tiistai 30. kesäkuuta 2015

KLF - Chill Out 1990

KLF/Orb kaksikko oli alussa hyvin lähellä toisiaan, vaikka pari vuotta myöhemmin läpilyöntinsä aikoihin orkesterit, tai niiden vetäjät olivat jo ottaneet niin sanotusti etäisyyttä keskenään. Tätä ennen he tekivät säännöllisesti yhteisiä DJ-settejä Lontoon ja Englannin acid-house klubeilla, tai tarkemmin sanoen niiden jatkoilla bilettäjien laskeutuessa takaisin normaaliin tahtiin. Klubeille järjestettiin myös erillisiä chill-out tiloja, joissa kolmkikko Drummond, Cauty ja Patterson soittivat omia settejään, joista muodostui ambientin jälkeinen ambient-house.

Minulle oli uutta tietoa, että KLF-kaksikon toinen jäsen Jimmy Cauty oli myös Orbin toinen perustajajäsen yhdessä Alex Pattersonin kanssa. Kaksikko julkaisi pari maksiakin ennenkuin tiet erosivat 1990 ja kumpikin yhtyeistä niitti hetken mainetta listojen huipulla. KLF oli myyntiluvuiltaan jopa maanosan menestynein single-bändi vuonna 1991, johon yhtyeen ura päätettiin. 'Stadion-House' tyhjensi pankin, jonka jälkeen kaksikko Drummond/Cauty vielä järjesti sen kuuluisan taideperformanssin miljoonan punnan polttamisesta. Tässä kuuleman mukaan käräytettiin kyllä myös Drummondin manageroimien bändien rojalteja näiltä mitään kysymättä.

Tätä miksausta kuunnellessa ei voi välttyä vertaamasta Orbin 'Live 93' levyyn ja molemmissa on myös selvä viittaus Pink Floydin kansitaiteeseen. Saarnaajien puhetta, tuvalaista kurkkulaulua, luonnonääniä, eläimiä ja junankolkkausta taustalla. Tämä ei ole sattumaa, sillä puheiden mukaan Chill Out perustuu Pattersonin kanssa vedettyjen dj-settien 'parhaat palat' editointiin. Levyä pyöritettiinkin keikoilla suoraan DAT-nauhoilta.

Chill Out kasattiin kertoman mukaan kahdessa päivässä ja sen sieltä täältä samplaamalla lainaamassa tavassa katsottiin olevan sen hetken elektronisen musiikin nykyhetki ja tulevaisuus. Siinä missä Klaus Schulzet ja muut loivat sähköistä musiikkia seinän kokoisilla laitteilla, kaksikko teki sen parilla sämplerillä toisten levyttämästä musiikista. Muutamassa kohtaa levyä tyylinä voisi sanoa olevan pari vuotta sitten uudelleen muodissa ollut 'mash-up', eli kahden tai useamman eri musiikkiraidan mättäminen päällekkäin. Tarkka tai vähän epätarkempikin puukorva kaivaa sampleistä/pätkistä esille Fleetwood Macit, Elvikset, Floydit, Dr. Who:t ja niin edelleen. Mukana on myös vuotta myöhemmin hiteiksi jalostettujen KLF-biisien alkumuotoja, sekä runsaasti kaksikkoa miellyttänyttä, enemmän country-musiikista tuttua pedal-steel kitaraa.

Levy on edelleen miellyttävän kuuloinen ja kestänyt aikaa kohtuullisen hyvin. Yhtenä syynä ovat varmasti hyvällä maulla ja hyvistä biiseistä vedetyt samplet. Toinen on se, että sitä ei ole tapettu aikansa rumpubiiteillä/koneilla. Chill Out on pitkälti ihan puhdasta suhinaa ilman päälleliimattuja biittejä (vaikka biittejäkin välillä on) ja parasta ennen päivä on jäänyt lunastamatta. Välillä pintaan nostetaan kevyttä syntetisointia ja toisinaan ajetaan harmonisointia, mutta siinä kaikki. Rehellisesti sanoen tätä kuuntelee paljon mielummin, kuin kassakoneet räjäyttänyttä seuraajaa 'White Roomia'.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Michael Jackson - We Are Here To Change The World 1986



Michael Jackson oli elämänsä aikana henkilönä ristiriitainen ja kyseenalainen sekä jätti kuollessaan monen monta epäilystä ja kysymystä riippumaan edelleenkin sinne ilmaan. Yksi asia hänessä on kuitenkin faktaa ja pysyvää; Michael Jacksonin musiikki oli parhaimpina hetkinään laadultaan ja tasoltaan omassa luokassaan.

Tänä päivänä puhutaan kovasti ilmiöstä, jossa rajoja rikkovin ja uudenaikaisin musiikki tehdään marginaalin ja undergroundin sijasta valtavirran elektronisesti rakennetussa ja editoidussa listojen huipulla olevassa musiikissa. Jos ajattelee Jacksonia ja 80-lukua, tulee helposti samoihin ajatuksiin. Itsehän olin lapsena ja nuorena tälle sokea, koska pehmolelujen kanssa poseeraava ja tyttöjen sekä pikkulasten suosiossa oleva megatähti Jackson oli yksinkertaisesti väärin. Aikuisiällä tämä näkökanta on korjaantunut ja Jackson on aina silloin tällöin vilahtanut täällä Levyhyllyssäkin.

Jälkikäteen ajatellen Michael Jackson oli luovan uransa huippukaudella Thriller-levyn aikoihin. Tämän jälkeen hänen focuksensa ja levynsä hiljalleen herpaantuivat mitä pidemmälle aikaa kului. Yksi Jacksonin tavaramerkeistä olivat normaalia videokestoa pidemmät ja suurituotantoisemmat musiikkivideot, joiden riman korkeus asetettiin Thrillerin nimibiisillä. Myöskään hänen tanssitaitoaan ei varsinaisesti piiloiteltu. Näitä videoita piisasi pitkin uraa ja Jackson teki musiikkiin perustuvan videoelokuvankin. Jos aikanaan Pink Floydin levyjä odotettiin ajatuksella, millaista hienoa kansitaidetta Hipgnosis on tällä kertaa tehnyt, Jacksonin kohdalla taas jokaisen biisin ja hitin musiikkivideon piti tuoda katsojille jotain uutta ja mullistavaa. Artistina hän on suora MTV-kauden ikoni ajalta, jolloin taivaskanavat levittivät levy-yhtiöiden videoita pitkin maailmaa lisäten artistien myyntiä.

Yksi spin-off tässä videoajan touhussa oli Francis Ford Coppolan ohjaama ja Jacksonin tähdittämä (sekä kahden laulun sisältämä) Captain EO, jonka Disney-yhtiö tilasi ja esitti 3D-filminä huvipuistoissaan vuosien 1986-96 välillä. Filmiä uudelleen esitettiin myös Jacksonin kuoltua vuonna 2010. Leffan lyhyt juoni on kasa höttöä ja homman nimi onkin Jacksonin laulut, tanssinumerot, erikoistehosteet ja visuaaliset hahmot. Toinen biiseistä 'Another Part of Me' julkaistiin uudelleen miksattuna vuoden 1988 'Bad'-levyllä, mutta tämä 'We Are Here To Change The World' pääsi levylle vasta vuoden 2004 kokoelmalla. Tämä(kin) maailmanparannusnimellä siunattu biisi huipentaa lyhytelokuvan Jacksonin ja miehistön tanssiessa ja laulaessa julmalle kyberjohtajattarelle, jotta tämän sisälle vangittu lämpö pääsisi ulos ja muuttaisi hänet, sekä tietysti maailman jota hän hallitsee. Biisi itsessään on Michael Jacksonin ja John Barnessin käsialaa ja monissa kohdin aivan tavattoman funky. Kuukävelyn sijasta mieli tekee välillä pyörähtää lattialle breikkaamaan kappaleen minimalistisen biitin ja napakan basson tahdissa. Videolla on kaikki tyypilliset Jackson-maneerit; joukkotanssit, kuukävelyt, suunnanvaihdot ja 'kamppailut'. Ainoastaan lapsikuoro puuttuu. Soundit ovat sähköiset ja epäaidot, mutta Jacksonin voiman voi mitata kuuntelemalla vuonna 1988 Deniece Williamsin tekemän cover-version ja vertaamalla näitä keskenään.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Jesus Christ Superstar - Andrew Lloyd Webber & Tim Rice 1970

70-luvun taitteessa 'Rock Ooppera' eli suuruuden aikaansa, jolloin sellaisia putkahti sekä tuotantotiimien, että yksittäisten bändien tekeminä. Ajatus ja muoto saivat sytykettä musiikkia mullistaneesta albumimuodon yleistymisestä ja hommaa jatkettiin lavan puolella pitkittäen teoksia parinkin tunnin mittaisiksi. Asiaan kuului tietysti mahtipontisuus ja valtavan kokoiset aihealueet, eikä rock-oopperan ja teema-albumin väillä ole välttämättä suuria eroja. Kummassakin genressä on mukana myös todella älyttömiä tekeleitä, mutta Jesus Christ Superstar on varmasti yksi onnistuneimpia, olen jostain syystä silti vältellyt sitä tähän astiseen elämääni.

Teoksen musiikista vastasi Andrew Lloyd Webber, joka iski myöhemminkin lukuisan kerran niin sanotusti kultasuoneen. Tekstit teki Tim Rice. Levyn tapahtumat ja laulut perustuvat Jeesuksen viimeiseen viikkoon ja saapumiseen Jerusalemiin ja pohjatuivat evankeliumien yhdistettyihin tarinoihin ja amerikkalaisen aikansa katolisjulkkiksen ja radioevankelista Fulton J. Sheenin Jeesusta valottavan best-selleriin 'Life of Christ'. Tarinaa on vielä viihteistetty/dramatisoitu levyn Jeesus, Juudas ja Maria Magdalenan draamalla. Levyä edelsi vuoden 1969 single-julkaisu 'Superstar', josta ei yksinään kovin suurta hittiä kuitenkaan tullut. Sama biisi löytyy kyllä levyltäkin.

Levy äänitettiin luonnollisesti Lontoossa ja siinä on mielenkiintoisia laulajia; Jeesuksen roolin vetää Ian Gillan, joka oli edellisvuonna levyttänyt ensimmäisen Purple-levytyksensä sinfoniaorkesterin kanssa ja Tim Rice oli vaikuttunut tätä seuranneesta 'Child in Time'-biisistä. Tietojen mukaan hän veti oman osuutensa tälle levylle kolmessa tunnissa ja yllättäen 'makoisamman' Juudaksen roolin vetänyt Murray Head loistaa levyllä paremmin. Saman miehen moni muistanee Abba-miesten 'Chess' musikaalista ja sille laulamastaan hitistä 'One Night in Bankok'. Tulkintaa siis lauluraidoilla piisaa, muidenkin kuin tämän kaksikon toimesta. Biisien taustat vaihtuvat musikaalihengen, gospelin, hengellisen musiikin, soulin ja ihan silkan 70-luvun taitteen progen välillä. Toteutus on sopivan raaka ja kuoroja piisaa myös paljon. Kappaleet ovat iskeviä, mutta eivät ehkä niin puhkisoitettuja, kuin ne pari samaan 'hippimusikaali'lokeroon iskeneellä 'Hair'illa. Välillä mieleen hiipii kaikessa raakuudessaan Peter Hammill ja Van Der Graaf Generatorin rintanapit lennättävä paisuttelu.

Alkuperäinen levy (joka minultakin löytyy) julkaistiin tupla-albumilootana, jossa mukana on tyylikäs bookletti. Huolimatta BBC:n sille laittamasta (tai sen takia) pannasta levy lähti myymään todella hyvin ja oli muutaman kuukauden päästä Yhdysvalloissakin listan kärjessä. Ja siitä syntyi sitten toinen tarina, kun levyn menestyksen innoittamana sitä ryhdyttiin siirtämään Broadway-musikaaliksi. Musikaalin porukka julkaisi levystä oman ihan hyvän live-versionsa ja kolme vuotta myöhemmin siitä tehtiin vielä elokuva, jonka soundtrack luonnollisesti myös julkaistiin levynä.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

The Wicker Man Soundtrack - Magnet 2002 (1973)

Tästä levystä löytyy kirjoitus jo vuodelta 2008, mutta blogin alussa pohdinnat olivat usein suunnilleen haikumittaisia, joten otetaan uudestaan.

Elokuva on sikäli ajankohtainen, että kuvitteelliselle syrjäiselle Summer Islelle sijoittuvan elokuvan Lord Summerislea esitti tuolloin jo yli viisikymppinen tyylikkäästi harmaantunut Cristopher Lee. Ja jos joltain jäi huomaamatta, niin herra kuoli viime viikolla kunnioitettavassa 93-vuoden iässä. Jos Dracula voi kuolla..

The Wicker Man, eli suomennoksena Uhrijuhla oli englantilaisen Hammer-filmiyhtiön tuotantoa, joka syyti markkinoille kauhua pitkin 60- ja 70-lukua. Osa yhtiön elokuvista on yhdentekeviä, osa on jäänyt ikuisesti elämään kulttiklassikoina, joihin Wicker Mankin kuuluu. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Skotlannin rannikolla sijaitsevaan lordin omistamaan Summer Isleen, joka on omissa eristyksissään jättäytynyt tahallaan vähän takapajuiseksi ja kaivanut esiin vanhat pakanauskot. Elokuva pelaa kontrastilla, miten idyllisessä paikassa tapahtuu ankeita ja hämäriä asioita, sekä asukkaiden passiivisella, mutta selvällä muurilla ulkopuolelta tullutta päähahmoa kohtaan. Tytön katoamista selvittämään tullut uskovainen poliisi törmää häntä rienaaviin pakanauskomuksiin ja Leen näyttelenä Lord Summerisle on karismaattinen hahmo. Elokuva huipentuu, no jätetään se nyt kertomatta, jos joku ei ole tätä nähnyt.

Erinomaisen elokuvan kruunaa sen soundtrack, joka julkaistiin omana levynään ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1998, sekä uudelleen vuonna 2002. Musiikkiraita liittyy musiikillisesti ja temaattisesti vahvasti Englannissa 60-70-luvun taitteessa vallinneeseen folk-rock renessansiin, jossa vanhoja perinnekappaleita sähköistettiin ja uusia keksittiin. Yhtyeet, kuten The Incredible String Band ja Fairport Convention olivat suosittuja ja taas vähän undergroundimmat orkesterit, kuten Comus toivat pinnalle pakanallisempia ja synkempiä sävyjä. Tähän nähden on hassua, että soundtrackin säveltänyt Paul Giovanni olikin new yorkilainen ja säveltänyt Broadway-musiikkia. Hänen pienimuotoisten folk-kappaleidensa lisäksi mukaan tuli vinoa orkesterimusiikkia, jota varten levylle koottiin 'Magnet'-niminen orkesteri, jossa kyllä soitti Royal College of Musicissakin opiskelleita muusikkoja. Nämä orkesterikappaleet ovat pääosin Vihreitten saarten omia tradeja, mutta soitetaan hivenen heiluvasti, mikä lisää elokuvan ahdistavaa tunnelmaa. Lisäksi osa elokuvan kappaleista on musikaalityyliin päähenkilöiden itsensä laulamia, joten Christopher Leekin pääsee esittelemään baritoniaan.

Eroottinen 'Willow's Song' on jäänyt jo aikaisemmin elämään ja sitä on coveroitu jonkin verran. Samaa vakoa kyntää avoimen seksuaalinen 'Gently Johnny'. Lasten keskikesän fallos-symbolista laulama 'Maypole' kertoo Onni Mannin tyyliin mistä lapset saavat alkunsa. Ylipäätään leffan soundtrack ja sen tyyliset kertoivat omaa Värttinäämme jo 20 vuotta aikaisemmin kansanlaulujen keräysvaiheessa siivotuista aiheista. Tämä yhdistettynä elokuvan saarelaisten juutalais-kristillisen jumalan ja moraalin hylkäämiselle on nostanut soundtrackin yhdeksi niin sanotun neofolk-musiikin esikuvista. Populaarikulttuurista löytyy nykyään loputon määrä viittauksia elokuvaan ja yksi hauska sellainen on täälläkin pari vuotta sitten käsitelty Matt Berryn 'Kill the Wolf''-albumi, joka kumartaa elokuvan soundtrackille.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

James Horner - Commando Theme 1985



Yhdysvaltalainen James Horner (s. 1953) opiskeli musiikkia Kalifornian yliopistossa ja Lontoon Royal College of Musicissa. Elokuvasäveltäjäuransa alussa hän teki musiikkia paha- tai halpamaineisen Roger Cormannin tuotannoissa.

Musiikit ö-luokan tuotannossa 'Vaarojen planeetta' tai 'Krull' saivat vastapainoksi jo kasarin alussa menestyselokuvan '48 tuntia' ja miksei myös Helsingissä kuvatun 'Gorkin puiston'. Kyseenalaisista elokuvista huolimatta Hornerin ura lähti nousukiitoon ja hänen musiikkiaan kuullaan yllättävän monessa 80-90-luvun chartbustersissa, kuuluismpana varmasti se Titanicin soundtrack.

Tässä taidonnäyte 80-luvun puolenvälin Commando-elokuvasta, joka on monella tapaa aikansa lajityypin valioyksilö. Elokuvassa steelrummut/synasteelrummut soivat useammassakin kohtaa sijoittaen toiminnan Karibianmeren saarelle. Samat melodiset kilkutukset noukittiin sitten Hubbardin c-64 peli Commandon musiikkiraidalle ja vuosikymmen myöhemmin mainioon Jagged Alliance-pelisarjaan. Musiikki antaa hyvän taustan one-linereita viljelevään toimintapläjäykseen, jossa Arnold Schwarzenegger knoppitiedon mukaan surmaa 88 elokuvan 110 kuolleesta hahmosta.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Mikko Alatalo - Hasardi 1976

Miltei neljäkymmentä vuotta sitten ilmestynyt ja 75-76 äänitetty Hasardi oli Alatalon toinen soololevy, jonka edeltäjä 'Maalaispoika' myi niin hyvin, että Love Records edellisvuoden supermenestysten (Ganes, Juice ja Badding) innoittamana pisti levylle kunnon tuotantobudjetit. Levyn tuotti Henrik Otto Donner ja se äänitettiin levy-yhtiön tuon vuoden ykkösrivistölle tarkoitetussa Marcus Music studiossa Tukholmassa. Mukana oli suureellisesti sinfoniaorkesterin jouset ja taustalla soitti aikaisemmassa Apumiehet-postauksessa ollut Heikki Silvennoinen ja Tabula Rasa, joka oli toiminut jo edellisenä vuotena Mikon taustabändinä.

Hasardille kävi ilmestyessään niin, että Soundit ja muut mediat ja kriitiköt tykkäsivät, mutta Maalaispojan innoittama taviskansa jätti hyllylle. Levy ei ollut floppi, muttei myynyt niin paljon, kuin oletettiin, eikä levyltä jäänyt Alatalolle ikonisia kappaleita, vaikka nimikappale pääsee lähelle, kuten myös 'Heikki mä haluun sut'. Tässä onkin levyn voima. Turha Alatalomainen hassuttelu puuttuu, sekä sinänsä kunnioitettavat, mutta myös paikkaan sidotut vähän myöhemmin ilmestyneet maaltapako-Suomen kappaleet. Tämä ei poista sitä, etteikö Alatalo olisi levyllä yhteiskunnallinen. Hyvää ajan- ja yhteiskunnan kuvaa, jonka jälkeen oikeastaan ihmettelee artistin ajautumista konservatistiseksi kepulaiseksi kansanedustajaksi. No, mitään Veltto Virtasen kaltaista sössöttäjää ei Mikosta sentään tullut.

Vuosi ja äänityspaikka johtavat jännästi siihen, että Hasardi kuulostaa aika paljon Wigwamin 'Nuclear Nightclubilta' phaseri-kitaroineen ja koskettimineen, sekä Österbergimaisesti lentävine rumpuine. Progen viimeinen vuosi, jolloin pienetkin kappaleet ladattiin täyteen käännöksiä ja seiskasointuja. Ja maj vielä päälle. Myös Procol Harumit, The Bandit ja Dylanit on kuunneltu. Alatalon biisinkirjoitustaito oli myös tähän aikaan kovalla tasolla; 'Tiedon lapset', 'Kitara pois' ja 'Meri jota seilaan' on uljasta ja komeaa tavaraa. Tiedostavan 70-luvun puolenvälin merkkiteos.