Gnarls Barkley - Who Cares?

Nää äijät on neroja.

Elokuva/musiikki/elokuva

Yle Teemalta tuli mielenkiintoinen ohjelmasarja elokuvamusiikista. Innostuin itsekin aiheesta ja pistämpä jotain ajatuksia tänne.

MusiikkiELOKUVA on kai käsitettävä niin, että siinä pitää olla myös jonkinnäköinen JUONIrakenne.
Sellaiseksi ei siis kelpaa esim. Led Zeppelinin älytön ja korni The Song Remains the Same. Eikä myöskään Pink Floydin runollinen Live at Pompeii (The Wall sitävastoin on musiikkielokuva). Se, että onko esimerkiksi Frank Zappan 200 Motelsissa juonta, jää katsojan itsensä päätettäväksi..

Jos taas rypistää otsaansa, niin sananmukaisin musiikkielokuva on varmaan filmi, jossa kuvataan musiikin tekemistä? Tälläisiä (hyviä) on viime aikoina tullut katsottua Ian Curtisista kertova ihmissuhdedraama Closer ja Richie Havensistä kertova La Bamba. Jälkimmäinen näistä on hivenen kevyempi, mutta ihan mukiinmenevä pätkä.

Oma lukunsa on tietysti nuorten artistien 'omaelämänkerralliset' filmit, joista loistavina(?) esimerkkeinä voisi mainita Britney Spearsin Crossroadsin tai Mariah Careyn Glitter. Esimerkkejä miten pihalla ihminen voi olla.

Toisaalta musiikkileffassa saattavat kappaleet olla oikein hienosti sidottu juonenkuljetukseen kuten Eminemin yllättävän hyvässä 8milesissä, Princen Purple Rainissa tai The Whon musiikin siivittämässä Quadropheniassa. Kiusallisia tunteita musanatsissa herättävä High-Fidelity pelaa myös vahvasti tällä teemalla.

Oma lukunsa on elokuvamusikaalit, joista yksi parhaista on sateenkaarinallejen suosikki Ihmemaa Oz. Sopivassa tilanteessa alkavia yhteislauluja esittelee myös kiero Wicker Man, joka pelotti lapsenuskoiselta pikkupojalta yöunet. Odottelen edelleenkin Flaming Lipsien joulumusikaalia.

Musiikkiraita?

Easy Rider yhdisteli musiikkiraidassaan aikansa hard-rockia ja folkkia. Leffa nosti prätkä-anthemiksi sellaisenkin kappaleen, kuin Born to be Wild. Mitä olisivat Sergio Leonen westernit ilman Ennio Morriconen musiikkeja? Kohtaukset kuulemma kuvattiinkin musiikin soidessa taustalla. Entä Ilmestyskirja nyt? Kaurismäen iskelmäraidat? Viimeksi mainitut eivät sananmukaisesti ole musiikkielokuvia, mutta jos niiden maagista ääniraitaa ei olisi ollut elokuvat olisivat aika torsoja.

Summasummarum; elokuvan alkuajoista saakka liikkuvan kuvan rytmi on halunnut kaverikseen musiikkia. Aluksi sitä soitettiin orkesterimontusta, nykyään teatterin seiniltä.

Motelli Skronkle - S/T 1990

Tehtiin yläasteella kouluretki oikein Helsinkiin asti ja pääsi käymään isossa levykaupassa (muistaakseni Manskun Epes). Piti saada jotain uutta musiikkia, joten mukaan tarttui Pelle Miljoonan 'Moottoritie on kuuma' ja tämä Skronklen debyytti. Pellen levyn myin pois, mutta Skronkle on edelleen hyllyssä. Vaikka olikin alussa ihan liian hurjaa shittiä.

Motelli Skronkle oli teatteriryhmä/orkesteri, joka oli kuuluisa haastavista esityksistä ja fyysisistä performansseista. Nelikko oli mm. 80-luvun lopun Provinssissa villimiehinä mutamaskeissaan koko viikonlopun. Itselleni porukka tuli fanitetuksi Alhola tv-sarjasta. Tragikomedia kertoo takakylien vanhoista pojista sillain vähän eri tavalla kuin Pekko. Esim.

Skronkle levytti kaksi levyä Sielun Veljien Seal on Velvet levymerkille. Perinteinen soitanta oli heitetty helvettiin; öristiin putkiin, rumpuja hakattiin ilman lautasia ja bassoa soitettiin kitarana yms. Livet olivat kuulemma erittäin intensiivisiä ja suorastaan noitamaisia kokemuksia. Bändi aktivoitui 2000-luvulla hiljalleen uudelleen, uutta levyäkin piti tulla Ektro-recordsin kautta, mutta homma meni varmaan hautaan Markku Peltolan mukana.

'oi muammar'
(Motelli Skronkle, 1990)

Muammar, oi Muammar, Ali Fatah el Pullah Gaddafi
olen nuuskiva Ron eli Ronald the Rag
tahdon kalifiksi paikallesi

Minä eri mieltä olen, sinä eri mieltä olet, ollaan eri mieltä perkeleesti
Jos et lopeta eri mieltä olemasta,
ängen pötkön sinun perseeseesi

Olen tottunut siihen, että maailmassa tapetaan, tapettiinhan eilenkin
Lastaan digitaalipommikoneen digitaalipommein,
heräät tylppä kuono tyynylläsi

Huuda jumalasi perään erämaasta josta heräät, katso taivaalle ja hämmästy
Katsos minä istun siellä, liidän tähtilipun päällä
Kristus piesty on ja alas syösty

Oi Muammar...

The Darkness - Christmas Time (Don't Let The Bells End)

Nämä oli hauskoja hetken aikaa.
Vielä on joulua jäljellä!

Eero Koivistoinen - Valtakunta 1968

Valtakunta oli levy, jota pohdittiin sen ajan kulttuurivaikuttajien toimesta Parnasso-lehdessä asti. Kertonee minkälaiseen tyhjiöön levy aikanaan tässä maassa putosi. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun suomessa yhdisteltiin runoutta ja musiikkia yhtä suruttomasti.

Kiitos suomalaisen kirjastolaitoksen, sain noutaa lähikirjastosta tämän alkuperäisen 'Otavan kirjallisen äänilevyn'. Jees, Otava kustansi hetken aikaa kunnianhimoisia äänilevyjä. Tästä on tehty uusintapainos (uusilla lisäbiiseillä) joskus 90-luvun puolessa välissä, mutta siitä ei olla.

Koivistoinen oli saanut levylle soittamaan entisen Blues Sectioninsa, joukon eturivin jazz-muusikoita sekä laulamaan Seija Simolan, Vesa-Matti Loirin (yksi biisi) ja Eero-nimisen laulajan. Eerohan on siis se hämympi Raittisen veljes, joka sai ansaitun taiteilijaeläkkeensä. Luultavasti kieltäydyttyään 'Back to the Sixties' keikoista jossain helvetin Katinkullassa.. Loirillekin voisi sen eläkkeen myöntää, ettei sen tarvitse julkaista Inari-trilogian neljättä osaa kännisiä suomibiisejä mongertaen.
Mutta pois sivuraiteilta; Saarikosken, Laineen, Anhavan ym. runoihin on sävelletty suhteellisen kunnianhimoista musaa. Ei kuulosta yhtään pahalta, etenkin kun Koivistoinen ei tässä vaiheessa ollut saanut juuri minkäänläistä koulutusta aiheeseen. Tämän jälkeen äijän tietotaito kyllä karttui, mutta tämän levyn ennakkoluulottomaan kokeilevaisuuteen ei päästy ainakaan niillä levyillä, joita olen kuullut.

Tämän levyn toimiessa valitsemieni runojen ja musiikin leikkikenttänä toimii se myös musiikillisena hiekkalaatikkona. Tuntuu kuin ihmiset, jotka tekevät kaupallista musiikkia avaruuskaudella tässä maassa, pelkäisivät sähköä ja sen sekä magnetofoninauhan mahdollisuuksia.
Pidän kaikenlaisesta hyvästä musiikista. Jos minun pitäisi sanoa keneltä olen saanut vaikutteita sävellyksiini, en voisi sanoa ketään tai sitten pitkän luettelon: Beatles, Bach, Basie, Bacharac, Ellington, Evans, Eric Dolby, Debussy, Donovan, Coltarane, Frank Zappa, Ravi Shankar, Henri Selmer, Ives, Monk, Mingus, Mothers of Invention, Fathers of Connection, Vanilla Fudge jne. Toisin sanoen luettelosta tulee sitä epätäydellisempi mitä pidemmälle se jatkuu.

Eero Koivistoinen

Kimmo Kuusniemi Band - Moottorilinnut 1982

"Kaikki tuntuu olevan "ready"; seinänkorkuiset vahvistinkaapit surisevat kesytettyinä ja valmiina ottamaan kitaristilta käskyjä vastaan. Itse kitarasankari seisoo kovana nahkaunivormu täynnä niittejä ja panoksia! Rumpali istuu pallillaan valmistautuneena tulittamaan kymmenistä rummuistaan pauketta, joka jättää jälkeensä hurjimmankin pommituksen! Savupommit on viritetty ja liekinheitin odottaa kuumaa kitarasooloa!

Tämä kaikki on rakennettu tyhjään teollisuushalliin. "Suomessa ei ole yhtään sen tason studiota, missä Kimmo Kuusniemi Band voisi esiintyä kunnon kamoilla", toteaa kitaristi itse bändin muiden jäsenten nyökytellessä mukana. "Kimmo Kuusniemi Band on seuraava juttu, josta kuullaan Lontoossa saakka", sanoo kitaristi salaperäisen näköisenä. Onko tämä seuraava ISO JUTTU, kysymme me?

Hetken kuluttua Muska ja Jukka saapuvat studiolle moottoripyörillään ja ajavat ne sisään pärinän säestämänä. Muska sanoo heti ensimmäiseksi olevansa innolla mukana projektissa. "Huumeet ei ole maailmalla enään mikään juttu", viittaa Muska yhtyeen sanoituksiin. "Joo, inhottaa kun ihmiset myy ittensä huumekuninkaille", toteaa amerikanraudallaan paikalle ajanut Kirka, yhtyeen kolmas laulaja. Siis mitä!? Niin kuulitte oikein, Kirka laulaa myös tässä heavy-metal bändissä! Luvassa on siis melkoista meininkiä!"

Kimmo Kuusniemi Bandin 'Moottorilinnut' levyn takakannen katselu saa bloginpitäjän innostumaan miltei Jyrki 'Jyräys' Hämäläisiin mittoihin. Tosin superlatiiveja ei ylläolevassa viljelty ihan yhtä anteliaasti.

Kuusniemi oli Sargofagus orkesterin perustaja ja voitaneen lukea suomalaisen hevin perustajiin. Nimenomaan suomalaisen, koska kyllähän levystä kuuluu NWOBM härmäläisittäin. Kotikutoista ja naivia. Miltei kolmekymmentä vuotta myöhemmin porilaiset soittavat samaa kamaa naama vakavana(?) ja se on taidetta. NWOFM

ps. Kaverilla oli tämä vinyylinä, jolle kakarana naurettiin ja myöhemmin pahoinpideltiin treenikämpällä palasiksi. Myöhemmin alkuperäisestä vinyylistä on maksettu useita kymmeniä euroja.

Thin Lizzy - The Boys are Back In Town (Live)

Jukka Tolonen - Summer Games 1973

Jukka Tolosen 'Tolonen!' on tuttu jo ennestään. Ekalla soololevyllä mies keskittyi enemmän kitaranakitukseen, mutta sekin maistui. Tolosen akrobaattinen jazz-luritus yhdistettynä levyn näkkileipäsaundeihin on jännän kuuloinen.

Tällä seuraavalla levyllä tuotanto on jo paksumpaa. Biisit ovat jaskaa, eivät progea. Välillä Tolonen keskittyy kitaran sijasta puhallinosuuksien sovittamiseen. Melodiat ovat miellyttäviä ja biisit osittain akustisia, joten levy on nykyään vielä helpommin lähestyttävä, kuin 70-luvun alussa. Tolosen kitarointia voisi kuvata notkeaksi ja Pöyry kumppaneineen piti yllä suomen jazz-kunniaa puolalaisten festareidenkin ulkopuolella.

Tolonen ja juuri edesmennyt Pohjola liikkuivat samanlaisilla vesillä. Soolouran musiikki oli kaiketi luokiteltavissa fuusio-jatsiksi pienillä progemausteilla, mutta kikkailun sijasta pääpaino oli ihan oikeasti kokonaisuudessa. Kyllä nämä kaikki pitää hommata. Enkä ihmettele, että miehen kataloogilla käydään raapimassa sampleja.

Tehosekoitin - Pillitä Elli pillitä 1998

Tehosekoittimen video voitti joskus 98 Jyrki-video Awards (ketä kiinnostaa?) kisan. Joonas Hytönen saastuttaa ylläolevassa leikkeessä kuvaa äänellään noin puolen minuutin verran, mutta sen voi vaikka skipata. Jyrkihän oli se ohjelma, mihin nämä jannut ilmestyivät ja ärsyttivät ainakin meikäläistä aluksi todella paljon.

Pian jouduin kuitenkin myöntämään, että näillä Lahden rokuilla oli homman ydin hallussa. Näppäriä biisejä, vaikka olivatkin tarkkoja pastisseja ja ennenkaikkea se suurisuinen rockkukko-poseeraus hallussa. Videon biisissä käydään kaivelemassa paristakin pussista pohjia myöten. Mutta homma toimii!

Lopulta juttua vedettiin vissiin niin eri suuntaan ja tahtiin, että pillit oli laitettava pussiin.
Tehiksen hajoamisen jälkeen olisi kiva kuulla näiltä tyypeiltä taas jotain hyvää.

Osmonds - Crazy Horses 1972

King Crimson - Lizards 1970

Radio Mafiassa oli alkuvuosina joku Jake Nymanin pitämä proge-spesiaali, missä soitettiin King Crimsonin 'Epitah'. Sedät kertoivat samalla, että yhtye oli proge-genren rankinta ja synkintä settiä, joten fillaroin kirjastoon etsimään levyjä. Siellä taisi olla Red ja tämä Lizards, jonka kiikutin himaan.

Gini Barriksen ITE-taiteelta haiskahtavat kannet tekivät pikkupoikaan vaikutuksen, jos musiikki ei. Tämä olisi ehdottomasti saatava jostain vinyylipainoksena. Biisit ovat kuvitettu hienosti (tai oudosti) kanteen.
Itse musa ei ollut 14-vuotiaalle pojalle halutulla tavalla rankkaa. Jazzia ja avantgardea, mikä lensi yli hilseen jättämättä sen tarkempaa mielikuvaa. Paitsi lopussa oli joku pitkä biisi, missä oli hienoa mellotronia.

Myöhemmin uudelleen kuunneltuna tästä on tullut yksi suosikeista. Peter Sinfieldillä on satumaista lyriikkaa ja Haskell vetää kiihkeän teatraalisesti (puhkeaa tosin räkänauruun Indoor Gamesin lopussa) luoden levylle intensiivisen tunnelman. Kakkospuolen nimibiisi on taattua King Crimsonia; yltyvä kakofonia laukeaa mellotronien töräyttäessä maailmanlopun torvensa soimaan. En tiedä missä ne särökitarat ovat, mutta heviä tämä on.

Amon Düül II - Vive la Trance 1973

Amon Düül (egyptiläinen aurinko, türkkilainen kuu) oli äärivasemmistolainen kommuuni 60-luvun lopun Münchenissä. He muodostivat bändin, ottivat lainaa laitteistoa varten ja hajosivat riidassa kahteen osaan. Samaan aikaan toimi siis Amon Düül ja Amon Düül II. Näistä jälkimmäinen on tunnetumpi ja yleisesti erittäin pidetty genrensä edustaja. Ensilevy Phallus Dei (suom. Jumalan kyrpä) on Yetin kanssa yleisesti suitsutettu 'teos'.

Itse pidän enemmän tästä myöhemmästä tavarasta, joka ei nojaa ½-tunnin epämääräiseen jamitteluun ja haahuiluun. Täysin härskit laulusuoritukset ja biisit ovat silti edelleen messissä. Villiä kitarointia, VCS3:et mouruavat ja välillä Renate Knaupkin päästää äänensä 'valloilleen'. Omalla tavallaanhan Amon Düül II:en soittajat ovat aina olleet taitavia.

Viva la Trance kuulostaa siltä, että täysin totaalisen pihalla olleet ihmiset ovat yrittäneet soittaa mahdollisimman skarpin rakenteen ja melodian omaavia biisejä. Yhdistelmä on hauska ja hyvän kuuloinen.

The Warriors (1979) - complete opening credits

Leffa ja soundtrack toimii edelleen kuin junanvessa.
Kyseessä on siis Walter Hillin vuonna 1979 ohjaama dystopia New Yorkin jengeistä ja Warriorsien matkasta vihamielisten jengien läpi omalle alueelleen.

Thin Lizzy - Jailbreak 1974

Klassikko-osastoa, kun halvalla sai. Nimibiisi ja 'The Boys Are Back In Town' ovat tietysti kaikille tuttuja. Muutenkin levy oli positiivinen yllätys. Bändi oli tässä vaiheessa siirtynyt kahteen leadkitaristiin ja Scott Gorham ja Brian Robertson olivat oikeat kaverit tähän hommaan. Riffit pamautetaan militantin tarkasti ja vähäiset soolot ja duaalisoolot ovat tällä kertaa hyviä ja perusteltuja. Tätähän ei yleisesti hevissä tai hard-rockissa voi sanoa.

Tunnistettava Lauluääni on instrumentti, joka erottaa tusina-artistin tekijästä. Phil Lynotilta sellainen löytyi. Muutenkin hänen rytmityksiään voisi verrata funkkiin.. jos ei kuitenkaan voi. Brasilialaisverta kuitenkin. Jos Lynotin notkean tukkoisen äänen korvaisi Glenilla, riffit sopisivat Danzigin ekalle levylle. Tarkkaan on kuunneltu.

Ylläolevasta johtuen ei voi kuin ihmetellä, miksi bändi kiertää taas maailmalla. Sama kuin Motörheadin rivijannut rupeaisivat rundaamaan rivijannujen varamiesten kanssa Lemmyn tulevan poismenon jälkeen.*

* Phil Lynot kuoli 4.1.1986 alkoholin ja huumeiden aiheuttamiin sisäelinongelmiin

Jex Thoth - S/T 2008

En ole hirveästi kallellaan doom-metalliin, mutta tämä Jex Thoth kolahtaa. Hevissähän on hirveän tärkeää erotella genret kaupunginosaa myöten (etelä-Göteborg-deathmetal), joten tämäkin on muistaakseni tägätty 'doom-rockiksi'. Jex Thoth on kuitenkin Californiasta, tarkemmin San Franciscosta.

Stoneria kohti nojataan, mutta bändin erottaa ketjulompakko-kamasta laulajatar Jex Thoth. Naisvokalisti, etenkin hyvä sellainen on varmasti harvinaisuus tässä genressä. Bändi oli nimittäin vielä edellisellä EP:llä nimeltään 'Totem', mutta muutti sen metsäpapitar-laulajatterensa mukaan.
Mikäs siinä, koska niin paljon nojataan hänen äänensä karismaan. Eikä taustoissakaan mitään vikaa ole. Randy Holdenin Population II ja laahaava 70-luvun Black Sabbathan tässä soivat, muttei se häiritse. Kitarat murisevat ja rytmi laahaa tyylinmukaisesti.

Kirka - Nykyaikaa 1972

Jos jotain positiivista voi seurata artistin kuolemasta, on se uusintapainokset kauan kadoksissa olleista levyistä.

Kirkan elinaikana näitä alkuaikojen levyjä tuskin olisi julkaistu uudestaan. Syitä voi arvailla; oma veikkaukseni on, ettei Kirka olisi saanut penniäkään näistä 70-luvun alun levysopimuksien takia.

Suru voidaan siis pyyhkiä silmistä pois ja vaihtaa kanavaa. Kirka seilasi uransa aikana varmaan kaikki musiikin tyylisuunnat läpi. Mitään Tapani Kansan tyylistä myötähäpeää ei kuitenkaan tarvitse tuntea; äijä veti rokin ja soulin sielukkaasti. Biisejä hän ei tehnyt, joten tämäkin 1972 julkaistu levy on sekoitus käännösbiisejä ja Tasavallan Presidentin miehistön tekemiä kappaleita. Niin, Tolonen ja co. soittaa puolella levystä. Toinen puoli bändistä on Pepe & Paradise. Useimmat käännökset ovat asiallisia ja pari Pressan miesten biisiä on oikein hyviä. Tankerollahan Kirkakin englantia veti ja heiluu siinä rajalla häiritseekö. Toinen puoli biiseistä on suomeksi.

Kirka ei oikein täydellistä levykokonaisuutta saanut ikinä aikaan, mutta kyllä tätä mieluusti kuuntelee. Seuraavana vuonna ilmestynyt 'Rautaa ja kettinkiä' nojasi enemmän Alice Cooperin ja muiden jytään.