Joissakin levyissä on niin oudon karsea kansi, että ne jättävät ikuisen muistijäljen ja Hawkwindin debyytti on yksi niistä. Avattavan albumin sisäkansissa oli värikäsitelty kuva yhtyeestä soittamassa kookkaiden vahvistinten kanssa.Kaikki eivät yhtyeen esikoisesta pidä, mukaanlukien jotkut yhtyeen jäsenistä, mutta itselleni se on aina maistunut ja oli myös setäni levyhyllystä lainattuna ensimmäinen albumi johon bändiltä tutustuin. Liberty-yhtiölle levytetty albumi löytyi kuulemma ihan tavallisesta levykaupasta eli Kotkan Sävelaitasta.
Hawkwindiin tutustuminen jatkui pitkän aikaa tästä eteenpäin lähinnä Anttilan halpiskokoelmilta, koska yhtyeen levyjä ei cd:nä liikkunut hirveästi ja nekin oli vain suoraan vedetty laserlevylle ilman vinyyli- ja cd-levyjen eron vaatimaa uudelleen puunausta.
Vuonna 1969 perustettu Hawkwind nautti alusta lähtien jonkinlaista ilmiö-statusta ja osui juuri Pretty Things-yhtyeestä lähteneen Dick Taylorin haaviin hänen soittaessaan muutaman konsertinkin yhtyeen kanssa. Taylor tuli tuottajaksi albumille, jolla yhtye yritti vangita livejuttuaan. Alun studiosoittoyritysten jälkeen päätettiin, että levy vedetään sisälle livemeiningillä, vaikka se niin sanotusti studioalbumi onkin.
Sikäli on jännää, etteivät kaikki "windi-fanit" levystä pidä tai aseta korkealle, vaikka albumin avaavat ja sulkevat Brockin katusoittoajalta peräisin olevat folkit 'Hurry on Sundown' ja 'Mirror of Illusion' (joka pyörii jännästi akustisella kitaralla vireen rajalla) poislukien levy on aika pitkälti sitä samaa jumitusta, harhailua ja monotonista eteenpäin paahtamista joilla yhtye on yleensä sulattanut tykkääjien sydämet.
Tottakai homma jalostui levy levyltä, mutta kyllä tämä kestää muiden alkupään levyjen rinnalla. Levy on selkeästi mielialasta tai tunnelmasta toiseen kulkeva kokonaisuus ja puoliskot sekä päättävät, että avaavat 'Paranoia - Part 1' ja 'Paranoia - Part 2' ovat painajaismaisia, mutta myös hyvällä tavalla käppäisiä. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että edellisvuoden 'Ummagumma' ja Floydi ylipäätään on tullut kuunneltua. Soittihan Hawkwind coverinakin yhtyeen 'Cymbalinea'. Yhdistävä linkki on myös levyn "outojen äänien" tekeminen laulamalla tai suulla, joka yhtyeen selityksen mukaan johtui pitkälti, ettei vastaavanlaisia juttuja saanut vielä tehtyä sähköisillä soittimilla. Yhtyeen elektronisesta kaksikosta on ensilevyllä mukana vasta Dik Mik, joka on kreditoitukin 'Electronics'-instrumentin soittajaksi. Tämä on tässä vaiheessa todennäköisesti maailmansodan aikainen oskillaattori nauhakaiun läpi, mikä oli aikansa yleinen ratkaisu. Kummallakin levypuolella on yksi pidempi biisi, jolla päästään siihen windi-meinkiin, etenkin kakkospuolen 'Seeing At As You Really Are' liitelee välillä tukka hulmuten, rauhoittuen ja lähtien taas liitoon.
Seuraavista levyistä poiketen Dave Brock ei tällä levyllä soita vielä sitä monotonista kitaravallia ja sooloja, vaan on taustalla tai akkarin kanssa Huw Loyd-Langtonin olleessa vastuussa pääkitaroinnista. Myös Dick Taylor soitti osan levyn liideistä.
Levy ei noussut korkealle brittilistoilla, mutta Kotkan Sävelaitan ja kuuntelijan kodin lisäksi se nosti yhtyeen underground-skenen kiikareihin jolloin bändi tapasi ja ystävystyi Pink Fairies-yhtyeen kanssa, jonka jälkeen yhtyeiden jäsenet ja perintö ovat menneet useasti ristiin. Seuraavana vuonna ilmestyneellä, kaupaksikin käyneen 'In Search of Space'-levyn soittivat osittain jo toiset miehet. Dik Mik poistui hetkeksi yhtyeestä, basisti oli kyseisen albumin ilmestyessä vaihtunut jo kolmasti ja kitaristi Loyd-Langton lähti yhtyeestä LSD-johdannaisen hermoromahduksen saattelemana - palaten yllätten kymmenen vuotta myöhemmin mainiolle 'Levitation'-albumille.
Olen aina miettinyt, että mikä juuri Hawkwindissä kiehtoo aikalaisiinsa verrattuna. Tällä levyllä avaus- ja lopetusbiisit ovat samaan aikaan normaaleja ja tutunoloisia, mutta myös outoja. Dik Mikin musikaalinen panos yhtyeessä oli ehkä pieni, mutta äänellisesti esimerkiksi 'Mirror of Illusionin' takana ulvahtelevat oskillaattorit ovat se tärkeä lenkki. Yhtyeen kappaleet ovat ehkä usein "luonnosmaisia", monotonisia ja käppäisiä, mutta tämä on myös osa viehätystä. Aikakaudella samalla instrumentaatiolla soitettiin myös ihan tarpeeksi heikkoa jazz-rockkia, taikka turhaa blues-palvontaa, joista jälkimmäiseen Hawkwind ei juurikaan sorru, poistaen yhtyeen samaan avant-garde, tai anglo-amerikkalaisen perinteen ulkopuoliseen lokeroon saman ajan Saksa-bändien kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti