnat Bachin kappaleista saivat aikanaan kriitikoilta sekä positiivista, että negatiivista palautetta. Itse en niihin ota kantaa.

Mutta lipas oli nyt avattu: jo seuraavana vuonna ilmestyi syntetisaattorilevyjä, kuten "Switched-On Rock", joissa aikansa hittejä alettiin esittää syntetisaattoreilla. Tämä jatkui pitkälle 90-luvun alkuun saakka, jolloin vielä ilmestyi massiivinen ja moniosainen "The Greatest Synthesizer Hits" (vol x-xxx).

Yhtä kaikki: Switched-On Bach on mukavaa muzakkia mukavilla soundeilla. Ei enempää, eikä vähempää.

tiistai 16. helmikuuta 2021

maanantai 8. helmikuuta 2021

The Soft Boys - Underwater Moonlight 1980

Englantilaisen The Soft Boysien alkuperäinen kahden levyn tuotanto, etenkin jälkimmäinen Underwater Moonlight on varmaan malliesimerkki musiikkituotannosta, joka ilmestyy väärään aikaan. 

Tai väärään ja väärään aikaan: siinä missä The Soft Boysien levyt ja tuotanto sivuttiin ostavan yleisön ja levyarvostelijoiden toimesta, Echo & The Bunnymen ja Teardrop Exlpodes kiitivät pystysuorassa nousussa.

Uuden aallon tai jälkipunkin yhtyeenä pidetty The Soft Boys perustettiin Cambridgessä vuonna 1976. Debyytin aikaan kokoonpano oli vakiintunut, mutta päähenkilönä toimi myöhemmin pitkän uran valtavirran ulkopuolisessa skenessä tehnyt Robyn Hitchcock.

Kyseessä on sittemmin neo-psykedeliaksi nimetty tyylisuunta, joka valtameren toisella puolella johti kasarin alkupuolella kohtuu menestyneeseenkin ilmiöön 'paisley pop'. Ajoituksessa oli kuitenkin oltava tarkka: punk muutamaa vuotta aikaisemmin oli ollut keskisormen näyttö kuusikymmentäluvun hippiperinteelle, joten yhtäkkinen Byrdsiksi muuttuminen saattoi olla vaarallista, etenkin kun itse alkuperäiset syylliset Genesiksestä Pink Floydiin ja Yesiin kuulostivat tuolloin enemmän uudelta vuosikymmeneltä, kuin uusi vuosikymmen itse. Tästä taas syntyi toinen jäljittelijöiden "neo"-etuliitteellä ollut ilmiö, mutta siitä enemmän jossain muualla.

Jos bändin ensilevyllä oli mukana vielä punkin rosoisuutta, niin tämä kakkoslevy on puhtaasti kulmikasta 60-luvulta ammentavaa popmusiikkia. Yksi selkeä vertailukohta on saman kaupungin Syd Barrett ja varhainen Pink Floyd (joskin esikuva on musiikillisesti tätä kertaustyylibändiä rajumpi). Mutta sävellystasollisesti mennään usein esikuvienkin rinnalle. Levy onkin tältä kantilta kunnon korvakarkkia harmonialauluineen ynnä muine kuusarijuttuineen. Kertaustyylissä merkillepantavaa on myös ilmaisun napakkuus: kappaleet ovat lyhyitä ja selkeitä. Jamittelun yms. aika ei ole vielä tässä kertauksessa, vaan mennään Piperin ja Question of Balancen tyyliin albumi ja kappaleet edellä. Arnold Lanessa mies keräili naisten vaatteita pyykkinaruilta, mutta muutenhan 60-luvun musiikki mielletään yleensä lyyrisiltä teemoiltaan joko non-senseksi, tai idealistiseksi. Hitchcockin musiikissa sanoitukset ovat kuitenkin aika hirtehisiä ja maailmassa synkkiä kulmia.

Levyn julkaisi englantilainen pieni Armageddon-levy-yhtiö, jonka rosteriin kuului jälkipunkkia ½ Japanesesta Pyloniin ja The Method Actorseihin. Albumi äänitettiin myös yhtyeen kotikaupungissa Cambridgessa. Julkaisu ei noussut ymmärtääkseni edes maan indie-listoille ja myydyistä levyistä puolet meni Yhdysvaltoihin. Bändi julkaisi vielä seuraavana vuonna sinkun, mutta hajosi Hitchcockin jatkaessa samantyylisen musan parissa. Bändikaveri Kimberley Rew siirtyi Katarina & The Waveseihin kirjoittaen näille hitit "Walking on Sunshine" ja "Love Shine a Light", joista jälkimmäisellä Englanti sai Euroviisuvoiton 1997. Viime vuonna covid-19:sta kuollut basisti Matthew Seligman soitti muun muassa Thompson Twinsien ja David Bowien kanssa plus kymmenissä studiosessioissa.

keskiviikko 27. tammikuuta 2021

Pave Maijanen - Lähtisitkö 1984

Pave Maijasen lähtö ei ole jäänyt varmaan keneltäkään huomaamatta. 

Hivenen unohdettu artisti nousi klassisesti (odotetun) kuoleman jälkeen taas puheenaiheeksi ja Maijasen tekemää tai tuottamaa musiikkia on soitettu radiokanavilla tässä parin viikon sisään ehkä enemmän, kuin muutaman viime vuoden aikana yhteensä.

Maijasen viimeisen suuremman suosion päivät sijoittuvat 90-00-luvun taitteen "Mestarit Areenalla" kiertueeseen. Edes puolen vuosikymmenen takainen "Vain elämää" kausi ei tuonut suurempaa nostetta, vaan Maijasen viimeiset vuodet keikkailtiin baarin- ja pitseriannurkissa. Jotain Maijasen työmoraalista kertoo, että junaan hypättiin ja keikat soitettiin, vaikka taustalla velloi turhautuneisuus, joka purskahti ehkä viimeisissä biiseissä esiinkin.

Musiikkiura lähti käyntiin jo 60-luvun lopussa, jolloin Maijanen soitti torvea ja vokalisoi lappeenrantalaisen aikansa soul-musiikista ammentaneen bändin riveissä Rockin Suomen mestariksi. Tästä eteenpäin muusikonura lokatoitui Helsinkiin ja ja Maijanen oli aika pian basistina useissa yhtyeissä, hänen mukaansa opillisesti tärkeimpänä oli Pepe Wilbergin kunnianhimoinen Paradise.

Kelataan VHS:ää eteenpäin; Maijasen hankittua omat kannuksensa ajallisesti väärään kohtaan syntyneen Royalsien ja oikeampaan osuneen Mistakesien kanssa, toinen 1984 ilmestynyt soololevy oli suurhitti, aivan kuten tämä sen singlelohkaisukin (B-puolella Pertsa Reposen käännös Simon & Gartfunkelin biisistä trad.). Lähtisitkö soi 84-85 radioista miltei yhtä tiuhaan, kuin Maijsen kuuluisin tuottajantyö Dingo. Kasarin puolenvälin soololevyt myivät timanttilevyn verran, myöhempikin kultaa. Vuosikymmenen lopussa suosio alkoi hiipua ja Seija Simolan ja Kojon tyyliin viimeinen sija Euroviisuissa oli sellainen hämmentävä kansallinen trauma, että se vaikutti Maijasenkin uraan.

Jos Royals oli jälkikäteen ajatellen osittain erittäin laadukasta musaa, mutta aikanaan väärään maailmanaikaan ilmestynyttä, niin kasarin alussa Maijanen osasi lukea tuulensuunnat kuin mestaripurjehtija. Lähtisitkö alkaa kasarin gate-rummuilla (olisiko T.T. Oksalaa?), mukaan tulee 10cc tyylistä valkoista reggaeta ja tuotanto on muutenkin korvakarkkia. Biisi on taiten tehty, harmiton, mutta tarttuvaa kuin aikansa osakesijoittaminen. Yhdessä pääosassa on aikansa kasarisyntikat. 

Lyriikoihin on jätetty pieni ärsyke: jo lapsena tiesi, ettei järvissä ole helmisimpukoita. Raakut olivat hävinneet. Mutta kielikuvassa pulahdettiinkin johonkin unelmiin ja rakkauden lupaukseen, eikä kuusilampeen. Kappale on myös suhteellisen pitkä radiossa soineeksi singleksi: neljä minuuttia.


torstai 21. tammikuuta 2021

Silhouettes and Statues: A Gothic Revolution 1978-86 / 2017

Cherry Red Englannista on nykyään hyvin profiilikas julkaisija sekä kirjojen, että levyjen puolella. Punk- ja hardcore puolella aloittanut yhtiö julkaisee tällä hetkellä myös muun muassa Hawkwindin tuotantoa yms. ja vieläpä tähän maailmanaikaan hyvin aktiivisesti.

CD-boksi pitää sisällään viisi levyä ja bookletin, jossa kerrotaan luonnollisesti kappaleiden taustatietoja, joko ensyklopeedisesti, tai sitten artistin itsensä muistelemana. Kirja ja levypussit on taitettu ja muotoiltu tyylillä.

Silhouettes & Statues keskittyy Brittein saarten goottimusiikkiin ja mukana olevat aussibändit, Nico ynnä muut linkittyvät ja lokatoituvat paikan skeneen. Viidelle levylle mahtuu 86 biisiä, eivätkä ne ole varsinaisessa aikajärjestyksessä, vaikka Joy Divisionin 'Shadowplay' aloittaa boksin. Cherry Redillä on suhteet kuulemma kunnossa isoihin levy-yhtiöihin, joten boksiin on saatu mahdutettua niillekin levyttäneet artistit. Mutta tälle kokoelmalle on siis saatu mahtumaan käytännössä miltei kaikki skenen bändit lyhytikäisiä virityksiä myöten.

Goottimusa- ja skene ovat itselle olleet aina vähän vaikea paikka. 90- ja 00-luvun taitteessa oli tyylilajin voimakas uudelleentuleminen ja se näytti ja tuntui omaan silmään sellaiselta Stadin assan teinien poseeraukselta ikäryhmälle ominaisen maailmantuskan ja huumorintajuttomuuden kera. Mutta nämähän voi tosiaan kääntää voitoksi samalla tavalla, kuin esimerkiksi hardcoren mustavalkoisuuden maailmankuvan ja kompromissittomuuden. Kun malttaa ottaa vähän etäisyyttä.

Tyylilajille on usein ominaista tietyt kliseet baritonilaulusta voimakkaasti efektoituihin kitaroihin, mutta sehän ei syntynyt itsekseen, vaan jatkumona punkin jälkeisestä post-punkista. Ilman punkkia ei nimittäin olisi laitettu samaan kasaan elementtejä, joista osa on tahallisesti suorastaan epämiellyttävän kuuloisia. Jännite ja sen säilyttäminen on toinen goottityylin juttu. Mutta levyn ennestään tutut ja tuntemattomat yhtyeet ovat myös suurelta osilta velkaa ja perillisiä saksalaiselle 70-luvun krautrockille Canista Kraftwerkkiin. Toisesta pussissa vähän Bowieta ja Velvettejä ja on varsinainen ihme, miksen tätä kamaa ole aikaisemmin kuunnellut? Raja "gootin" ja post-punkin välillä on muutenkin tällä kokoelmalla häilyvä. Biisit on valittu taiten; levyllisen jaksaa kerrallaan hyvin, osa biiseistä on tarttuvia, osa vaikuttavia. Osa hämmentäviä. Rohkeutta ei edelläkävijöiltä aikanaan puuttunut.

Kiitokset kirjastososialismille tämänkin lainauksesta.