Vesa-Pekka Hautamäki (s.1963) on monen muun entisen punkkarin tavoin täyttänyt tänä vuonna 50-vuotta. Englantilaisen uuden aallon artisti Elvis Costellon mukaan nimetty artisti on käyttänyt myös 'salanimeä' Costello Jones.
Koska Costello kuuluu erittäin olennaisesti kansallisesti tärkeään, mutta täällä etelä-Suomessa niin sanotusti paremmissa piireissä ylenkatsottuun manse-rokkiin, niin hänen hahmo ei ole niin hirveän tunnettu. Toinen syy on myös se, että Hautamäki jää mielellään pääbändinsä keulahahmon taakse toimien itse kuitenkin pitkälti yhtyeen primus motorina.
70-luvun puolessa välissä juuri Tampere oli se paikka, jossa suomenkielellä laulava ja esiintyvä musiikki sai sen ilmeen, josta myöhemmin muodostui se niin sanottu suomirock. Juice, Alatalo, Virtanen ja niin edelleen. Kaikkien teksteihin kuului myös tietynlainen kuplettimaisuus, jota paikkakunnalla on harrastettu tähän päivään saakka.
Punkin ja uuden aallon syntyessä kaupungissa oli suurikokoinen opiskelijayleisö, keikkapaikka, Soundi-lehti ja Epe Heleniuksen perustama Poko Rekords-levy-yhtiö - sekä Heleniuksen Epe's levykauppa, josta sai yhtä hyvää musaa, kuin Helsingistä tai jossain tapauksessa jopa ulkomailta. Samainen levykauppa jakeli myös Pokon ja vielä enemmän DIY-henkisten lafkojen musaa. Melkoinen valtakunta.
Tamperelaisen Hautamäen levyttävä ura alkoi 70-80-luvun vaihteessa Sensuuri-yhtyeen riveissä. Yhtyeen perustaminen oli vähemmän punk; Pepe Lampinen ja Costello perustivat sen ollessaan yhdessä rippileirillä. Ensimmäinen single 'Kirjoitan seinään' julkaistin 1979 ja se on Epe Heleniuksen mielestä edelleen yksi parhaita punk-sinkkuja ikinä. Suojelija oli siis löytynyt. Sensuurin kokoonpano oli kolmen elinvuotensa ajan huojuva ja yhtye kuivui kasaan Lampisen lähtiessä kävelemään. Kitaristi Costello lauloi tämän jälkeen itse vielä yhden sinkun, mutta toinen pitkäsoitto hyllytettiin. Kaikesta ennakkoluulosta huolimatta Sensuurin ainoaksi jäänyt pitkäsoitto vuodelta 1979 'Hulinaa' kuulostaa nykyisin tyylilajin kärkipään tavaralta.
Vesa-Pekka kirjoitti itsensä ylioppilaaksi vuonna 1981 ja liittyi kaupungissa vaikuttaneen Popeda-yhtyeen riveihin kitaristi Ari Puukan tilalle. Epe Heleniuksella taisi olla sormensa tässäkin pelissä. Yhtye ei tuossa vaiheessa todellakaan ollut se 'koko kansan Popeda', joksi se myöhemmin nousi. Levyjen myyntiluvut pyörivät parin tuhannen paikkeilla, eikä bändin musiikkikaan tuntunut istuvan mihinkään tuon hetken lokeroon. Yhtye teki kuitenkin kuuliaisesti persnettokeikkailua ja tällä tavalla loi pohjaa myöhemmälle olemiselleen ja muodostui Eppujen ohella synonyymiksi sille 'suomirockille'.
Yhtyeen toinen kitaristi Arwo Mikkonen ei ollut hirveän innostunut nuoren Costellon mukaan tulemisesta. Olihan Costellon toiminta ja olemus riveissä hivenen käenpoikamaista, mutta yhtyeen levytetyn tuotannon taso rupesi Popeda-asteikolla hiljalleen nousemaan ja Mikkonenkin sisuuntuneena ylitti itsensä sanoittaessaan viidessä minuutissa vihaisena Costellon boogien 'Matkalla Alabamaan' - historiallisin tuloksin. Parhaimmillaan Popeda kuulosti tässä vaiheessa tamperelaiselta Motörheadilta, kuten esimerkiksi kappaleella 'Kuulat sekaisin'. Tosin silläkin kappaleella matto vedetään popeda-tyyliin jalkojen alta pakollisella kiintiölikaisella viittauksella 'taskubiljardiin'.
Nousujohde huipentui levyllä 'Harashoo' ja seuraava 'Pohjantähden alla' toi yhtyeen varmaan tunnetuimman laulun 'Pitkä kuuma kesä'. Seuraavana vuonna kitaristi Mikkonen kuoli soundcheckissä lavalle synnynnäisen sydänvian seurauksena ja yhtyeen jatko oli hetken vaakalaudalla. Mukaan otettiin ensin toinen kitaristi ja sen jälkeen korvattiin lopullisesti hänet kosketinsoittimella. Samalla Hautamäki nousi lopullisesti yhtyeen kulissien takaiseksi johtajaksi tuottaen ja säveltäen käytännössä pääosan Popeda-tuotannosta.
Yhtyeen tuotannon laatu on tietysti makuasia. Popedaa se silti on eikä siitä juuri rönsyillä, tai yleisö antaa takaisin näpeille. Eli sikäli ammattitaitoisesti hommaa tehdään vuodesta toiseen. Tämä ja Mustajärven muutaman kerran yhtyeen lamauttanut alkoholiongelma ovat kuitenkin toisinaan ajaneet Hautamäen katselemaan muita hommia. Tällainen oli esimerkiksi kitaristinvakanssi uusintakierros-Hanoi Rocksin riveissä, jossa hän soitti pari vuotta. Yksi syy oli varmasti puhdas halu päästä kerrankin ulkomaille keikkailemaan, mikä onnistuikin lukuunottamatta Yhdysvaltoja, johon yhtye ei todennäköisesti Hulkkosen maahantulo-ongelmien vuoksi päässyt.
Tämä ei ollut kuitenkaan ensimmäinen kerta, kun Hautamäki tarjoili avujaan Popedan ulkopuolelle. Vuonna 1983 hän poistui hetkeksi Sleepy Sleepersin riveihin olettaen homman olevan rentoa ja vauhdikasta bailausta yhdessä. Totuus olikin Järvenpään ja Valtosen kuumotusta ja Hautamäen sävellystyötä miltei koko 'Alma tädin illuusio'-levyn verran. Ja krediitit tietenkin Järvenpää-Valtonen kaksikolle. Maitojunalla paluun myötä Hautamäki aloitti oman tuotannollisen toimintansa. Yhtyeet olivat Tampere painotteisia, mutta sieltä löytyy erittäin mielenkiintoista kamaa; Tampere-hc Bastardsien 'Järjetön maailma' ja Riistettyjen 'Raiskattu tulevaisuus'. Rock'n punk Dogs D'Amour, Sticky Fingers. Tuotantoa ja äänitystä Yö-yhtyeen '..Ja tapahtui niinä päivinä', sekä 'Nuorallatanssija'-levyllä. Tästä homma jatkui Jussi Hakulisen soolotuotantoon. Ja sokerina pohjalla tietenkin hoosee-bändi Riistettyjen meikkirock-bändi Pyhät nuket, joiden levyjen tuotantoa ja syntikoiden soittoa.
Hautamäki on tehnyt myös mainos- ja tv-musiikkia, ollen todellinen monitoimi/apumies. Soolouraa hän ei ole aikaisemmin kovinkaan aktiivisesti vienyt eteenpäin. Ensimmäinen soolosingle; hentoinen Badding-coveri 'Mun sormuksein' ilmestyi jo vuonna 1985 ja vuonna 1988 ensimmäinen pitkäsoitto. 2003 ilmestyi seuraava levytys ja tänä vuonna uusin soololevy suomeksi laulettu 'Kun mies unelmoi'. Näistä mikään ei ole minulle tuttu Sormusta lukuunottamatta, joten sisältöä en arvioi, vaan arvailen.. Näistä kaksi edellistä todennäköisesti englanninkielistä hardrock-fantasiointia. Ehkä nämä ovat olleet sitä kaivattua vastapainoa suomenkieliselle manse-rockille ja sen karsinoille samalla tavalla, kuin Hanoi-homma?
Popeda-instituutio jatkaa varmaan herrojen Hautamäki-Mustajärvi järvihautaan asti. Jälkimmäinen on ollut pitkään muuten yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen. Popeda on saavuttanut sellaisen aseman, että keikkailu voidaan järjestää puolivuosittaiseksi loppuvuoden jäädessä omille touhuille.
Levyarvio: Marillion – Afraid Of Sunlight (1995)
16 tuntia sitten