keskiviikko 26. elokuuta 2015

Asa - Love 2015

Love Recordsin kataloogi on eittämätön instituutio, joka 60-luvulla aloittamisestaan huolimatta jälkivärittää silmissämme suomalaisen 70-luvun tiedostavan julkaisu- ja musiikkitoiminnan. Aatteellisesta taustastaan huolimatta se julkaisi myös muutaman vuosikymmenensä kaupallisimman, tai ainakin menestyneimmän levyn, synnytti suomenruotsalaisista lähtökohdistaan huolimatta suomeksi lauletun vakavan rock-musiikin ja yhtiön vuosikymmenen lopussa tapahtunut konkurssikin on oleellinen osa tarinan myyttisyyttä.

Avain nimellä poliittista räppiä esittämään aloittanut Matti Salo taas teki itsestään instituution viimeistään palkitulla ja menestyneellä 'Loppuasukas'-levyllä, jonka jälkeen hän on ollut tiedostavien äidinkielen opettajien suosikki ympäri maan.

Levyn nimi on sikäli kaksiselitteinen, että sillä sämplätään kyseisen levy-yhtiön materiaalia. Projekti alkoi jo kymmenen vuotta sitten, mutta Loven oikeuksien myynti pysäytti sen ja homma jatkui vasta, kun uudet oikeuksienomistajat ottivat itse yhteyttä artistiin ja tuottajaan. Asa piti ehtona päästä yhtiön kelakakkujen äärelle, joista sämplet kaivettiin. Samplebongaajien hämäykseksi mukana on myös vain arkistoihin jääneitä kappaleita ainakin Wigwamilta. Toinen selite levytyksen nimelle on, että sen tematiikka käsittelee rakkautta. Tämä on kuuleman mukaan herättänyt jonkin verran palautetta Asan seuraajien keskuudessa; elämmehän aikaa jolloin artisteilla - etenkin aiemmin poliittisesti orientoiduilla voisi olla jotain sanottavaa myös muusta ympäröivästä todellisuudesta. Niimpä poliittisen levy-yhtiön ja epäpoliittisen rakkausräpin yhteenliittämäisestä voi halutessaan tehdä jonkinlaisen kannanoton. Itse luulen, että artisti on vain halunnut julkaista pitkään jatkuneen projektin hyvillä Love-sämpleillä. Ei sen enempää tai vähempää.

Ensimmäistä kertaa ei Asakaan ole sämpläilemässä 70-lukulaista musiikkia. Jo 'Terveisiä kaaoksesta' levyltä löytyy kappale, jonka taustalla pyörii ihan suoraan edistyksellinen ranskalainen puoliproge-kappale. Artisti ja tuottajat halusivat välttää ihan ilmeisimmät Love-sämplet, joten alussa mukana pyörinyt 'Luulosairas' on poissa, eikä Baddingin 'Paratiisiakaan' kierrätetä. Jälkimmäinen olisi taannut varman hitin Radio Helsingin kuuluvuusalueen ulkopuolella, mutta hyvä näin. Toisaalta mukana on jokaiselle musiikkinörtille tuttu DJ Shadow:n sämpläämä Pohjola-pala.

Hip Hop on tullut jo aikamiehen ikään ja paljon on ehtinyt tapahtua. Sen huomaa siitä, kuinka harvinaista tänä päivänä on räppi- ja hop-kappaleet, jotka perustuvat yksinkertaiseen toisten musiikin kierrätykseen, johon tyylilaji alkuvuosien ug-aikoina vahvasti nojasi. Wanha nuortuu muistelemaan, kuinka sivukorvalla kuunteli valitusta ja halveksuntaa "toisten juttujen kierrättämisestä/varastamisesta" ja "soittotaidottomuudesta", joilla 80-luvulla noussutta uutta musiikkityyliä arvotettiin ja yritettiin lakaista takaisin sinne maton alle. Jokainen tukkahevin kierrätysriffi oli taas osoitus valkoisen miehen tarpeesta luoda "uusi teos"? Eipä tainnut.. No, vertailukohta ei ole sinänsä rehellinen, sillä ei amerikantyöväenluokkausta/trailerpark pilluheviäkään hirveästi arvostettu uuden keksimisestä tai omaperäisyydestä. Mutta oikeiden ihmisten oikeilla soittimilla soittamaa musiikkia silti!

Keskustelussa törmäsikin kaksi aikansa kulttuurinäkemystä (nyt mustan presidentin Amerikan aikaan on jo vähän hankala ymmärtää silloin vahvasti vellonutta väri/älykkyyskeskustelua..); "valkoisten pyrkimys luoda aina uusi, uniikki teos", sekä mustien "olemassa olevien teosten kierrättäminen lisäämällä siihen oma rytmillinen näkemys".
Loppujen lopuksi homma meni niin, että valkoisetkin rupesivat kuuntelemaan räppiä, joten artistit nousivat taloudellisesti suosituiksi. Tämä taas johti siihen, että sämpläyksen kohteena olevat artistit tai oikeuksien haltijat halusivat osansa kakusta, jolloin vaatimussummat oikeuksista/tuloista johtivat siihen, että samplet jouduttiin naamioimaan tai piilottamaan tunnistamattomiksi. Samalla kuitenkin hävisi jotain. Ehkä vähän sama, kuin pelimannilta olisi kielletty piupalipaupalin melodiaan omien sanojen lisääminen ja tuloksena olisi ollut vähemmän tuttu ja iskevä biisi?

No, koko kuvio on mielenkiintoinen, mutta aiheutti eksymisen itse levystä. Taustat koostuvat pääosin pitkistä pätkistä kyseisiltä levyiltä ja muodostavat selkeitä biisirunkoja. Niiden 70-lukulainen tunnelma yhdistyy alkuaikojen hopin nopeaan looppi-editointiin. Lindholmin 'Meritarun' riffiin perustuva 'Mä haluun olla hippi' tunkeutuu punavihreään itsetutkisteluun/syytöksiin, joihin vain vasemmistolainen pystyy.. Vastaleirihän ei omantunnon asioilla useinkaan päätään vaivaa. 'Vasen väsynyt silmä' jatkaa tätä samaa tematiikkaa vielä syvemmällä rypien. Anna Puu vierailee 'Taulu' rakkauslaululla. 'Vesipisaroita' on käsittääkseni levylle vanhimpia levylle päätyneistä biiseistä. Sen falsettikertsi ja tausta tuovat vahvasti mieleen P.M. Dawnin tyyliset 90-luvun sämplehempeilijähipit. Kappaleessa selkeätä hittipotentiaalia. Sitä seuraava 'Vastaukset tuulee' on taas suorastaan psykoottinen. Pohjola-sämplen ajama '5000' lopettelee levyä keikkamatkojen pimeille maanteille ja koti-ikävään. 'Loppusoitto' pistää puolentoista minuutin ajaksi soimaan Loven edistyksellistä jatsia.

Olen Asan jonkinlainen fani, mutta edellinen 'Use Your Illusion III' ei jostain syystä pudonnut ihan hirveän kovaa. Jos nyt rehellinen olen, niin Loppuasukas on ainoa levy, jonka kuuntelen istumalta alusta loppuun. Love iski heti kovempaa, kuin edeltäjänsä, mutta ei tämäkään täydellinen levy ole. Pari levyn biisiä on vähän väsyneempiä, mutta menevät teoksen pakollisten kuprujen alle. Fyysinen levy on vielä hankkimatta ja intternetissä kuulemani mukaan cd- ja vinyyliversiot poikkeavat toisistaan kappalemäärän mukaan. Fyysinen äänite olisi mukava ihan mukana olevan oletetun sample-listankin takia.


keskiviikko 19. elokuuta 2015

Isi ja pojat myrskystä - Haastattelu

Kuva 90-luvulta: Yhtyeen facebook-sivuilta

Aika tasan vuosi sitten anjalankoskelaislähtöinen Isi ja pojat myrskystä teki varta vasten Anjala-elää tilaisuuteen tarkoitetun yhden kerran 'ainutkertaisen' paluukeikan Anjalan kartanolla (minulla on kyllä sellainen kutku, että yhtye on soittanut yhdessä tätä ennenkin). Koska allekirjoittanut asuu itsekin näillä kylillä, olisin mielelläni mennyt katsomaan. Samaisina päivinä olin kuitenkin soittamassa hard rockkia tyhjille saleille Savon ja Keski-Suomen suunnalla. Muistaakseni viime lauantain keikka olikin tasan päivälleen vuotta myöhemmin.
Jututin yhtyettä ennen Anjalan Mari's Coffeen keikkaa muutamalla kysymyksellä. Huolimatta nykypäivän apuvälineistä, tai niistä johtuen nauhoitin haastattelun, mutta en tallentanut sitä... Kaikki perustuu siis omiin hatariin muistikuviini, sekä pariin facebookin kautta lähettämääni uusintakysymykseen ja jokainen asiavirhe on MINUN yksityistä omaisuuttani.

Kysymyksiin vastasivat Isi Martikainen, sekä haastatteluun mukaan liittynyt kitaristi Hyvärinen. Kumpikin tyylikkäästi patinoituneita rokkareita (vai hämyjä?).

Milloin ja missä yhtye perustettiin?

- Bändin ensimmäinen muoto perustettiin Inkeroisissa jo vuonna 1979. Se treenaili myös haastattelupaikkana toimineen Maris Coffeen takaovenrappujen vastapäätä alle sadan metrin päässä olevalla Anjalan seuratalolla (kyseisessä talossa pauhasi muuten haastatteluhetkellä jonkun yksityiset 30- tai 40-vuotispäivät).

Mitens toi perustamisvuosi ja punk tai uusi-aalto?

- Ei oltu kumpaakaan, vaan ihan omaa tietä lähdettiin heti.

Bändillä vähän erikoinen nimi, mistä se tulee?

- Niin sehän on suomennos nimestä "hot daddy bear and boys from the storm".

Minkälainen musiikkiskene silloisella Anjalankoskella oli? Löytyikö hengenheimolaisia?

- No ei kyllä hirveästi. Jotain heviä jotkut soitti ja niin edelleen, mutta ei täällä mitään sen kummempaa toimintaa ollut.

No missä kävitte soittamassa?

- Ankkuri! Legendaarisessa Ankkurissa (kyseinen mesta on tällä hetkellä tyhjillään Inkeroisten puolella, entinen Tampellan työntekijöiden vakkarijuottola. Ei lähelläkään merta. Pari vuotta sitten sen aikainen omistaja yritti herätellä sitä keikkapaikaksi ja paikalla järjestettiin muutamat kunnon punkkipippalotkin.).

Ei ollut mitään elmu- tai nuokkarikuvioita muualla?

- Ei me oikein sellaisissa soiteltu.

No mitä muistuu mieleen Soundi-lehden Demoefektistä?

- No siellähän meistä taidettiin tykätä jonkin verran (bändi muistaakseni voitti Demosedän kunniamerkin ja oli toisellakin kerralla kehujen ja erikoismaininnan arvoinen).

Frank Zappa?

- Helvetin hyvä! Mutta etenkin Beefheart!

UJO-levyt?

- Se oli sellaista vahvasti teekkarimeininkiä se niiden touhu. No ne julkaisi meidän levyt ja kyllähän ne kaikki myytiinkin sitten.

Minkäläisiä painoksia noi oli?

- 800 kappaletta taisi olla.

No sehän olisi tänä päivänä törkeän hyvin. Mistä päin nämä tyypit muuten oli?

- Se toinen tyyppi oli Heinolasta (toisen alkuperä on kadonnut haastattelijan mielestä illan hämärään).

Oliko ton Isä Anderson-kappaleen esikuva joku paikallinen saarnaaja?

- Ei ollut kukaan oikea henkilö. Se oli sellaista pottuilua tohon aikaan pyörineitä näitä tv-evankelistoja ja muita kohtaan.

Lepakko?

- Erittäin hyvä mesta.

No entäs paluu?

- Kiva soittaa.

Onks tämä ihan alkuperäinen kokoonpano?

- Samat äijät soittaa edelleen, kun tolla viimeisellä EP:llä.

No, okei. Sitten vielä pari tärkeää kysymystä. Millaisista hamppareista pidät?

- Mitä?

Hampurilaisista?

- Aa. En minkäänlaisista. Hampurilaiset on täysin turhaa roskaruokaa!

Punainen, musta vai valkoinen?

- Ehdottomasti musta!

Yhtye myi keikalla koko tuotannon ja vähän muutakin kattavaa cd-levyä. Saanee myös bändin facebook-sivuilta.

perjantai 14. elokuuta 2015

Treblinka - Ihmisyyden taideteos? 1988



Vuosia 88-89 pidetään jossain vedenjakajana, jonka jälkeen punk- ja hardcoremusiikki lipuivat "vuosikymmenen kadotukseen", jolta ei julkaisujen määrästä huolimatta löydy edellisen vuosikymmenen tyyliin pitkää värisuoraa alansa klassikoita. Ehkä tuo aika ei pimeän keskiajan tavoin ollut ihan niin "pimeä", kuin myöhemmät pergamentit tietävät kertoa.

Treblinka toimi Vaasassa vuodesta 1985 vuoteen 1988. Rumpalin vaihtuessa Vesku Jokiseen (mukaan tuli myös uusi laulaja) yhtye heitti koko vanhan biisisettinsä roskiin ja siirtyi soittamaan uuden rumpalinsa tekemiä biisejä. Lyriikat näihin teki bassoa soittanut Jari 'Jantsa' Kärkkäinen, joka perusti yhtyeen jälkeen instituutioksi muuttuneen Toinen vaihtoehto zinen. Kitaraa soitti Marko Vuorimaa ja laulajana toimi Toni Pitkäsalo. Yhtyeen levytetty ura jäi yhden EP:n mittaiseksi ja pari biisiä ilmestyi kokoelmilla yhtyeen toiminnan jo hiivuttua.

Musiikillisesti Treblinkan EP on kasarin loppua. Ei varsinaisesti metalliin kallellaan, mutta yhtyeen basso-rummut voittoisessa soinnissa on isompikin ripaus Amebixia. Ihan Killing Joken tyylistä post-punkkia se ei ole, vaan sisältää myös kaahausta. Raskaat riffittelyt ovat vähän käppäisiä ja 'Kape' Pitkäsalo karjuu vokaalit kuin viimeistä päivää. Kaaoksen Nukke EP:n bassohyökkäyksen mieleentuova avausbiisi "Varis" jyrää ja seuraava "Kulutuksen raja" koskettimine tuo vahvan tuulahduksen sitä Amebixia ja post-punkkausta. Hyvä EP, vaikka parissa kohtaa alkaa varttitunnin kestossa turnausväsymys/paasaus vähän puuduttamaan.

Jokisen kiinnostus kohdistui 1988 kevyempään ja rallattelevampaan suuntaan lähteneeseen Klamydia-orkesteriin, johon lähtivät myös Treblinkan Vuorimaa ja Pitkäsalo, näistä jälkimmäinen keskittyessä nyt huudon/laulun sijasta rumpujen soittoon. Kärkkäinen perusti aiemmin mainitun zinen (hän kuuleman mukaan puolusti lehden sivuilla pitkämielisesti entistä bändikaveriaan ja skenen silmissä arveluttavaan suuntaan ajautunutta Jokista) ja liittyi basistiksi Jugglin Jugularseihin, joiden kanssa kierteli Suomen lisäksi ympäri Euroopan squatteja, kunnes sai vuonna 2006 aivoverenvuodon ja halvaantui pyörätuoliin. Kuntoutuksesta huolimatta Kärkkäisen henkinen- ja fyysinen kunto heikkenivät ja hän löytyi tuoleineen hukkuneen toukokuussa 2008.

lauantai 8. elokuuta 2015

Bunny Wailer - Blackheart Man 1976

The Wailersien juuret menevät 60-luvun puolelle, jolloin Trenchtownin slummissa asuneet Bob Marley, hänen ottoisänsä poika Bunny Livingstone (myöhemmin Wailer) ja isokokoinen katupoika Peter Tosh perustivat kolmimiehisen lauluyhtyeen. Kolmikko levytti lukemattoman määrän sinkkuja paikallisille riistostudioille. Diilin henki oli pari pikkuseteliä muusikoiden kouraan ja sinkku ulos. Kaikki loput jäivät julkaisijalle. Nälissään oli tehtävä töitä elääkseen.

Wailersien ura lähti kuitenkin hitaaseen nousuun ja kiinnitti Island-levy-yhtiön johtajan Chris Blackwellin (jolla oli jamaikalaisia yhteyksiä) huomion. Yhtye levytti suurelle levymerkille timantinkovan pitkäsoittonsa, joka jäi kuitenkin viimeiseksi kolmikon tasapuolisesti tekemistä, tai ainakin sisältöön vaikuttamista levyistä. Levyä seuranneella Isoon Britanniaan, Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin suuntautuneella kiertuuella Blackwell soitatti yhtyettä sen suosiota pienemmissä paikoissa, sekä "in-mestoissa", kuten Andy Warholin hovin suosimissa Max Kansas Cityissä. Peliliike oli pidemmän päälle varmasti kannattava, mutta Wailers-yhtye soittajineen koostui kivenkovista vanhaa testamenttia jointtia sytyttäessä siteeraavista rastafari-uskovaisista ja avoin homoseksuaalisuus ja huumeidenkäyttö näyttivät näiden silmissä täydeltä Babylonin menolta. Bob itsekin tuomitsi kovaäänisesti sodomian, mutta kaikkein koviten maailman- ja kiertuemenon otti Bunny Wailer, joka alkoi kiertueen jälkeen siirtyä takavasemmalle. Hän osallistui vielä seuraavan levyn tekoon, mutta ilmoitti ettei osallistu enää sen promoamiseen tarkoitetulle Pohjois-Amerikan kiertueelle.

Wailer vetäytyi soittohommistaan saamilla rahoillaan ostamalle tilalle ja oli Marleyn ja Toshin julkaistessa omat Wailersien jälkeiset soololevynsä erakoituneen ja hengellistyneen miehen maineessa. Kesti vielä kaksi vuotta ennenkuin Bunny Wailer oli valmis levyttämään ja julkaisemaan oman soolodebyyttinsä. Levyllä soittaa käytännössä koko Wailers-jengi Bobin ja Peterin laulaessa vielä taustoja (ja Toshin soittaessa leadeja ynnä muuta). Rummut soittaa Carlton Barret, bassossa vuorottelevat Familyman Barret ja Robbie Shakespeare ja kitaraa soittaa Earl 'Chinna' Smith. Tuttuja nimiä jamaikalaisten levyjen takakansista.

Kolmikon soolodebyyteistä Wailerin levytys on rootsein ja ruohonjuuritasoisin. Puskamystiikkaa, jossa on reggaelle ominaisen basso- ja rumpudominoinnin lisäksi huiluja ja akustisia kitaroita keventämässä sointia. Mukana on runsaasti myös rastafarien perkussiota. Jo levyn avaavanimibiisi näyttää Wailerin olevan täysin kaksikon Marley-Tosh veroinen lauluntekijä. Osa biiseistä on kaivettu Wailersien vanhoista aihioista ja levytyksistä. Tässä ei ole myöskään mitään poikkeavaa kolmikon tekemisistä, sillä jokainen heistä kaiveli myös vanhoja biisejään uusille levyille. Wailerin debyytin voi surutta julistaa kolmikon parhaaksi ja levy itsessään on yksi reggae-musiikin parhaita noin muutenkin.

perjantai 7. elokuuta 2015

Ile Kallio - El Condor Pasa 1990



Hurriganesista puhuttaessa nousee aina esiin sen johtajan Remu Aaltosen yrittäjäasenne, joka poikkesi aikansa taiteilijapersoonista siinä, että rahan saamista ja kohtuullisia korvauksia keikoista ei pidetty kapitalistisena mädätyksenä. Aaltosen kumppanit Häkkinen ja Järvinen tienasivat omat siivunsa siinä sivussa, mutta mikä soittaen tuli, se laulaen meni. Järvisen kohdalla voitiin jo puhua patologisesta ongelmasta, joka yhdistyi vielä alkoholismiin ja huumeriippuvuuteen.

Järvisen edeltäjä ja yhtyeen alkuperäisjäsen Ile Kallio omasi kuitenkin terveen suhtautumisen rahaan ja palattuaaan Järvisen lähdön jälkeen suosionsa huipulla olleeseen yhtyeeseen, Kallio meni omien sanojensa mukaan tienaamaan. Toki kitaransoittaminen maan ykkösbändissä oli kova meriitti, mutta yhtyehierarkiassa selkeästi nuorempi Kallio oli Remulle altavastaaja ja homman nimi työpaikka.
Ensimmäinen Kallion kauden levy Crazy Days ei ole parasta Ganesia, eikä Kallio tykännyt sille otetusta materiaalista tai soundeista. Kovaa rokkaamista päästiin harrastamaan vasta seuraavalla Hot Wheels-levyllä jota itse pidän yhtyeen parhaana pitkäsoittona. Myös soundit ovat 'kellarimaiset' ja Remun idea äänittää taas Lahden Microvoxissa tuotti tulosta. Kallion toinen kausi jatkui 70-luvun loppuun, jolloin hän lähti, tai pistettiin lähtemään Cissen ja Remun hannaaman epäonnistuneen Euroopanvalloitusyritelmän jälkeen. Kallio meni tästä veljensä Pera & The Dogseihin. Mitään suurta menestystä Kallion bändipuuhista ja 80-luvun soolourasta ei tullut. Hän meni mukaan vielä Ganesin viimeiseen inkarnaatioon, jonka taival päätettiin kesään 1984. Kesän 88 festarikeikoille häntä ei edes pyydetty.

Näinkin pitkän alustuksen päälle tullaan 80-90-luvuille, jolloin musiikilla itsensä elättämään pyrkinyt ja omien sanojensa kädestä suuhun elänyt ja perhettään elätellyt Kallio meni mukaan mainosmusiikkikuvioihin. Näissä hommissa hän on ollut kohtuullisen menestynyt ja tuottoisa. Tulevan vaimonsa näyttelijä Kaija Kärkisenkin hän tapasi kaupallisissa produktioissa. Yhteistyössä syntyi flopannut Euroviisubiisi. Viisukirous ei kuitenkaan osunut kaksikkoon, vaan Kallio/Kärkinen iski 90-luvun puolivälissä soittolistoille ja levymyynnin kärkisijoille.

Tässä kuitenkin pitkä sinkkuversio kaupallisesta tuotannosta. Kyseessä on Koffin Light Beer mainokseen vuonna 90 tehty versio etelä-Amerikkalaisesta kansansävelmästa El Condor Pasasta. Mainoksen alkuperäisenä musiikina oli sama biisi, mutta mainostaja halusi siitä erilaisen version. Kallio veteli tämän kompressoidulla kitarasoundilla, mahtipontisilla koskettimilla ja niin edelleen. Mainoksen noin 40 sekunnin pituudessa, yhdistettynä salamoihin, vuoripuroihin ja syöksyvään valkopäämerikotkaan ollaan jossain asian ytimessä - huolimatta kappaleen juustoisuudesta. Siitä tehtiin myös pidempi versio, jota jaettiin liikelahjana yksipuoleisena vinyylisinglenä. Täytyy myöntää, ettei tämä kyseinen versio ei kestä päivänvaloa ihan niin hyvin. Mutta ammattimies oli asialla!