torstai 28. marraskuuta 2019

Come On Let's Go! - Power Pop Gems From The 70s & 80s 2019

Jatketaan kokoelmilla, mutta tällä kertaa ihan toisenlaisessa ilmansuunnassa.

Big Beat uudelleenjulkaisufirma oli takavuosina ahkera esimerkiksi 60-luvun garagebändien kohdalla, joita ilmestyi omaankin levyhyllyyn kohtuullisen paljon.
Kovin kaukana tuosta menosta ei olla tällä 70-80-luvun power pop-kokoelmalla.

Rock- ja popmusiikin synnyn jälkeen markkinakoneistot kävivät jauhamaan ja yksi sen ilmentymä oli kierrätystyylit. Toki myös yleisön maun tyydyttäminen vaikutti, sillä power pop-tyylilajin syntyessä 70-luvun alussa (jos pioneereina voidaan pitää kokoelmalta löytyvää kaksikkoa Big Star ja Flamin Grooviesien ikonista 'Shake Some Action'-kappaletta) rockmusiikki oli keinahtanut jo aivan toiseen suuntaan. Puoli vuosikymmentä aikaisempi pirteän vauhdikas ja kokeileva rock oli muuttunut loputtomiksi jameiksi, progen mutkikkuudeksi tai äänekkääksi bluesskaalan jyystämiseksi. Tämän vaihtoehtona lähinnä soul ja funk. Edellämainittu bändikaksikko ei nauttinut aikanaan mitään suuren suurta suosiota, mutta yhdessä 70-luvun alussa julkaistun niin ikään ikoninen Nuggets-kokoelman kanssa vilautti taas korttia lyhyiden, napakoiden ja tarttuvien kappaleiden puolesta. Tähän mukaan The Beatlesien alku- ja keskivaiheen melodisuus, 12-kielisillä kitaroilla soitetut leadit jne.

Itse power pop termi näki päivänvalon jo 60-luvulla Pete Townsendin kuvaillessa sillä yhtyeen singlekappaletta 'Pictures of Lily', mutta oman pienen alavirtansa homma pääsi muodostamaan vasta punk-musiikin siivottua pöytää. New Yorkin "oikea punk" oli monin osin suurelle radioiden äärellä olevalla yleisölle liian rajua, eivätkä suuret levy-yhtiöt pystyneet yhtyeitten epästabiilien tilojen takia hyödyntämään liikettä tarpeeksi taloudellisesti, mutta pinnan alla kytenyt power pop otettiin astetta paremmin vastaan. Yhteisesti nämä kaksi ilmiötä nähtiin ja kuultiin Blondie-yhtyeen cover-hitillä 'Hangin on the Telephone', joka oli losilaisen power pop-yhtye The Nervesin kappale.

Kokoelma alkaa cover-luennalla Richie Valensin kappaleesta ja The Paley Brothersien taustalla soittaa samoista lähteistä ammentanut punkpioneeri The Ramones. Levyn 24 kappaletta kuunnellessa tuntuu välillä, että soittimeen on eksynyt Nuggets- tai Pebbleskokoelman levy, mutta biisit ja tyyli kyseisten kokoelmien "siistimmästä päästä". Välillä varhaisen punkin vauhtiin pinkovat biisit ovat kuitenkin puunattuja, kurinalaisia ja tietynlaisesta sapluunasta veistettyjä, joten mieleen hiipii väistämättä ajatus, onko mikään näistä pystynyt pitämään tällaista tasoa koko pitkäsoiton verran? Tuskimpa ja oletan tämänkin homman olevan parhaimmillaan seiskatuumaisilta singleiltä. Esitysten solistit ovat asteen verran karheampia, kuin Huey Lewis, mutta eivät silti mieleenjäävän rouheita, eikä se ole tarkoituskaan. Kokonaisuus ratkaisee. Itse biiseistä omaan korvaan nousee mainittujen (ja itselle puhkisoitettujen) Big Starin (September Gurls) ja Flamin Grooviesin lisäksi käsittääkseni detroitlaisen The Romanticsien 'What I Like About You' provosoivan vokalismin takia, The Spongetonesien biitlesiaanisen melodinen '(My Girl) Mary Anne' ja The Shoes-yhtyeen byrdsmäinen 'Tomorrow Night'. Kaikki korvakarkkia singlemitassa.

Yhtä kaikki, muutamaa sinkkuhittiä lukuunottamatta tyylilaji ei myöskään päässyt paistattelemaan valtavirran keskipisteessä. 80-luvulle tultaessa jutun ideaaleja oli kuitenkin vahvasti mukana astetta menestyneemmässä 'paisley popissa', jota mm. The Bangles edusti. Yhtye coveroi läpimurtolevylleen Big Starin 'September Gurlsin'.

perjantai 22. marraskuuta 2019

Kankyō Ongaku: Japanese Ambient, Environmental & New Age Music 1980​-​1990 2018

Lueskelin viime talvena ulkomaisista musiikkilehdistä tästä kokoelmasta ja kiinnostus heräsi. Kiitos edelleen toimivan kirjastojärjestelmän tämä löytyi Kouvolan pääkirjaston uutuuspöydältä. Ehkä levyn, tai siis levyjen (tämä on tupla-cd) sijasta pitäisi puhua oikeastaan kirjasta, koska upeasti taitettu bookletti on lyhyen kirjan pituinen ja levyt ovat sen etu- ja takakansien taskuissa. Koko Japani-ambient homman alustuksen lisäksi jokaisesta artistista ja kappaleesta on parin kolmen sivun verran hyvin toimitettua taustaa japanilaisen futuristisen viileän kirjataiton ja grafiikan kera. Julkaisijana on yhdysvaltalainen 2002 perustettu Ligh in The Attic-levy-yhtiö, jolla vaikuttaisi olevan julkaisukatalogissaan muutenkin mielenkiintoista tavaraa.

Koska kirja/levy lähestyy sen ääniä ja musiikkia termillä ambient, niin Brian Enon äänitteethän sieltä nousevat heti esikuviksi Erik Satien, Philip Glassin, Terry Rileyn, Steve Reichin ja muiden kaltaistensa nykysäveltäjien minimalismin ohella. Mukaan vielä japanilaisten omaa niukkuuden estetiikkaa, niin kirjan kannessa oleva kuva herää kilistelemään (synteettisiä) tuulikelloja.

80-luvun Japani oli talousihme, joka kiireisten samalla tavalla pukeutuvien ihmisten, täyteen ahdettujen metrojen ja suurkaupunkien kaiken aikaa neonvaloissa kylpevien öiden ohella suolsi maailmaan autoja, tekniikkaa ja elektroniikkaa. Yltäkylläisyyden rinnalla kulki kuitenkin loputon suorittaminen ja stressi, johon musiikintekijät ja myös yhteisöt ja yritykset reagoivat. Suurkaupungeissa, vaikka olisi hillitty japanilainenkin, ei ole koskaan hiljaista, vaan taustakohina on päättymätön. Jos ei ole rauhoittavaa hiljaisuutta, pitää tehdä keinotekoisesti rauhoittavaa muuta ääntä?

Vaikka levyn musiikki on minimalistista, useilla sen tekijöillä oli oppitaustaa arvostetuissa musiikkikorkeakouluissa, joskin mukana on myös amatöörejä. Tekijöiden yhteydessä mainitaan useammankin kerran myöhemmät anime-soundtrackit.
Yksi on levyn joukosta poissa: kaikille tuttua Kitaroa ei levyllä ole, mutta samaisesta Far East Family Bandista ponnisti ja kokoelmalla soi pari muuta jäsentä. Paljon(!) minimalistista ääntä, syntikoita (FM), aaltojen huokauksia, sekä myös japanilaisille ehkä ominaista kellojen ja perkussioiden soittoa. Myös miltei jokaisessa kokoelman biisissä on selkeä rytmillisyys. Tunnetuin levyn yhtyeistä tai tekijöistä on Yellow Magic Orchestra, joka esittää Shepard-Rissetin glissandoon perustuvan audioharhan loputtomasti laskevasta sävelkulusta. Yhteistä suurimmalle osalle kokoelman kappaleista on viipyilevä melodiankuljettelu. Tällaisessa on usein vaarana "äänitapetin" syntyminen, mutta valitut kappaleet väistävät sen.

Jotain kokoelmasta kertoo se, että ensin tämän kuunteli kuriositeettimaisesta mielenkiinnosta. Sitten tämä yht äkkiä alkoi soimaan asunnon tausta-ambienttina.

perjantai 15. marraskuuta 2019

Hawkwind - S/T 1970

Joissakin levyissä on niin oudon karsea kansi, että ne jättävät ikuisen muistijäljen ja Hawkwindin debyytti on yksi niistä. Avattavan albumin sisäkansissa oli värikäsitelty kuva yhtyeestä soittamassa kookkaiden vahvistinten kanssa.

Kaikki eivät yhtyeen esikoisesta pidä, mukaanlukien jotkut yhtyeen jäsenistä, mutta itselleni se on aina maistunut ja oli myös setäni levyhyllystä lainattuna ensimmäinen albumi johon bändiltä tutustuin. Liberty-yhtiölle levytetty albumi löytyi kuulemma ihan tavallisesta levykaupasta eli Kotkan Sävelaitasta.
Hawkwindiin tutustuminen jatkui pitkän aikaa tästä eteenpäin lähinnä Anttilan halpiskokoelmilta, koska yhtyeen levyjä ei cd:nä liikkunut hirveästi ja nekin oli vain suoraan vedetty laserlevylle ilman vinyyli- ja cd-levyjen eron vaatimaa uudelleen puunausta.

Vuonna 1969 perustettu Hawkwind nautti alusta lähtien jonkinlaista ilmiö-statusta ja osui juuri Pretty Things-yhtyeestä lähteneen Dick Taylorin haaviin hänen soittaessaan muutaman konsertinkin yhtyeen kanssa. Taylor tuli tuottajaksi albumille, jolla yhtye yritti vangita livejuttuaan. Alun studiosoittoyritysten jälkeen päätettiin, että levy vedetään sisälle livemeiningillä, vaikka se niin sanotusti studioalbumi onkin.

Sikäli on jännää, etteivät kaikki "windi-fanit" levystä pidä tai aseta korkealle, vaikka albumin avaavat ja sulkevat Brockin katusoittoajalta peräisin olevat folkit 'Hurry on Sundown' ja 'Mirror of Illusion' (joka pyörii jännästi akustisella kitaralla vireen rajalla) poislukien levy on aika pitkälti sitä samaa jumitusta, harhailua ja monotonista eteenpäin paahtamista joilla yhtye on yleensä sulattanut tykkääjien sydämet.

Tottakai homma jalostui levy levyltä, mutta kyllä tämä kestää muiden alkupään levyjen rinnalla. Levy on selkeästi mielialasta tai tunnelmasta toiseen kulkeva kokonaisuus ja puoliskot sekä päättävät, että avaavat 'Paranoia - Part 1' ja 'Paranoia - Part 2' ovat painajaismaisia, mutta myös hyvällä tavalla käppäisiä. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että edellisvuoden 'Ummagumma' ja Floydi ylipäätään on tullut kuunneltua. Soittihan Hawkwind coverinakin yhtyeen 'Cymbalinea'. Yhdistävä linkki on myös levyn "outojen äänien" tekeminen laulamalla tai suulla, joka yhtyeen selityksen mukaan johtui pitkälti, ettei vastaavanlaisia juttuja saanut vielä tehtyä sähköisillä soittimilla. Yhtyeen elektronisesta kaksikosta on ensilevyllä mukana vasta Dik Mik, joka on kreditoitukin 'Electronics'-instrumentin soittajaksi. Tämä on tässä vaiheessa todennäköisesti maailmansodan aikainen oskillaattori nauhakaiun läpi, mikä oli aikansa yleinen ratkaisu. Kummallakin levypuolella on yksi pidempi biisi, jolla päästään siihen windi-meinkiin, etenkin kakkospuolen 'Seeing At As You Really Are' liitelee välillä tukka hulmuten, rauhoittuen ja lähtien taas liitoon.

Seuraavista levyistä poiketen Dave Brock ei tällä levyllä soita vielä sitä monotonista kitaravallia ja sooloja, vaan on taustalla tai akkarin kanssa Huw Loyd-Langtonin olleessa vastuussa pääkitaroinnista. Myös Dick Taylor soitti osan levyn liideistä.

Levy ei noussut korkealle brittilistoilla, mutta Kotkan Sävelaitan ja kuuntelijan kodin lisäksi se nosti yhtyeen underground-skenen kiikareihin jolloin bändi tapasi ja ystävystyi Pink Fairies-yhtyeen kanssa, jonka jälkeen yhtyeiden jäsenet ja perintö ovat menneet useasti ristiin. Seuraavana vuonna ilmestyneellä, kaupaksikin käyneen 'In Search of Space'-levyn soittivat osittain jo toiset miehet. Dik Mik poistui hetkeksi yhtyeestä, basisti oli kyseisen albumin ilmestyessä vaihtunut jo kolmasti ja kitaristi Loyd-Langton lähti yhtyeestä LSD-johdannaisen hermoromahduksen saattelemana - palaten yllätten kymmenen vuotta myöhemmin mainiolle 'Levitation'-albumille.

Olen aina miettinyt, että mikä juuri Hawkwindissä kiehtoo aikalaisiinsa verrattuna. Tällä levyllä avaus- ja lopetusbiisit ovat samaan aikaan normaaleja ja tutunoloisia, mutta myös outoja. Dik Mikin musikaalinen panos yhtyeessä oli ehkä pieni, mutta äänellisesti esimerkiksi 'Mirror of Illusionin' takana ulvahtelevat oskillaattorit ovat se tärkeä lenkki. Yhtyeen kappaleet ovat ehkä usein "luonnosmaisia", monotonisia ja käppäisiä, mutta tämä on myös osa viehätystä. Aikakaudella samalla instrumentaatiolla soitettiin myös ihan tarpeeksi heikkoa jazz-rockkia, taikka turhaa blues-palvontaa, joista jälkimmäiseen Hawkwind ei juurikaan sorru, poistaen yhtyeen samaan avant-garde, tai anglo-amerikkalaisen perinteen ulkopuoliseen lokeroon saman ajan Saksa-bändien kanssa.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Klaus Schulze - Dig It 1980

Schulzen Klaussi alkaa olla varmaan Levyhylly-blogin käsitellyin artisti? Mikäs siinä, sillä katalogi ulottuu 60-luvun lopusta tälle vuosikymmenelle ja materiaali on pääosin aina ollut, jos ei nyt aivan timanttista, niin yleensä kuitenkin jolteensakin kelvollista.

Tämä vinyyli tarttui mukaan viime viikonlopun levymessuilta ja priimakuntoisena. Dig It ei ole kuitenkaan ehkä se halutuin Schulze-albumi keräilijöiden keskuudessa, mutta ansaitsee paikkansa levyhyllyssä. Klaus Schulzen 80-luvun alun suurin anti tämän päivän musiikille saattaa olla marginaalissa kopiotu kansikuvasto, jonka kaltaista tavaraa näkee vaporware-tyylisuunnan videoilla ja muutenkin.

Levynkansissa oleva tarra kertoo albumin olevan kansainvälisen hi-fi-lehden suosittelema, sisältää täydellisen stereokuvan ja artisti itse kehuu sen olevan täysin digitaalisesti tehty ja äänitetty. Eli käytännössä useiden niiden ideaalien vastainen, joista Schulze on pidetty ja tunnettu nykypäivänä. Schulze käytti äänistyksissä tietokoneohjattua G.D.S. järjestelmää, joka on kuitenkin näemmä kadonnut historian hämäriin, eikä siitä löydy ylettömiä määriä tietoa. Laite taisi kuitenkin olla Crumar-yhtiön versio kehitteillä olevista digitaalisista syntetisaattoreista ja kuuluisin käyttö ja käyttäjä seuraavana vuonna julkaistussa Wendy Carloksen tekemässä 'Tron'-elokuvan soundtrackissä. Täydellinen digitaalisuuskaan ei pidä täysin paikkaansa, koska artisti itse laulaa/lausuu lyriikoita vocoderin läpi ja käyttää yhdessä kappaleessa samaisena vuonna tuottamansa Ideal-yhtyeen(!) rumpubassoraitaa nauha-looppina.

Yhtä kaikki, saman ajan haastatteluissa Schulze julisti elektronisen musiikin "pyörätuoli-", tai lastenratasajan olevan lopullisesti ohi ja tulevan vuosikymmenen olevan sähköinen. Tähän on turha sanoa mitään vastaankaan, sillä näinhän se oli. Seuraavana vuonna Dave Smith julkaisi syntetisaattoreissaan vallankumouksellisen MIDI-standardin, jolla erilaiset laitteet saatiin tottelemaan paremmin ja erilaisia ennaltaohjelmoituja käskyjä ja tämähän lähti ohjaamaan myös sähköisesti tehdyn musiikin suuntaa. Digitaalisuudesta huolimatta Dig It on kuitenkin hengeltään kokeileva, mutta Schulzekin lähti tämän jälkeen seuraamaan vuosikymmenensä henkeä, eikä ole tässä ehkä vahvimmillaan.

Levyn 2000-luvun uusintapainoksessa on saman vuoden Itävallan Lintzissä järjestetyllä 'Ars Electronic'-festareilla kuvattu video 'Stahlsinfonie', jossa Schulze soittelee teräsvalimossa aikansa videotehosteiden säestämänä. Löytyy myös Youtubesta.

perjantai 1. marraskuuta 2019

Pienet miehet - Painoton maa 1991

Helsinkiläisen Pienet miehet-yhtyeen 'Viis laiskaa auringossa' oli pikkuradiohitti vuonna 1989 ja varmasti suurelle yleisölle yhtyeen ainoa etäisesti tuttu kappale. Ex-Dingopesän ja Lasse Norreksen Bang Traxin julkaisema levy ei kokonaisuutena ole kuitenkaan mikään täysosuma. Yhtyeestä oltiin kuitenkin tietyissä vähän yllättävissäkin musiikindiggailupiireissä innostuneita ja seuraava, pienen Final Mix Recordsin julkaisema 'Painoton maa' on hankalan saatavuuden lisäksi jonkinlaisessa kulttimaineessa. Toisin kuin debyytti, sitä ei tule kirppisten laareissa juuri koskaan vastaan. Levy on kaukolainassa Kauniaisten kirjastosta.

Yhdysvaltalainen The Grateful Dead nautti vanhoilla päivillään pitkästä aikaa kaupallista suosiota juuri 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa ja Pieniä miehiä verrattiin musiikkilehdistössä usein edellä mainittuun. Debyyttilevyllä voi temaattisesti yhteyttä nähdä Jäky Järnefeltin sanoituksissa, mutta muuten levy on tuotettu ehkä keskitien J. Karjalaiseksi (Jii vierailee muuten huuliharpussa Painoton maa-levyllä). Kakkoslevyltäkin sai yksi biisi jonkun verran radiosoittoa, mutta katosi kohtuullisen pian aalloilta, joten Painoton maa ja sen biisit ovat jääneet lähinnä etäisen mielikuvan tasolle. Muistin radiobiisin olleen 'Kuningas', mutta se oli itse asiassa 'Terassille tuulee'.

Mutta itse levyyn: 'Mäen päällä' avausbiisi on itsessään jo jännä. Orfeuksen aikaista Isokynää muistuttava kappale on sanoitukseltaan kerrosteinen, eikä Daven nonsenseä. Biisin alussa isä ja poika ajavat polkupyörillä maaseudun hiekkatiellä nousten korkealle mäelle. "Poikani kuule" tyyppisen alun jälkeen kertomus kääntyykin yllättäen naamiot riisuvaksi alkoholisti-isän tunnustukseksi ja huonojen lähtökohtien selitykseksi, mutta myös yritykseksi katkaista kierteen jatkuminen. Ja tämä kaikki suoraan ns. puun takaa. Kappaleen lopussa siirrytään taas havainnoimaan maisemaa, sisällyttäen kuitenkin symbolisia kielikuvia ja ajatuksia.
Kakkoskappale 'Tulva' joutuu tämän jälkeen kovaan paikkaan, mutta sulattaa sydämen laid-back tyylisellä hillityllä rokkauksella. Nyt myös aletaan lunastella niitä Dead-viittauksia homman kuulostaessa 70-luvun lopun Dead-levyltä. Kolmosbiisi 'Terassille tuulee' jatkaa Deadhead-linjalla makeiden kitaroiden ja lap-steelin kera. Voisi olla aivan hyvin Jerry Garcian laulama. Tämä soi siis radiossa. 'Pian unohdan' akustisen pikkauksen kanssa, wah wahin ja sähköpianon säestämänä on taas silkkaa Deadia. Yhtyeessä soitti kolme poikkeuksellisesti kolme kitaristia ja tässä homma toimii täydellisesti. Sitarikin helähtää. Puolen päättää niinikään akustinen 'Rauhan kartta', joka kaikuilee 70-luvun CSN&Y jenkkifolkkia. Tai Deadin 'Mountains of the Moon'ia. Sanoituksessa ollaan Viiden laiskan linjoilla jättämässä tänään taakse kateutta, kilpailua ja systeemin painostusta.

Koko ykköspuoli vedettiin oikeastaan 5/5 tasolla, joten niin sanottu kakkospuoli herättää pelkoa. Voiko tämä jatkua? Avausbiisi 'Vaarallinen räme' on astetta kokeellisempaa. Mutta ei pahalla tapaa, vaikka efektiä, prosessoitua laulua ynnä muuta tulee rämeellä sekoillessa ja vaaroja vältellessä vastaan. Kappaleen pituuskin poikkeaa kaksiplus-minuutillaan A-puolen järestään yli neljäminuuttisista. 'Satamalaulu' on sinänsä ihan näppärä, mutta ehkä lähempänä J. Karjalaisen täytebiisejä. 'Musta päivä' rämähtää käyntiin Cortez the Killerin henkeen. Itse biisi kuitenkin aika perus perus radiorockkia. 'Matka jatkuu' kumartaa amerikkalaisten matka- ja rekkalaulujen suuntaan. Jii vierailee tässä kappaleessa huuliharpussa. Mutta itse biisi ajelee aika tarkasti tien keskiviivassa kiinni ja keskivauhdilla. 'Kuningas' taisi olla levyn toinen ajoittain radiossa soinut biisi? Nyt hypätään sävellyksellisesti taas ylös 3/5 kasasta. Ehkä tässä haisee kohtalokkaasti The Bandin kellari, mutta se on ihan hyvä tuoksu. Levy päättyy levynpäätöslauluun 'Kun levy loppuu'. Sanoitus ja sävelet osuvat oikein hyvin. Pelkkä sähköpiano, basso ja rummut taustalla.

Myyttinen maine kadonneena levynä ei ole tuulesta temmattu. Huolimatta pienestä tasollisesta notkahduksesta albumin keskivaiheen jälkeen. Kyllä tässä kurotettiin tai ainakin yritettiin sinne "kosmisen amerikkalaisen musiikin" suuntaan ja lopputulos samalla tavalla hillitty, rivien välistä luettava, kuin monella esikuvallaan.