keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

The Greatest UNDERGROUND Hits Ever - KuuMaa Musiikkia V/A 1996

Jo suusta suuhun kulkeneena aikana ennen intternettiä ajatus "yhtenäisestä Suomesta", tai edes "yhtenäisestä Junttisuomesta" ei ollut ihan totta. Typerä ja avarakatseisia leimaava vaalien jälkeinen 'kuplaläppä' on väsynyttä paskaa ja sen tarkoitus on ainoastaan yrittää nostaa samanarvoisiksi, tai edes salonkikelpoisiksi junttien rasistisia puheita kaiken maailman beduiinileireistä. Tai saada edes vähän viihdettä 'eliitin ja kulttuuripiirien' nyt harrastamasta itseruoskinnasta, jonka suorittamiseen perusjuntilla ei ainakaan sosiaalisen median mukaan ole ikinä tarvetta. Vai resursseja? Levyhylly lupautuu pysyttäytyvän marginaalissa, elitistisenä ja 110% tosissaan ilman mitään itsesyytöksiä. Jos kuuntelen Popedaa, teen sitä sen takia, että yhtyeellä on muutama hyvä ralli, en sen että täällä kävisi pyörähtämässä juntit kuraisine kenkineen. Jos joku täällä saa sotkea maton, se olen minä itse!

Olen asunut nyt jo toista vuotta pienellä teollisuuspaikkakunnalla eteläisessä Suomessa. Väestön tausta ja kirjo on monilta osin homo(!)geenistä, eli tehtaan ympärillä mennään. Samoin ajatukset ja unelmat ovat niin sanotusti rivissä, eli liukuhihnalla ja omakotitalo ja oma piha unelmana. Vieressä ihan maaseutua. Tässä ei ole mitään uutta, olenhan itsekin samanlaisista lähtökohdista ja työväenluokkaisesta taustasta. Oma synnyinalueeni oli 70-luvun aravataloineen ehkä vieläkin homo(!)geenisempi ja väestö tasaisempaa. Sieltä ei nimittäin tule ihan heti löytymään jutun lopussa olevan kuvan kaltaista rintamamiestaloa, jonka ulkomuotoa ja pihalla olevia vuohia olen aina ohimennessä ihaillut, sekä ihmetellyt; mitä helvettiä tällainen tekee täällä?

Asukas on tiedossa ja tämä vuonna 1996 julkaistu 'KuuMaa' ry:n julkaiseman levyn osoitetiedot kohdistuvat samaan taloon. Ry saattaa toimia vieläkin, mutta levyjä on discogsin mukaan julkaistu vain kolme ja tämä on niistä ensimmäinen. Kyseessä on kokoelmalevy, jolla on neljä (viimeinen yhden biisin All-Out on tietojen mukaan sama bändi, kuin levyllä sitä ennen oleva Cola Panther) yhtyettä eri puolilta Suomea. Yhdistävänä tekijänä on ehkä tietynlainen rouhea kitaravetoisuus, joka oli musiikin kaupallisen pinnan alla olevassa marginaalissa hyvin vahvassa asemassa tuohon aikaan. Jos siis luetaan pois tuon ajan marginaalinen elektroninen musiikki.

Levyn avaa miltei paikallinen provosoivasti nimetty Dildo Mania joka tuli Kouvolasta. Kuusi kahdella kitaralla operoivaa kappaletta, eikä tämä ole yhtään hullumpaa. Kakkosbiisi 'Stoned In The Mario Bros Land' kertoo aika tarkkaa missä mennään ja ajan kitaranhelisyttäjistä poiketen vetelisin vaikutteet tuonna Butthole Surfersiin ja muuhun tiukasti rokkaavaan sekoiluun. Dildo Maniaa tallennettuna löytyy tämän lisäksi KuuMaan toiselta kokoelmalta ja bändi julkaisi kaiketin Antikvariaatti Novgorodin kautta vielä yhden seiskatuumaisen. Tyyppien myöhemmistä vaiheista tiedän vain Jairen, joka tekee musaa Octopys Syngin kanssa ja on tullut törmättyä muutenkin.

Kakkosartisti on vielä nimellä 'V Leinonen pilven reunalla' esiintynyt Ville Leinonen. Kokoelman linjaan sopien kappaleet ovat myös kohtuullisen rouheita ja viimeinen 'Emma' tarttuva, joka lopussa menee surinan ja metelin puolelle. Kulttuuriteko sikälikin, että keskimmäinen KuuMaan kolmesta julkaisusta on Ville Leinosen debyyttipitkäsoitto, eli levytysura alkoi tämän ry:n kautta. Leinonen on kannuksensa ansainnut ja tällä levyllä pääsee tutustumaan uran alkuun.

Kolmas bändi oli lappeenrantalainen The Unique 42, joka on kitaravetoista artsympää taiderokkia. Tyylikäs on varmaan kuvaava adjektiivi, mutta yhtyeeltä puuttuu monen muun tämän saran kyntäjän tavoin se hyvä biisi. Bändi on kadonnut historian hämäriin, samoin levyn viimeinen Cola Panther, joka tuli tietojen mukaan Oulusta ja sen kitarankuritus Amerikasta. SY-henkistä räimimistä ja Cola Pantheriltakin puuttuvan hyvän biisin korvaa hetkittäin ihan asiallisen ankara suristaminen, joka kantaa levylläkin hetkittäin. Ja kuten aikaisemmin mainitsin, levyn päättävä All-Out on kuuleman mukaan sama porukka eri nimellä.

Kannet sisältävät tiedot Dildo Manian ja Leinosen kohdalta, mutta muuten infoa on niukanlaisesti. Rasterinen etu- ja sisäkansi ovat todennäköisesti teetetty yhtyeen jäsenellä tai kaverilla oppilastyönä. Takaselässä on tietenkin lehmiä. Jutun alussa lupasin kuvan siitä rintamamiestalosta, ja tässä teille suvaitsevaisuuskriittisille telttaleiri Suomen maaseudulta, josta tämäkin levy ilmestyi:


perjantai 24. huhtikuuta 2015

Edward Vesala - Rodina 1977

Aikaisemmissa kirjoituksissa on ollut puhetta näistä Myllykosken kirjaston 70-luvun suomalaisista jazz-aarteista ja palataan nyt asiaan. Edward Vesalan yhdessä Arto Mellerin kanssa tekemä 'Mau-Mau' onkin pyörähtänyt Levyhyllyssä jo kauan sitten, mutta muuten Vesalan tuotanto on kuulostanut jotenkin haastavalta. Tätä Rodinaa suositeltiin tutustumis/portinavaamislevyksi jo vuosia sitten ja sen cd-versio tuli lainattua kirjastosta. Vaikka Rodina ei ole riipimistä kuin pieninä hetkinä, cd-muoto yhtenä pökäleenä oli ehkä vähän huono tälläiselle intensiiviselle kamalle. Liian pitkään ilman hengähdystaukoa, jonka levyn kääntäminen suo (useinhan vinyyli jää vielä soittimeen puolen jälkeen lepäilemään hetkeksi).

Tulisieluiseksi kutsuttu skenensä keskeinen hahmo Vesala toimi jazzin lisäksi 60-luvun lopussa popmusiikissa, mutta freen soittaminen oli se juttu mitä hän halusi tehdä. Sen soittamisella ei Suomessa elänyt,eikä elä. Vesala piipahti muutaman vuoden ulkomaillakin, mutta palasi lopulta Suomeen ja asui viimeisen vuosikymmenensä Mäntyharjun maaseudulla.

Rodina on venäjää ja tarkoittaa kotimaata. Levyn etukannessa on pitkällä valotuksella otettu kuva todennäköisesti vietnamilaisen koulun oppilaista seisomassa kylän pihalla, takakannessa Vesala itse aurinkolaseissa, lierihatussa ja mustissa leveälahkeisissä housuissa suomalaisen näreikön edessä. Vesala oli pääinstrumentiltaan rumpali, mutta useille hänen levyilleen on ominaista vahvat puhallinstemmat, sekä ylipäätään puhaltimien voimakas käyttö. Rodina on tästä malliesimerkki; mukana ovat Pekka Pöyry, Juhani Aaltonen, sekä itä-Euroopasta saapuneet, käsittääkseni aikansa nimimiehet (ainakin Suomessa) Tomaz Szukalski, Tomaz Stanto ja Mircea Stan. Pekka Sarmanto soittaa bassoa ja wigwam-mies Pekka Rechardt kitaraa + pari muuta instrumentalistia vielä päälle. Vokaalit laulaa Irina Milan. Vesalan rummut ja perkussiot eivät ole pelkkää taustarytmiä, vaan vievät kappaleita joko rauhallisesti tai vimmaisesti eteenpäin ihan pinnan tuntumassa. Levyn julkaisi luonnollisesti Love ja se äänitettiin vuoden 1976 puolella Finnvoxin studioilla.

Levyn avaava raukean unilaulumainen 'Lapsellein' on Milanin vokalisoimaa laulujatsia. Kakkosbiisi 'Komba' taas enemmän kilkuttelua ja puhaltimien vaeltelua, joka kasvattaa intesiteettiä loppua kohden, kun pohjalle ilmestyy mellotronia muistuttava droneääni. Nimikappale 'Rodina' alkaa samanlaisella aavemaisella torvidronella soittajien kuoron lausumalla alkurunon, jonka jälkeen pärähtävät kirkuvat torvet soimaan, rummut vyöryttävät, basso ja piano mylläävät ja homma menee kylkimyyryä eteenpäin. Loppua kohti 'sekoilu seestyy', tempo laskee ja kappaleesta kuoriutuu raukean torvistemman ja pianon vuoropuhelu Vesalan rumpujen kuljettaessa hommaa eteenpäin.

Kakkospuoli avataan lyhyehköllä (3:05) 'Tähden' kappaleella, missä alun stemman jälkeen lähdetään tööttäämään kiivaasti ja lopussa palataan unisonossa puhallettuun torvisektioon. Puoliskosta yli 12 minuuttia täyttävä 'Satujen satu' alkaa lautasten kilkatuksella ja Irina Milanin lausumalla runolla, joka kasvaa ja toistuu ja välissä soitetaan edellisen kappaleen loppua muistuttavaa stemmaa. Monotonisesti lausuttu kasvava puhetarina tuo mieleen Aphrodite's Childin 666-levyn sinetinavaamistarinan, sekä saksalaisen Popol Vuhin. Mukana on Rechardtin kitara ja mies loistaa vähäeleisenä lurauttelijana. Huilut, rummut ja torvet turauttelevat väliin ja kuoron vielä noustessa taustalle hymisemään itämaista dronea ollaan varmaan lähimpänä sitä 'kosmische musikia' tämän ajan suomalaisessa musiikissa. Levyn päättää vapauttavassa tunnelmassa Milanin herkästi laulama, jousien ja pianon säestämä 'Tahdon laulaa'. Lopussa huilu nousee vielä mukaan ja ei levy, vaan teos loppuu.

Rodinan luokittelee nyt uudemman kerran helposti täydelliseksi levyksi, eikä tälläisen musiikin kanssa pysty välttymään kiusaukselta vertaamasta tätä viime- tai tämän vuosikymmenten Emma Salokoski Ensembleihin tai Iiro Rantaloihin, jotka soittavat jazziaan ihan kunnioitettavasti, mutta eivät tule ikinä tekemään omaa Rodinaansa.
Levyä suositellut henkilö teki ihan mielenkiintoisen vertauksen, kun oli puhe MC5:sen ja Stoogesin tyylisistä orkestereista, jotka samaan aikaan, kun diilasivat piriä ja heroiinia ja varastivat jopa veljiensä soittimia - pitivät kommuunissaan yllä makrobioottista ruokavaliota ja ennen täysnarkkausta 110% uskoa oman elämänsä vallankumoukseen. Jos vertaa yllämainittujen jäljelle jäänyttä audiota vaikkapa johonkin Hellacoptersiin, niin kyllähän se jälkimmäisen ulkokultaisen teeskentelyn ero kuuluu.
Sama tässä jatsissa. Edistys tarkoitti näille tyypeille perinteisen popmusiikin hylkäämistä luoden jotain uutta, eikä samalla pelätty ottaa myöskään freen-tyylisiä riskejä mukaan palettiin. Tälläinen 'edistyksellinen' 70-luvun jazz - niin lähellä kuin se edistyksellistä progea olikin, oli vielä askeleen pidemmällä ja tosissaan tekemässä jotain uutta ja jättämässä taakseen vanhaa. Sen rinnalla Pekka Strengin 'Perhosen' coveroiminen kuulostaa juuri siltä, että aikansa tuotannosta on kaivettu vain se mukava ja söpö kappale. No nyt tämä meni ehkä turhaksi Salokosken parjaamiseksi, koska hänkin tekee hommat varmasti täydellä sydämellään.
Tähän loppuun kuva itsestäni pullonpohjalaseissa MC5-manageri/jazzmies John Sinclairin ja Friikkilän poikien Phineaksen sekoituksena kuuntelemassa tosissaan 70-luvun jazz-levyjä.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Ministry - Jesus Build My Hot Rod 1991



Kuubalaissyntyisen Al Jourgensenin muusikkoura alkoi vähän erilaisissa merkeissä, kuin mistä hänet on myöhemmin tunnettu. Toki musiikki perustui alussakin vahvasti elektronisten soitinten hyödyntämiseen, mutta 80-luvulla ilmestynyt debyytti nojasi laulu- ja lausuntatyyliä myöten brittiläiseen 80-luvun elektro-poppiin. Ministryn alkuperäiskokoonpanokin oli vain äkkiä kasattu porukka, jolla pääsi soittamaan keikkoja. 80-luvun loppua kohden mukaan ilmestyivät metallikitarat joita yhdistettiin sämpleihin ja rumpukoneisiin, joiden lisäksi livesoitossa lavalle tuotiin vielä kaksi rumpalia. Lopputulos miellytti aikansa industrial-ug piirejä sekä metallifaneja ja yhtyeen rehellisesti sanoen tänäkin päivänä armottomalta kuulostavasta soundista tuli yllättävän suosittua.

Suosio ja levy-yhtiön edellisen levyn kohtuullisen menestyksen innoittamana antama jättimäinen ennakkosumma mahdollistivat kuitenkin jo varhaisnuoruudestaan asti narkomanian rajalla hoippuneen Jourgensenin siirtymisen kokopäivänarkkariksi. Yhtye kiersi ja eli studiossa Jourgensenin nuokkuessa ja heräillessä piikittäen itseään vuoron perään heroiini- ja kokaiiniannoksilla, jota täydennettiin lsd:llä ja ennenkaikkea crack-piipulla. 'Luova kaaos' veti puoleensa myös muita hulluja, joista osa oli täysnarkkejä, osa Jello Biafran tyylisiä muuten vain hulluja. Yhtye jakaantui studiossa ja kiertueilla (joilla sikailtiin pitkän kaavan kautta) narkkeihin ja Jourgensenin nimeämään 'kirjakerhoon', jotka eivät voineet sietää toisiaan. Jälkimmäiseen kuului Ministryn kultakauden läpi ollut ja yhtyeen alle ainoana nimensä saanut Paul Barker ja Chris Connely. Barker lähti yhtyeestä Jourgensenin päästyä kuiville 2003 niskassaan Alin ja 'managerivaimon' syytökset rahallisesta ja musiikillisesta kusetuksesta. Rivien välistä ei ole kuitenkaan vaikea lukea, että bassoa soittanut Barker oli juuri se, joka piti yhtyeessä jonkinnäköistä rotia yllä. Niin, että levyt olivat aikataulutettu, miksattu ja edes kasattu yhteen. Eikä hänen toimestaan loppuvaiheessa annettu kenellekään niin paljon rahaa, että olisi saanut itseään hengiltä huumeilla, vaikka yritys oli kova..

Mutta itse kappaleeseen. Jesus Build My Hot Rod ilmestyi singlenä ennen seuraavana vuonna ulostettua suuren yleisön tietoisuuteen noussutta 'Psalm-69' levyä ja oli kalkkiviivoille asti levyn ainoa valmis kappale. Yhtiö alkoi kysellä levyn perään annettuaan bändille huiman 750 000 dollarin ennakon, joka meni tarinan mukaan suoraan ränniin ja sekoiluihin. Jourgensenille tuli kiire tarjota yhtiölle edes single ja bändi meni studioon seuranaan legendaarisen sekoiluporukka Butthole Surfers-yhtyeen Gibby Haynes - tuohon aikaan kokopäiväinen crack-narkomaani. Haynes veti ennen sessiota pullon viskiä ja laulun vokaalit olivat tällä selvä, eli kännistä nonsensea "Ding a ding dang my dang a long ling long" ja putosi oton lopuksi tuolilta. Päälle heitettiin kasa elokuvasämplejä, pohjalle 4/4 rumpukonebiitti ja kitarat soittavat riffin tietävien mukaan 5/4 jaolla. Klassikko oli syntynyt ja soi Beastie Boysien leikkaaliimaa 'Sabotagen' kanssa sukupolvemme ördäyksen takana.

Jourgensenin mukaan single myi 1,5 miljoonaa kappaletta ja jos edes kolmasosan poistaa legenda-leikkurilla, niin hittihän tämä oli. Yhtye sai levy-yhtiöltä toiset 750 000 täyspitkän viimeistelyyn, mikä käytettiin ennalta arvattavalla tavalla huumeisiin ja levy 'Psalm-69' rykäistiin äkkiä kasaan. Rolling Stonesin pahimpien narkkiaikojen hengessä pitkäsoitto oli kuitenkin olosuhteista huolimatta, tai johtuen kohtuullisen hyvä, myi törkeästi ja on kestänyt aikaakin ihan hyvin.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Hannu Seppänen - Katurock 1982

Olen löytänyt naapurikylän eli Myllykosken kirjaston. Tehtaan sulkeneen teollisuustaajaman lainaston hyllyyn on miltei kulttuuritekona kaivettu kaikki entisen Anjalan ja vuodesta 1975 vuoteen 2006 toimineen Anjalankosken kirjastolaitoksen vinyylit.

Suurin aarteisto kolmimetrisessä hyllystössä on kotimainen 70-luvun edistyksellinen jazz-musiikki, jota ei helpolla kuule kokonaisuuksina internetistäkään. Mainittakoon myös, että hyllystä löytyvät kuunteluharvinaisuudet, kuten Eero Koivistoisen 'Valtakunta' ja Cumuluksen 'Sirkustirehtöörin pieni sydän' ynnä muut. Katsantakannasta riippuen huvittava piirre on myös, että useista vinyyleistä näkee selvästi, ettei niitä ole paria kolmea kertaa enempää pyöräytetty soittimissa.

Jazz-levyihin palataan varmasti myöhemmin, mutta yksi paikalliskirjastojen kulttuurituki/teko oli aikanaan ottaa usein muutama paikallisen yhtyeen tai muusikon levy. Tällainen on Hannu Seppäsen 'Katurock'. Seppäsestä tai levystä löytyy yllättävän vähän tietoa intternetistä, mutta musiikkia vielä laajemmin seuraava kaverini osasi valistaa, että Seppänen toimi 70-luvun puolivälissä Äimä-yhtyeessä, joka levytti pari singleä Lovelle. Hän levytti myös soolosinkun samalle levy-yhtiölle ja instrumentaatiosta ja tyylistä voisi olettaa hänen opiskellen musiikkia; erityisesti kansanmusiikkia.

Levyn takakanteen on painettu miehen osoite Myllykoskella. Levyn on julkaissut mystinen Zero Records, josta en jaksanut kaivaa enempää, sillä saman nimisiä lafkoja on ympäri maailmaa: satoja. Etukanteen on kirjoitettu nimibiisin sanat, eivätkä ne kuulosta yhtään hullummilta. Musaa ja menoa voisi kuvailla sanalla pelimannihenki Seppäsen soittaessa akustiset kitarat, huilut, lusikat ja niin edelleen. Rytmiryhmänä toimii kaksikko Harri Vainiola ja Jussi Tamminen. Näistä ensin mainittu taitaa olla nykyisin jonkinnäköinen kapellimestari? Seppäsen pääinstrumentti levyllä on kuitenkin kaksirivinen harmonikka, joka tuo menoon mukaan tuohon aikaan vähän harvinaisempaa cajun-maustetta. Kansikuvissa artisti soittaa haitariaan sananmukaisesti kaduilla pitkin Euroopan metropoleja. Biisit ja lyriikka ovat oikeastaan aika hyviä ja Seppäsen katusoitosta ja elämästä kertovat laulut tuovat mieleen muutamaa vuotta aikaisemman Tuomari Nurmio materiaalin hänen käyttäessään laulussaan lainien lopussa vielä voimakasta vibraattoa. Hank Williams ja Woody Guthriehan tässä soi. Mukana on myös ruohonjuuritason kritiikkiä vallitsevaa menoa, kulutusta ja kiirettä kohtaan. Koko levyltä huokuu voimakas pelimannimeininki. Laulubiisien välissä on lyhyitä insrtuvetoja.

Seppäseltä on ilmestynyt muitakin levyjä ja pitää tsekata ne. Sen verran mukavan kotikutoista ja aitoa pelimannihenkeä tästä löytyy.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Amanda Lear - Never Trust a Pretty Face 1979

Uuskonservatismin jyllätessä vaihteeksi Euroopassa ja Euroviisujen lähestyessä jaksetaan taas hämmästellä vammaisten tai seksuaalisten vähemmistöjen oikeutta esiintyä ja olla suosittuja. Ilmiöhän ei ole mikään uusi, tosin kehityspoikkeamat ovat tähän asti olleet enemmän sirkusnähtävyyksiä. Sukupuolirooleilla on taas populaarimusiikissa leikitelty pitkin viime vuosisataa.

Ranskalainen Amanda Lear on suurelle yleisölle tunnetuin varmaankin Roxy Music yhtyeen 'For Your Pleasure' levyn kannesta, jossa hän ulkoiluttaa mustaa pantteria jakkupukuun sonnustautuneena. Pariisissa ja Lontoossa taiteita opiskellut Lear aloitti niin sanotun uransa 60-luvun svengaavassa Lontoossa mallina, josta tie vei seurapiireihin ja levyttäväksi artistiksi. Ystäväpiiriin kuului muun muassa Salvador Dali. Sikäli kuitenkin mielenkiintoista, ettei hänen tarkkaa syntymävuottaan, paikkaa, tai sukupuolta tunneta julkisesti missään. Paikkoina vaihtelevat Ranskan Indo-Kiina ja Hong Kong, aikoina vuodet 1939, 1946 ja 1950. Jäljelle jää myös kysymys onko hän syntyjään mies vai nainen?

Tätä salaisuuden verhoa käytettiin myös hyödyksi uralla, joka oli 70-80-lukujen taitteessa kohtuullisen menestyksekäs. Toki lähinnä Keski-Euroopassa ja Pohjoismaissa, mutta niissä hänen levynsä olivat suuria hittejä.

Never Trust a Pretty Face on ajan muodin mukaisesti diskoa. Musiikkilaji itsessään oli alkuaikoinaan ja myöhemminkin turvallinen pesäke, jossa ulkopuoliset ja niin sanotut hylkiöt saivat toimia vapaasti, jollaista valtavirta ei olisi ikinä sallinut. Kun diskosta tuli koko kansan ilmiö osa näistä marginaalissa toimineista artisteista pääsi vähän niinkuin sivusta valtavirtaan. Ehkä ajan hammas on vähän kalunnut 'transvestiitit laulaa lavalla I Will Survive'-juttua, mutta anthem on ymmärrettävä ja disko musiikkityylinä kiistaton tuomaan esittäjänä outsider-ryhmille vapauksia.

Levyn tuottajana toimi Anthony Monn, joka oli saksankielisessä maailmassa pikkusuosittujen iskelmien mies. Yhteistyö Learin kanssa usean levyn ajan onkin miehen suurin kansainvälinen (ja muutenkin) menestys. Levyn kustansi Ariola, joka toimi pääasiassa Euroopan markkinoilla ja se äänitettiin Münchenissä Musicland studiossa. Kyseinen paikka oli italialaissyntyisen, mutta Saksassa vaikuttaneen elektronisen ja diskomusiikin gurun Giorgio Moroderin studio ja sen äänet ja jäljet kuuluvatkin levyllä kohtuu selvästi.
Mikään täysin elektroninen diskolevy tämä ei kuitenkaan ole, sillä mukana on soittamassa vino pino sessiomiehiä tuottaja Monnin soittaessa Moog-syntetisaattorit, sekä säveltäen koko levyn lukuunottamatta luentaa vanhasta sodan ajan saksaklassikosta 'Lili Marleenista' ja Learin omasta kynästä lähtenyttä 'Mirroria'. Marleen ei ole nimenä mukana ainoastaan tuossa, sillä Learia esittävä sfinksikäärmeen kasvot muistuttavat kyseistä - myös sukupuolirooleilla leikkinyttä artistia.

Monn siis teki biisit ja Lear niihin lyriikat, jotka laulaa runsaalla, miltei puheäänellä tuoden mieleen rapakon takaisen sisarensa Wayne/Jayne Countyn. Sisältö on cabareeseen poikkeamista lukuunottamatta kohtuu hyvää tasaisesti jyskyttävää 70-luvun lopun diskoa wah-wahheineen, brasseineen ja iskevine viuluineen, taikka mahtipontista raukeaa diskohituria. Kakkospuolen avaava 'Sphinx' voisi olla aivan hyvin myöhempää Leonard Cohenia. Learin puhelaulussa minimalismi on yksi tärkeä osa tehden biiseistä tavallaan taustoineen tarttuvia, mutta epätäydellisiä. Hyvä esimerkki tästä on levyn päättävä 'Dreamer (South Pacific)' joka voisi olla törkeän ylitulkittu, mutta liikkuu nyt raukean mahtipontisesti eteenpäin.
Oman twistinsä tuo Learin heiluminen sukupuolten välissä aitona tai epäaitona disko-daamina, mutta sitähän koko diskon soundikin on - ja samalla aitoa siinä mitä se itse haluaa olla.

torstai 9. huhtikuuta 2015

Rockin apumiehet #35 - Matti Sarapaltio

Edellistä apumiesta Tommy Mansfieldia käsitelleestä kirjoituksesta on helppo siirtyä Matti Sarapaltioon, sillä aikalaisia molemmat. Herrojen tietkin kohtasivat varmasti useinkin uran aikana.

Matti 'Saara' Sarapaltio syntyi vuonna 1940 Riihimäellä. Lapsuuden harrastuksiin kuului pienestä pitäen elektroniikkaa. Harrastus tuotti niin sanotusti tulosta, kun hän Mansfieldin tavoin rakensi 13-vuotiaana sähköistystä soittimiinsa viululle ja levarille. Sarapaltio siirtyi muusikon hommiin arvostettuun Leo Lindblomin orkesteriin pääinstrumenttinaan saksofoni. Lindblomin lisäksi hän soitti muun muassa Olavi Virran taustayhtyeessä sekä useissa muissa kiertävissä orkestereissa. Näiltä ajoilta oli lähtöisin Sarapaltion pitkämielinen ymmärrys ja yhteistyö tulevia asiakkaita kohtaan; muusikon elämä oli tuttua kaikkine puolineen. Myös rahahuolineen.

Sarapaltio kävi Yleisradion äänitarkkailijakurssin ja siirtyi päivätyöhön television ja radion äänitarkkailijaksi. Täältä hän siirtyi Akkuteollisuus Oy:n äänittäjäksi Electrovox-studiolle, jossa pistettiin narulle paljon Suomen rokin ja popin pioneeriajan tuotantoa. Samaan aikaan muusikonkin hommia tehnyt Sarapaltio törmäsi samaan ongelmaan, kuin edellisessä kirjoituksessa ollut Mansfield; tässä tapauksessa soittimia jo oli, mutta keikkaileville yhtyeille ei tahtonut löytyä tarpeeksi kestävää ja tehokasta äänentoistoa. PA- basso- ja kitarakaapit olivat teholtaan olemattomia, eikä 60-luvun lopulla niitä yksinkertaisesti tuotu maahan ilman todellista vaivannäköä.

Sarapaltion alkuaikojen rakennelmat olivat vielä ulkoisesti aika rujoja ja teknisesti askeettisia, mutta ajoivat asiansa. Hänen miksauksellaan ja laitteillaan toteutettiin kuitenkin ensimmäiset Ruisrockit ja Pori Jazzit ja homma pelitti. Electrovox-studio purettiin 60-luvun lopulla ja Sarapaltion kiertävän soittajan ura loppui 70-luvun alussa viimeisen homman ollessa Jussi Raittisen Blood Sweat & Tears-tyylisessä Jussin Pussi big bandissä. Vuodesta 73 lähtien päätoimi oli äänentoisto ja studiolaitteiden valmistusta varten perustettu Audiotron. Tässä vaiheessa nimi muutettiin vielä MS Audiotroniksi. Alku ei ollut ihan paras mahdollinen, sillä surullisenkuuluisilla Keimolan radan mutafestivaaleilla järjestäjät katosivat rahoineen. Pääesiintyjänä ollut Fairport Concention, tai heidän miksaajansa oli kuitenkin tyytyväinen ainakin Sarapaltion alkeellisen näköiseen lootaan, joka alun kulmienkohotuksen jälkeen ajoi asiansa ja kelpasi hyvin. Osa näistä laitteista kuuleman mukaan elää ja pyörii vieläkin ja omien sanojensa mukaan ne tehtiin aina hyvistä komponenteista, vaikka ulkonäkö olisikin ollut askeettinen.

Helsingin Ruskeasuolle perustettu myymälä muodostui muusikoiden olohuoneeksi ja Sarapaltio antoi sopivasti löysää bändeille, että nämä saivat alun jälkeen maksettua PA:nsa ja muut. Hurriganes näytti tässä mallia tilaamalla Sarapaltiolta tykit vehkeet jytäämään ladot ja lavat kumoon. MS Audiotron rupesi Fenderin ja Peaveyn maahantuojaksi ja toimitti miksaus- ja äänentoistokonsultaatiota läpi koko Suomen julkisiin ja ravintolatiloihin. Sarapaltio myös mesenoi Rockin SM:ää ja monia muita tilaisuuksia lainaten PA-kamoja. Punkin tullessa Martti Syrjän mieleen on jäänyt tapaus, jossa punk-Eppujen joskus villiintyneessä lavamenossa mikkitelineitä saattoi mennä monitorivahvareitten läpi, muttei Sarapaltion kamoilla; mies otti Syrjän ennen keikkaa puhutteluun ja huomautti, ettei "sellaista tuhoamismenoa". Tätä vielä alleviivattiin seisomalla lavan vieressä kädet rinnalla puuskassa; monitorit ja mikkiständit jäivät ehjiksi.. Toinen tarina olikin, kun Motörhead sikaili jollain 70-luvun pikkufestarilla. PA:ta eivät pystyneet hajottamaan, mutta bäkkäriksi annettu asuntovaunu hajotettiin tuhannen päreiksi, sytytettiin tuleen ja työnnettiin järveen. Sarapaltio suivaantui tästä niin kovasti, että järjesti lentoasemalla kotiin lähtevälle bändille pidätyksen ja äijät Helsinki-Vantaan poliisiputkaan.

80-luku oli MS Audiotronin kulta-aikaa ja firma työllisti vakituisesti noin 80 henkilöä. Yhtiö siirtyi festivaalihommista esitystekniikkaan ja muun muassa Oopperatalon tekniikka oli alunperin MS Audiotronin hankkimaa. Kansainvälisten kilpailijoiden saapuminen maahan ajoi hiljalleen yrityksen monen muun tavoin ahdinkoon ja 90-luvun puolenvälin jälkeen firma oli taas pelkkä Sarapaltion yhden miehen konsulttiyritys. Legendan mukaan kuitenkin miltei kaikki Suomen vanhemman kaartin äänimiehet ovat jossain vaiheessa olleet niin sanotusti Sarapaltion opissa, eli firmassa töissä.

Matti Sarapaltio siirtyi viettämään eläkepäiviä Kanarian saarille. Soittohommat jatkuivat näinä vuosina hänen soittaessaan viulua tai fonia ravintoloissa ja kadullakin. Terveys ilmeisesti oli viimeiset vuodet ailahtelevaa ja Sarapaltio kuoli Las Palmasissa noin vuosi sitten.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Surf Punks - Locals Only 1982

Surf Punks on suurelle yleisölle.. tai no varmasti joillekin tuttu vuoden 1981 uutta aaltoa esitelleessä Urg! A Music War elokuvasta. Bändi esitteli siinä lavalla paremman väen häilääjänuoriso-kabareetansa surffikiharoiden, rusketuksen ja shortsien kera - provosoiden yleisöä.

Yhtye perustettiin jo vuonna 1976 Dennis Dragonin ja Drew Steelen toimesta. Ensin mainittu oli kalifornialainen klassisen säveltäjän poika, jonka veli oli 70-luvun alkupuolella menestyneessä top10 yhtyeessä ja jonka oma urakin oli alkanut jo pitkälti 60-luvun alkupuolella soittaen rumpuja lukemattomissa bändeissä ja säveltäen soundtrackkeja surf-elokuviin. Drew Steele oli taas edellistä kymmenen vuotta nuorempi kloppi, joka tutustutti Dragonin uuteen musiikkiin ja bändeihin, kuten Ramonesiin ja niin edelleen. Monista surf-bändeistä poiketen kaksikko myös surffasi oikeasti.

Bändiltä ilmestyi neljä pitkäsoittoa; ensimmäinen vuonna 1979, kaksi muuta vuoteen 1982 mennessä ja viimeinen vielä vuonna 1988. Kaksikko on näillä kaikilla levyillä, muiden soittajien vaihdellessa. Uran pituus ja kaari tuo mieleen Devon, eikä ura ole ainoa asia, josta näin käy, sillä Surf Punksia voinee ehkä pitää jonkin näköisenä 'köyhän miehen Devona'. Mukana on hyvää, tai ainakin tarttuvaa biisintekotaitoa, napakkaa soittoa ja tuotantoa, vähän synia ja paljon tahallista urpoilua. Viimeksi mainittu tosin sijoittuu Surf Punkseilla tyhmänilkeän satiirin sijasta parodiaan kalifornialaisesta surf-elämäntyylistä, johon sijoittuu voimakasta seksismiä, ulkonäköihannointia ja pajautusbailandomenoa. Lavalla näkyi urpoja hattuja, nykivää liikettä, meteliä ja surffilaudan muotoon sahattuja kitaroita.

Surffareitten reviiririidoista ja nurkkakuntaisuudesta (Malibu, Diego, Ventura jne.) nimen saanut levy on tanakasti tuotettu ja tuo edellä mainitun akronilaisbändin lisäksi mieleen muutamaa vuotta myöhemmin esiin nousseen, alunperin seksismillä ja urpoilulla suosioon kohonneen Beastie Boysin. Se tietysti selittäisi monta vuotta myöhemmin ilmestyneen Surf Punksien viimeisen levyn ajankohdan. Eihän tämä mikään maailmaa mullistanut klassikko ole, mutta sopii takuulla kesäisen kaljoittelun taustamusaksi. Soitetaan kovaa.