torstai 28. marraskuuta 2013

Rockin apumiehet #30 - Costello Hautamäki

Vesa-Pekka Hautamäki (s.1963) on monen muun entisen punkkarin tavoin täyttänyt tänä vuonna 50-vuotta. Englantilaisen uuden aallon artisti Elvis Costellon mukaan nimetty artisti on käyttänyt myös 'salanimeä' Costello Jones.

Koska Costello kuuluu erittäin olennaisesti kansallisesti tärkeään, mutta täällä etelä-Suomessa niin sanotusti paremmissa piireissä ylenkatsottuun manse-rokkiin, niin hänen hahmo ei ole niin hirveän tunnettu. Toinen syy on myös se, että Hautamäki jää mielellään pääbändinsä keulahahmon taakse toimien itse kuitenkin pitkälti yhtyeen primus motorina.

70-luvun puolessa välissä juuri Tampere oli se paikka, jossa suomenkielellä laulava ja esiintyvä musiikki sai sen ilmeen, josta myöhemmin muodostui se niin sanottu suomirock. Juice, Alatalo, Virtanen ja niin edelleen. Kaikkien teksteihin kuului myös tietynlainen kuplettimaisuus, jota paikkakunnalla on harrastettu tähän päivään saakka.
Punkin ja uuden aallon syntyessä kaupungissa oli suurikokoinen opiskelijayleisö, keikkapaikka, Soundi-lehti ja Epe Heleniuksen perustama Poko Rekords-levy-yhtiö - sekä Heleniuksen Epe's levykauppa, josta sai yhtä hyvää musaa, kuin Helsingistä tai jossain tapauksessa jopa ulkomailta. Samainen levykauppa jakeli myös Pokon ja vielä enemmän DIY-henkisten lafkojen musaa. Melkoinen valtakunta.

Tamperelaisen Hautamäen levyttävä ura alkoi 70-80-luvun vaihteessa Sensuuri-yhtyeen riveissä. Yhtyeen perustaminen oli vähemmän punk; Pepe Lampinen ja Costello perustivat sen ollessaan yhdessä rippileirillä. Ensimmäinen single 'Kirjoitan seinään' julkaistin 1979 ja se on Epe Heleniuksen mielestä edelleen yksi parhaita punk-sinkkuja ikinä. Suojelija oli siis löytynyt. Sensuurin kokoonpano oli kolmen elinvuotensa ajan huojuva ja yhtye kuivui kasaan Lampisen lähtiessä kävelemään. Kitaristi Costello lauloi tämän jälkeen itse vielä yhden sinkun, mutta toinen pitkäsoitto hyllytettiin. Kaikesta ennakkoluulosta huolimatta Sensuurin ainoaksi jäänyt pitkäsoitto vuodelta 1979 'Hulinaa' kuulostaa nykyisin tyylilajin kärkipään tavaralta.

Vesa-Pekka kirjoitti itsensä ylioppilaaksi vuonna 1981 ja liittyi kaupungissa vaikuttaneen Popeda-yhtyeen riveihin kitaristi Ari Puukan tilalle. Epe Heleniuksella taisi olla sormensa tässäkin pelissä. Yhtye ei tuossa vaiheessa todellakaan ollut se 'koko kansan Popeda', joksi se myöhemmin nousi. Levyjen myyntiluvut pyörivät parin tuhannen paikkeilla, eikä bändin musiikkikaan tuntunut istuvan mihinkään tuon hetken lokeroon. Yhtye teki kuitenkin kuuliaisesti persnettokeikkailua ja tällä tavalla loi pohjaa myöhemmälle olemiselleen ja muodostui Eppujen ohella synonyymiksi sille 'suomirockille'.

Yhtyeen toinen kitaristi Arwo Mikkonen ei ollut hirveän innostunut nuoren Costellon mukaan tulemisesta. Olihan Costellon toiminta ja olemus riveissä hivenen käenpoikamaista, mutta yhtyeen levytetyn tuotannon taso rupesi Popeda-asteikolla hiljalleen nousemaan ja Mikkonenkin sisuuntuneena ylitti itsensä sanoittaessaan viidessä minuutissa vihaisena Costellon boogien 'Matkalla Alabamaan' - historiallisin tuloksin. Parhaimmillaan Popeda kuulosti tässä vaiheessa tamperelaiselta Motörheadilta, kuten esimerkiksi kappaleella 'Kuulat sekaisin'. Tosin silläkin kappaleella matto vedetään popeda-tyyliin jalkojen alta pakollisella kiintiölikaisella viittauksella 'taskubiljardiin'.

Nousujohde huipentui levyllä 'Harashoo' ja seuraava 'Pohjantähden alla' toi yhtyeen varmaan tunnetuimman laulun 'Pitkä kuuma kesä'. Seuraavana vuonna kitaristi Mikkonen kuoli soundcheckissä lavalle synnynnäisen sydänvian seurauksena ja yhtyeen jatko oli hetken vaakalaudalla. Mukaan otettiin ensin toinen kitaristi ja sen jälkeen korvattiin lopullisesti hänet kosketinsoittimella. Samalla Hautamäki nousi lopullisesti yhtyeen kulissien takaiseksi johtajaksi tuottaen ja säveltäen käytännössä pääosan Popeda-tuotannosta.

Yhtyeen tuotannon laatu on tietysti makuasia. Popedaa se silti on eikä siitä juuri rönsyillä, tai yleisö antaa takaisin näpeille. Eli sikäli ammattitaitoisesti hommaa tehdään vuodesta toiseen. Tämä ja Mustajärven muutaman kerran yhtyeen lamauttanut alkoholiongelma ovat kuitenkin toisinaan ajaneet Hautamäen katselemaan muita hommia. Tällainen oli esimerkiksi kitaristinvakanssi uusintakierros-Hanoi Rocksin riveissä, jossa hän soitti pari vuotta. Yksi syy oli varmasti puhdas halu päästä kerrankin ulkomaille keikkailemaan, mikä onnistuikin lukuunottamatta Yhdysvaltoja, johon yhtye ei todennäköisesti Hulkkosen maahantulo-ongelmien vuoksi päässyt.

Tämä ei ollut kuitenkaan ensimmäinen kerta, kun Hautamäki tarjoili avujaan Popedan ulkopuolelle. Vuonna 1983 hän poistui hetkeksi Sleepy Sleepersin riveihin olettaen homman olevan rentoa ja vauhdikasta bailausta yhdessä. Totuus olikin Järvenpään ja Valtosen kuumotusta ja Hautamäen sävellystyötä miltei koko 'Alma tädin illuusio'-levyn verran. Ja krediitit tietenkin Järvenpää-Valtonen kaksikolle. Maitojunalla paluun myötä Hautamäki aloitti oman tuotannollisen toimintansa. Yhtyeet olivat Tampere painotteisia, mutta sieltä löytyy erittäin mielenkiintoista kamaa; Tampere-hc Bastardsien 'Järjetön maailma' ja Riistettyjen 'Raiskattu tulevaisuus'. Rock'n punk Dogs D'Amour, Sticky Fingers. Tuotantoa ja äänitystä -yhtyeen '..Ja tapahtui niinä päivinä', sekä 'Nuorallatanssija'-levyllä. Tästä homma jatkui Jussi Hakulisen soolotuotantoon. Ja sokerina pohjalla tietenkin hoosee-bändi Riistettyjen meikkirock-bändi Pyhät nuket, joiden levyjen tuotantoa ja syntikoiden soittoa.

Hautamäki on tehnyt myös mainos- ja tv-musiikkia, ollen todellinen monitoimi/apumies. Soolouraa hän ei ole aikaisemmin kovinkaan aktiivisesti vienyt eteenpäin. Ensimmäinen soolosingle; hentoinen Badding-coveri 'Mun sormuksein' ilmestyi jo vuonna 1985 ja vuonna 1988 ensimmäinen pitkäsoitto. 2003 ilmestyi seuraava levytys ja tänä vuonna uusin soololevy suomeksi laulettu 'Kun mies unelmoi'. Näistä mikään ei ole minulle tuttu Sormusta lukuunottamatta, joten sisältöä en arvioi, vaan arvailen.. Näistä kaksi edellistä todennäköisesti englanninkielistä hardrock-fantasiointia. Ehkä nämä ovat olleet sitä kaivattua vastapainoa suomenkieliselle manse-rockille ja sen karsinoille samalla tavalla, kuin Hanoi-homma?

Popeda-instituutio jatkaa varmaan herrojen Hautamäki-Mustajärvi järvihautaan asti. Jälkimmäinen on ollut pitkään muuten yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen. Popeda on saavuttanut sellaisen aseman, että keikkailu voidaan järjestää puolivuosittaiseksi loppuvuoden jäädessä omille touhuille.

maanantai 25. marraskuuta 2013

Paul Horn - Inside 1968

Paul Hornilla (jonka instrumentti on nimestään huolimatta huilu) on jonkinlainen kunnia olla niin sanotun 'new age'-musiikin isähahmo. Kyseinen musiikin tyylilaji nauttii ihan syystäkin kyseenalaista mainetta. Takavuosina Yannit, Enyat ja Adiemukset pitivät huolen siitä, että musiikki kuulostaa helposti suolakidehoitoihin hurahtaneiden hörhövaimojen kotona kuuntelemalta äänitapetilta luonnonäänineen ja pseudoklassisine maailmanmusiikki-viboineen.

Olipas ilkeää tekstiä, mutta kyllä te tiedätte.

Kyseisessä musiikkilajissa on tietenkin hienojakin hetkiä, etenkin kun siirrytään sinne alkuperäisten vaikuttimien juurille (folk, jazz, kosminen musiikki), mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että on se Vangeliskin toisinaan aivan totaalisen rasittavaa.. äänitapettia.

Koska kyseinen musiikki- ja elämänkatsomusliike nojasivat ja tietysti nojaavat vieläkin hyvin vahvasti elämänkatsomukselliseen ja uskonnolliseen ajatteluun (tai niiden kaikkien sekoitteluun), Paul Hornin Insideakin voi pitää myös eräänlaisena hengellisenä levynä. Toisinaan levystä käytetään myös nimeä 'Inside The Taj Mahal'.

Vuonna 1930 syntynyt Horn soitti ja levytti käsittääkseni aika perinteistä jazzia jo 50-luvun lopulla, mutta vuoden 1966 paikkeilla hänen ilmaisutyylinsä muuttui, samoin maailmankuva ja henkinen katsomus. Tähän liittyi samana vuonna tapahtunut matka Intiaan ja vieläpä Maharishi Mahesh Yogin meditaatioppiin.
Maharishi ja muut gurut ja kultit kyseiseltä ajalta ovat historian saatossa myös saanut aika kyseenalaisen maineen ja välikädellisesti tämä on muiden seikkojen ohella vaikuttanut omalta osaltaan koko new agen kasvoihin. Intian matkat saivat kuitenkin jatkoa ja sattumalta vuonna 1968 tuli vastaan Taj Mahalin temppeli. Horn pyysi viranomaisilta lupaa äänittää tässä muslimi-mogulin rakastajalleen rakentamassa temppelissä ja sai 'ensimmäisenä länsimmaalaisena' (onpa muuten helvetin kulttuuri-imperialistinen ilmaisu) luvan äänittää siellä.

Tuloksena syntyi levytys, jonka Epic-levymerkki julkaisi ja joka on myynyt useiden lähteiden mukaan huimat miljoona kappaletta. Aika oli tietysti otollinen, sillä kyseisinä vuosina kaikki itämaihin ja niiden mystiikkaan väljästikin liittyvä oli hip ja cool.
Inside on tästä huolimatta aika erikoinen menestys, sillä levy rakentuu pelkästään Hornin hindulaisiin mantroihin pohjautuvasta laulusta, notkeasti soittamasta yksinäisestä huilusta - ja Taj Mahalin suunnittelijan luomasta mestarillisesta tilakaiusta.

Melkein tekisi mieli epäillä tätäkin levyä 'live-levyjen' perinteen mukaan enemmän studio- kuin kannettavalla nauhurilla tehdyksi kenttä-äänitykseksi, mutta kyllä se kaiku Taj Mahalin kupoleista tulee. Eikä aikansa huimimmasta teknisestä laitteesta; huojuvasta nauhakaiusta. Eli yksi ihminen ja valtava tila pitävät levyn yllättävästi pystyssä alusta loppuun. Ja soittohetkellä varmasti inspiroivat toisiaan saamaan niin sanotun oikean tilan (hehheh.. sanaleikki), joka kuuluu sitten todennäköisesti eri tavalla lopputuloksesta, kuin vaikkapa soitto studion kaikutynnyrissä.

Sekä laulu, että huilu ovat monofonisia, eli yksiäänisiä soittimia, mutta Taj Mahalin kaiku tuo mukaan jokaiselle monfonista syntikkaa kaiun kanssa soittaneelle tutun ilmiön; ääni värjäytyy, paksunee ja luo hetkellisiä harmonioita kupoleissa ja seinissä viipyilevien kaikujen päälle. Levyn voima tulee sen kaltaisista minimalistisista hetkistä. Esimerkiksi 'Akasha'-nimisessa kappaleessa Horn soittaa alussa huilulla kurkkulaulua muistuttavaa metallista ääntä, jonka jälkeen huilu lähtee taas vaeltelemaan kaiun päälle muodostaen miltei tarttuvan kuvion, muttei sitten kuitenkaan. Kappaleet ovat myös taloudellisen pituisia; pääosin alle kolmeminuuttisia, mutta soljuvat hyvin toistensa perään muodostaen ääni- ja levykokonaisuuden. Levyä ei ole myöskään hirveästi puunattu, sillä yhdessä kohtaa kuuluu muun muassa jonkun toisen kaikuvat askeleet

Koko tilan kaiussa on jännä vibraatio sen vaimentuessa, joten tilan tai siis temppelin akustiikka on varmasti oikeastikin erikoislaatuinen. Ja tarkoituksellahan näihin jumalten huoneisiin niitä tehtiinkin. Musiikin voima on palvontatilaisuuksissa vahva. Legendan mukaan kaiku kiertää paikan kupoleissa tarvittaessa jopa 20 sekuntia. Tähän eivät tuon ajan perusnauhakaiut käsittääkseni päässeet lähellekään. Välillä mieleen tupsahtaa vahvasti muutamaa vuotta myöhempi 70-luvun alkupuolen Tangerine Dream huiluineen ja kaikuhuminoineen.

Levy oli siis menestys. Horn on jatkanut sitten tyylilajille uskolliseen sell-out henkeen äänittämällä pitkin vuosia erinäisissä 'erikoispaikoissa', kuten Gizan pyramidin sisällä ja Amerikan kanjoneissa. Taj Mahaliinkin on palattu pari kertaa. Tai mistä minä tiedän, että ne ovat selloutteja. En ole niitä kuullut ja julistan jo KP:tä. Saattavathan ne olla oikeasti yhtä kovaa kamaa kuin tämä. Mutta epäilen.. Inside itse on kuitenkin komean kuuloinen, häiritsemätön ja ajaton.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Puolan lakot - Mäntyharju EP 2013

2010-lukulainen ilmiö tuntuu olevan vanhempien partojen into kaivaa vanhoja punkbändejään naftaliinista ja tehdä näitä uudelleen lämmittelyjä. Hommassa on monta onnistunutta tapausta, mutta niiden vastapainona myös monta aivan turhaa kiekkoa. Puolan lakot kuuluu ensin mainittuun porukkaan (en mielellään edes kirjoittele mitään haukkuma-bloggauksia, koska se on turhaa, ellei kohde ole jo niin totaalista tuubaa, että viihdearvo ylittyy).

Yhtye sijoittuu maantieteeltään vähemmän yllättäen Mäntyharjun kuntaan. Kyseinen paikka taitaa nykyisin olla tunnetuin siitä, että se on yksi maamme suosituimmista mökkikunnista.

70-80-luvun taitteessa kesäasutus ei paljon painanut, vaan toimeentulo ja tulevaisuus olivat maanviljelyksessä ja harrastetoiminta 4H-kerhossa. Sattuman oikusta Mäntyharjulta kuitenkin ponnisti hetkeksi asukaslukuun ja sijaintiin nähden kohtuullisen viriili punk-skene, johon kuului useita zinejä ja sellaiset yhtyeet kuten Stalin ja tästä muodostunut Nukketeatteri.
Kumpaisesta bändistä ja niiden uusintajulkaisuista on kirjoitettu aiemmin tässä blogissa. Nukketeatterin 'Tervetuloa helvettiin' on omasta mielestäni suomi-HC:n 'kakkosdivarin' julkaisuista ihan sieltä kärkipäästä.
Kyseisten yhtyeiden edeltäjiin kuuluivat taas sellaiset orkesterit, kuin Hysteria, Reaktio ja TV3. Selvää on, että näin pienellä paikkakunnalla yhtyeiden jäsenistöt soittelivat ristiin samoissa bändeissä ja niiden jatkumoissa. Näistä Hysteria teki treenikämppänauhoituksen vuonna 1979 ja lähetteli sitä eri levy-yhtiöille. Ilman sopimusta. Puolan lakot kuului tähän samaan bändien jatkumoon, eikä myöskään julkaissut silloin 80-luvun alussa olemassa olonsa aikana mitään julkista äänitettä.

Tässä suhteessa Puolan lakkojen Mäntyharju EP on hauska poikkeus näistä muista uudelleen lämmittelyistä; levy koostuu Hysterian, Stalinin ja TV3:en julkaisematta jääneistä biiseistä, jotka on kaivettu vuosien 1978-80 väliltä. Eli levytetään ne biisit, mitkä jäivät silloin aikanaan levyttämättä.
Apuna on käytetty vanhoja treenisnauhoituksia. Tällöin huonotasoisen äänitteen kohdalla, jos sanoista ei ole saanut selvää, ne on täytynyt tehdä uudelleen. Tai no, bookletin mukaan yhtä biisiä lukuunottamatta kaikkiin on tehty uusia lyriikoita, mikä on ihan ymmärrettävää. Harva viisikymppinen allekirjoittaa sanasta sanaan yli kolmekymmentä vuotta aikaisemman teinibändin sanoitukset.

Mäntyharju EP on asianmukaisesti seiskatuumainen, jolla on kolme biisiä puolellansa. Biisit ovat aika lyhyitä ja hyvä niin. Homma tulee kyllä kerrottua. Kappaleet menevät varmaan aika samalla tavalla, kuin alkuperäisillä nauhoilla, mutta välissä on kulunut tietenkin yli kolmekymmentä vuotta elämää ja soittoa. Tämä ei voi olla vaikuttamatta ulosantiin. Mutta mistään himmailusta ei ole kuitenkaan kyse, vaan sedät kuulostavat olevan edelleen tosissaan. Soitto on kuitenkin todennäköisesti parempaa ja tarkempaa, kuin silloin alkuperäisvuosina.
EP on äänitetty huolellisesti ja kuulostaa.. sellaiselta kuin nämä nykyään nyt kuulostavat. Olisi tietenkin ollut mielenkiintoista kuulla nämä äänitettynä jo silloin ajallaan. Tämä syystä, että omaan korvaani yksi wanhan punkin viehätyksestä ovat ne vähän käppäiset soundit, joita kylien ja kaupunkien humppa-studioilla punkbändeillekin tehtiin. Joku tietysti on sitä mieltä, että pilattiin niillä soundeilla. Mutta näillä mennään ja yhtye on varmasti halunnut nämä tykit kunnon äänet levylleen.

Puolan lakot vuosimallia 2013 on ehtaa punkkia ja musiikillisesti sen voinee sijoittaa johonkin sinne streetpunkin läheisyyteen. Koska biisit ovat vanhoja, niin homma kuulostaa siltä, että välistä on skipattu 30 vuotta tämänkin tyylilajin evoluutiota ja siitä muodostuneita kiemuroita. Nakit ja muusi soittoa ja sillä mennään, eikä koreilla.
Laulaja Jape muuten kuulostaa ulosanniltaan yllättävän paljon nykyisen Laman Epeltä. Tämä voinee olla yksi syy siihen vahvaan streetpunk mielleyhtymään. Biisit ovat ookoo kamaa, mutta levyn kakkospuoli iskee paremmin. 'Järvinen', 'Paska jätkä' ja levyn päättävä hyvä 'ihmissuhdebiisi' 'Tee se nyt' ovat ehkä iskevämpää tavaraa, kuin ykkösposki, vaikkei siinäkään mitään vikaa ole.

Yhtyeeltä on kaiketi tullut toinenkin julkaisu ja se toimii aktiivisesti. Eli ei muuta, kuin peukut ylös tällaiselle.

torstai 14. marraskuuta 2013

Tuuliharppu - Osa kaksi II

Blogissa käsiteltiin kolmisen vuotta sitten 'soitin'-tägin alla Aeolian harppua, eli suomalaisittain tuuliharppua. Rakennettuna soittimia tehtiin ulkotiloihin jo antiikin aikana ja se koki myöhemmin uuden tulemisen romantiikan ajan puutarhoissa. Koska ihminen on nykyaikana muokannut aika kovalla kädellä ympäristöään, niin soitinta tai sen tahatonta versiota voi kuulla joskus myös rakennetussa ympäristössä. Tällaisesta yksi esimerkki on Australian nummien tuiverruksessa soivat metalliset lammasaidat.

Ei tarvitse kuitenkaan mennä merta edemmäs kalaan, sillä kyseinen instrumentti löytyy esimerkiksi viereisen kuvan ottopaikasta.

Tämä paikka sijaitsee entisen teollisuuskeskittymän syvimmässä ytimessä Kotkassa, tarkemmin entisen Karhulan alueen Jumalniemessä. Vain pari kilometriä sivussa suuresta Venäjälle johtavan moottoritien varressa olevasta markettikeskittymästä, merenlahden ja jokisuistojen ympäröivän niemen kärjestä.

Jumalniemi olisi ehtaa 'Esoteerisen maantieteen' blogin kamaa; alue on Kymijoen suistoon rajoittuvasta eteläpäädystä asumaton ja muutenkin sen pohjoispuolella oleva asutus on ränsistynyttä. Eteläranta on umpeenkasvanutta vitikkoa ja koivikkoa. Joki/meri ympärillä luotaantyöntävää mädäntyneine ja vielä siellä täällä rannassa pystyssä töröttävine laituirinpohjan tukipuineen. Vitikossa on siellä täällä kivijalkojen jämiä ja rannassa pari ränsistynyttä tiilimökkiä, joita teollisuus on joskus kauan sitten tarvinnut ties mihin. Vastarannalla joen suistossa toljottaa Karhulan puolen tehdassäiliöitä ja noin parin kilometrin päässä Sunilan suuri sellutehdas. Paikan nimi on Kyminsuu. Suoraan etelään päin parin kilometrin verran on Hietasen satama ja sen pohjoispuolen jättöalue - suuren sahayhdyskunnan purkamisen jälkeen kaatopaikkana täytetty suuri alue.

Jumalniemen jättömaa-statukselle löytyy selitys. Tukinuitto Kymijoella loppui vuonna 1966, jolloin Jumalniemen vieressä ollut suuri tukinerottamo jäi tyhjäksi ja samalla koko alueen merkitys muuttui. Paikalla oli 1900-luvun alussa sijainnut myös yksi alueen teollisuuden aloittaneista seitsemästä suursahasta asujaimistoineen, joista ovat muistona sahan varhaisen konkurssin jälkeen vain vitikossa siellä täällä olevat kivijalat.
Uiton lopettamisen jälkeen kului kymmenisen vuotta, jolloin alueen kunnat yhdistyivät ja kunnallinen vääntö valtasuhteista ja uuden kunnan de facto keskustasta alkoi. Jumalniemi sijaitsee asutuksellisesti ja maantieteellisesti aika tarkalleen kaupunkivyöhykkeen keskipisteessä ja esitettiin suunnitelmia uuden yhdistyneen kaupungin keskustan siirtämisestä tuolle alueelle. Tähän liittyi suuria siltoja yli Kymijoen ja merenlahden. Ei siitä sitten mitään tullut, mutta tässä väännössä alue tuomittiin keskellä ja samalla syrjässä olevaksi jättömaaksi, eikä siellä laittomia kodinkoneiden kaatopaikkoja lukuunottamatta ole oikeastaan mitään toimintaa.

Koska olet jaksanut lukea näin pitkälle huolimatta nälkävuoden mittaisesta paikkakuntahistorian luennosta, oletan että haluat kuulla ihan tosissaan ja oikeasti siitä tuuliharpusta?

Viimeinen teollisuuden ripaus alueella on nimittäin suhteellisen korkean kallion ylittävä ja tavallista korkeampi sähkötorni rannan lähellä. Tästä johdot jatkavat matkaa karkeasti arvioiden noin puolen kilometrin matkan kauempana suistossa olevalle toiselle tornille. Eli johdot ylittävät Kymijoen yhden suun suhteellisen korkealla olevilla pitkillä langoilla.

Viime sunnuntain isänpäivänä oli merialueilla suhteellisen kova tuuli. Itäisellä Suomenlahdella taisi olla 17 metriä sekunnissa ja puuskissa välillä enemmän. Sade oli kuurottaista ja entisen kotiseudun kierroksella halusin tällä kertaa jostain syystä pistäytyä tuossa paikassa, jossa olin edellisen kerran käynyt noin kaksikymmentä vuotta sitten (jotain alueen pysähtyneestä tilasta kertoo, että siellä näytti aika täsmälleen samalta vitikolta ja tuhnulta, kuin miltä muistin).

Ulkouduttua autosta olimme suoraan kyseisen sähkötornin alapuolella. Ympärillä olevasta lehdettömästä metsästä kuuli, että kovempi puuska oli nousemassa huminan säestämänä. Torni reagoi siihen majasteetillisesti; humina ylhäällä korkeuksissa voimistui, sen jälkeen se rupesi ulvomaan ja viuhumaan tornin väliköissä ja langoissa. Sähkökaapelit rupesivat resonoimaan ja samaan aikaan heilumaan. Tämä heiluminen aiheutti korkeuksissa kaikumaisia ruoskanääniä, sekä nosti ja laski heiluessaan äänenkorkeutta. Samalla piiskaava ääni kuulosti matkaavan poispäin joen toiselle puolle samalla hiljalleen vaimentuen. Vähän niinkuin dub-musiikin kaiku.
Mahtava ääni, mutta sitten tuulen huminassa ja ulvonnassa myös itse tornin runko rupesi hitaasti yltyen resonoimaan päästäen majasteetillisen bassohurinan, joka nousi ja laski tuulen mukana.
Tämä kaikki kesti sillä kertaa parin minuutin ajan, jonka jälkeen tuulen humina ja ulvonta hiipui hiljalleen aivan kuin levyn pois-feidauksessa. Sama hidas sammuminen tapahtui myös tornin resonoinnissa, jonka jälkeen palattiin äänimaisemassa tavalliseen syystuuliseen jättömaametsään.

Ylhäällä oli mennyt siis puuska sopivassa korkeudessa osuen piuhoihin ja rakenteisiin. Myöskään veden ropinaa ei tullut tuolla hetkellä päälle tai niskaan. Kännykkä oli kädessä äänittämässä osaa tästä hetkestä, mutta himassa ilmeni, että kyllä sitä tuulta riitti vielä maatasolle asti; humina ja ulvonta peittyy ikävästi puhelimen mikin diskanttiseen rätinään tuulessa tehden 'teoksen' kuuntelukelvottomaksi.

Tämä jätti kuitenkin poltteen äänittää kyseistä instrumenttia jotenkin. Olen jo miltei viikon pohtinut miten kyseisen ambienssin saisi vangittua jotenkin laadukkaasti nauhalle. Kyseessä oli kuitenkin täydellinen 'Avaruusromua' kama.
Haasteita tehtävässä piisaa. Käytössäni on Zoomin karvalakkimallinen äänitin, mutta laitteessa on tuulisuojuksesta huolimatta sama tuuliongelma, eli joutuessaan fyysisten ilmahiukkasten pommituksen kohteeksi laite äänittää rutinaa. Tietysti voisi yrittää äänittää sillä auton sisältä ovi tuulen alapuolelle auki, mutta tällöin ääni on todennäköisesti paljon vaimeampaa. Eräs kaveri sanoi, että jotkut äänittävät torneja laittamalla sen runkoa vasten stetoskoopin. Tästä mietin, että miten sen saisi järkevästi ohjattua zoomin mikkeihin. Mielessä kävi myös lätkämäisen piezo-mikin (käytetään usein kanteleen, banjon tai muiden mikitykseen ja vahvistukseen), mutta näissä kummassakin on yksi suuri ongelma; ne äänittäisivät vai tornin resonointia, mikä sinänsä on itsessäänkin mielenkiintoista, mutta tässä yhteydessä myös niiden linjojen humina, ulvonta ja delay piiskauksen yhteydessä ovat oleellinen osa äänimaisemaa.
Ja vielä lopuksi kelin pitäisi olla käytännössä sateeton, ettei sateen ropina ja hälyääni häiritsisi äänitystä. Ja sateettomia syys- ja talvimyrskyjä ei oikeastaan ole. Eli olosuhteiden pitäisi myös olla aika erikoislaatuiset. Paikka muutenkin on syrjäinen ja hivenen epämiellyttävä, eikä houkuttele ehkä pimeässä sademyrskyssä luokseen.

No, aikaa on odottaa. Ja mikäli tätä kirjoitusta lukee joku asianharrastaja kenttä-äänittäjä, niin pistä ihmeessä kommenttiosioon ajatuksia!

Pistän tähän loppuun muutamia kuvia alueessta ennen ja nyt:





keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Dingo - Kerjäläisten valtakunta 1985

Kerjäläisten valtakunta oli Dingo-yhtyeen toinen pitkäsoitto ja ensimmäinen, jolla Pepe Laaksonen korvasi bassossa bändistä lähteneen Even. Tilan täyttivät nyt Neumannin kappaleet yksinään, joita on viisi vinyylin kummallakin puolella. Tästä kun ynnäilee, niin kappaleet kestävät tasaisesti sen yli kolme ja puoli minuuttia, jolloin niitä on täytynyt pikkaisen pidentää ja tuottaa. Tästä vastasi Pave Maijanen, joka on yhdessä yhtyeen kanssa sovitusvastuussa kaikista levyn kappaleista.

Kyseinen levy on ensimmäinen äänitetty kasetti, joka minulla on. Sen sain pyynnöstä lahjaksi isosiskoltani omilla kymmenvuotissynttäreilläni kyseisen vuoden toukokuussa. Tämä piti tehdä pikkuisen salaa, koska avoimesti poikamainen poika ei voinut Dingosta pitää - yhtyeellä oli sen herättämän hysterian takia aika 'tyttöjen bändin' maine. Pitää myös muistaa, että 80-luvun puolessa välissä pikkupoikien piti esittää pitävänsä ja kuuntelevansa aikansa käppäheviä, vaikkei olisi omistanut ensimmäistäkään audiopätkää niiltä.

Levy muodostaa tietynlaisen kulminaatiopisteen aikansa 'Dingo-ilmiölle', johon sisältyi siis megalomaanista kouluikäisten tyttöjen hysteriaa. Tälläista oli koettu edellisen kerran Suomessa, kun kodeissa kiljuttiin tv:lle Beatlesien näkyessä sieltä. Kotimaisista artisteista vastaavaa hetkellistä palvontaraivoa koki Kirka 60-luvun puolivälissä. Levy on myynyt huimat yli 190 000 kappaletta ollen edelleen Suomen neljänneksi myydyin äänite ja rokki-albumina edelleen myydyin (Eppu Normaali on myynyt enemmän, mutta kokoelmalla).

Paluu kuolevaisten joukkoon seuraavalla levy, sekä samaan laskusuhdanteen aikaan väärin ajoitettu jäähallikiertue plus Neumannin pään pöhöttyminen katkaisivat yhtyeen toiminnan ja jättivät ilmaan samanlaisen 'lunastamattoman lupauksen' suuruuden toivotusta mahdollisesta paluusta, kuten The Beatleseillä. Rahasummia arvuuteltiin ja lupailtiin pitkin vuosia, mutta toisin kuin Beatles, joka ei ikinä noussut lavalle neljänä henkilönä samaan aikaan Dingo palasi. Uutta samanlaista tuotantoa ei kuitenkaan ole koskaan ilmestynyt ja nykyisin Neumanniksi nimensä vaihtanut Neumann on syönyt Dingon perinnön viimeisetkin säästöt esiintymällä baarin nurkissa jonkun henchmanin kanssa akustisten kitaroiden kanssa - nimellä Dingo.

Palataan loiston päiviin. Edellinen 'Nimeni on Dingo' oli menestynyt hyvin ja takana oli nostetta, jota helpotti Neumannin sävelkynä, josta irtosi ehkä vähän pateettisia, mutta meneviä biisejä merimies/kaukokaipuu-romantiikalla höystettynä. Levyn useassa biisissä vilahtavat satamat, myrskyt, purjeet ja neitsyt-Marian rukoukset. Sekä avoimet viittaukset sukupuoliseen kanssakäyntiin tytön, joskus vielä eksoottista alkuperää olevan neidon kanssa. Samaan aikaan Neumann poseerasi Adam Antin näköisenä Suosikissa merirosvo-muskettipistoolien kanssa.
Tuotannolliset lähtökohdat järjestettiin säästelemättä. Namiskoita väänteli Dan Tigerstedt ja tuotantovastuussa Pave Maijanen, joka tarvittaessa soittaa myös mitä vain. Maijasta voidaan pitää kuudentena Dingona. Levyllä onkin useita efektillisiä juttuja, joita on kaivettu mukaan suurella vaivalla ja aikansa vähäisellä tekniikalla (kuten Autiotalon ovi, joka taisi olla studion vessan oven narina).

Levyn aloittaa 'Valkoiset tiikerit', joka avaa levyn minareetin rukouskutsulla ja piiskaa riffiä eteenpäin ruoskaa muistuttavalla ääniefektillä. Ratsastuskompin päälle heitetään heti tiskiin se eksotiikka hiljaisine moskeijoineen ja karanneine tiikereineen. Lyriikat ovat selkeätä psykoanalyysi-kamaa, mutta sitä en osaa. Tästä pamautetaan eksotiikkamittaria vielä kovemmalle, kun 'Rio Ohoi' kajahtaa kajareista. Myskintuoksussa yhdytään ja banaanilaiva vie. Neumann ei ollut käynyt niin Riossa, kuin Intiassakaan, mutta se kuuluu kuvioon. Kappale loppuu vielä morsetukseen, jonka viestistä en tiedä. 'Tuulen viemää' on hempeä pala, jossa laiva viimein saapuu satamaan, nainen ja mies tarvitsevat toisiaan ja analogisen kasarisynan padit huokailevat. Tästä siirrytään 'Nahkatakkiseen tyttöön', joka esittelee Neumannin näkemystä elämän, päihteiden ja rakkauden (tai sen puutteen) varjopuolista. A-puoli päättyy levyn suurimpaan hittiin 'Autiotaloon', joka on romanttinen kappale, jossa Neumann käveli käsi kädessä taloon autioon ja sai hetkestä aivovaurion. Kappaleella oli tosielämässä myös synkeämpi ulottuvuus, sillä Dingon keikka-showhun kuului, että sanoitukselle uskollisesti Nipa Neumann poimi yleisöstä random-tytön reppuselkäänsä lavalle. Tämä johti muutaman kerran siihen, että sen illan onnetar pahoinpideltiin keikan jälkeen (kerran vakavasti) mustasukkaisten yleisösisartensa kädestä.

B-puoli lähtee käyntiin nimibiisillä, joka jatkaa Nahkatakin kanssa yhteiskunnallista pohdintaa. Taustalla Peten syntetisaattori ja Jontun pidätetty kitara. Kakkosbiisi 'Kirjoitan' nimi-tsekkaa ekan puolen 'Autiotalon' ja kertoo, kuinka Neumann kirjoittaa rakkautensa kaipauksen kohteelle pitkin kaupungin seiniä. Kappaleella on selkeästi alitajuinen yhteys Kirkan suomiversioon 'Leijat' kappaleesta. Levyn pienimuotoisin ja romanttisin kappale on 'Kulkuri ja Kaunotar', jossa vain Maijasen soittamat synat ja akustinen loihtivat kauniin tunnelman. Neumannin ensimmäisellä soololevyllä 'Albionilla' päästiin hetkittäin samaan tilaan. 'Valomerkki' oli pikkupojalle vielä selitettävä asia ja biisi jatkaa suomalaista kaljamelankoliaa. Levyn päättää irkkubiisi 'Hämähäkkimies', joka tinapilleineen ja lyömärumpuineen on irti levyn muusta tavarasta, mutta hämärän tekstinsä kanssa sopiva loppu albumille. Tämäkin kappale sai seuraajia 'Albionilla'.

Dingo ja Neumann lailoivat suomeksi, mutta ainakin kaksi artistin kansikuvista on otettu silti ulkomailla asti. Kerjäläisten valtakuntaa varten tuolloin kovassa nosteessa ja jo esi-juppielämää nauttinut Riipinen oli laatinut suunnitelman kuvaamisesta Marokossa. Neumann pamautti pöytään ennenkuulumattoman pyydön, että myös bändi kustannettaisiin reissulle. Jotain yhtyeen vetovoimasta kertoi, että tälläiseen pyyntöön suostuttiin ensimmäistä kertaa. Kannen auringonlasku pohjois-Afrikassa ja kasettiversion, sekä promo-kaman kuvat siirsivät levyn sinne eksoottiseen Neumann/Dingo ulottuvuuteen ja toivat sille ehkä viimeistä kertaa myös uskottavuutta. Pienenä yksityiskohtanan teinityttö-idoli Neumannilla on muuten kansikuvassa leikkaamattomat amisviikset.

Johtuen, tai huolimatta levyn massiivisesta suosiosta ja painolastista se sijaitsee edelleen siellä romanttisessa Dingo-ulottuvuudessa, jossa elämänpolte ja mielikuvitus ovat tärkeämpiä, kuin äidinkielen opettajien, tai ammattilyyrikkojen arvostus. Laiva odottaa, moottoritie polttaa ja tyttö odottaa. Maailma odottaa. Ja taustalla Jontun kitara pullahtelee välillä pintaan, syntetisaattorit huokaavat ja Quupan kannut kolisevat elämää suuremmin. Mutta levyn ensimmäistä kertaa kuulevien tunteista en tiedä.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Eppu Normaali - Hatullinen paskaa 1984

Mukavasti nimetty Hatullinen paskaa (Matti 'Huuhaa' Innasen kappaleen lyriikoiden innoittamana) on Poko Rekordsin vuonna 1984 julkaisema kokoelma Eppu Normaalin sinkkujen b-puolia ja muita harvinaisempia levytyksiä vuosien 1977-83 väliltä. Koska kokoelma ei ole huimaavan pituinen, sen 90-lukulaiseen cd-versioon otettiin mukaan vielä Eppu Normaalin soololevyt (Eppujen tapauksessa tehtiin sinkut).

Aika harvalla meistä on tietenkään niitä vinyyli-singlejä, eikä hatullinen paskaakaan pyöri ihan jokaisessa hyllyssä tai ole valinta ensimmäiseksi Eppu-levyksi. Sinkkuaikana oli yleinen tapa, että niiden b-puolille laitettiin biisejä mitkä eivät tulleet albumeille tai saattoivat olla erikoisempaa tavaraa. Näistä jälkimmäistä ei Eppujen tapauksessa ihan hirveästi ole, eli mitään Kollaa kestään 'Tähtien rauhan' tyyppistä totaalierikoisuutta ei tule. Mutta levyltä löytyy liuta niitä vähemmän soitettuja ja samalla myös vähemmän kuluneita uuden aallon tai punk-ajan Eppu-biisejä.

Ykköspuoli alkaa kappaleella 'Nipa' (tai jossain yhteydessä Niilo Ylä-Mainio), joka on naljailua aikansa saarnaajatähti Yli-Vainiolle. Torvisen ja Pantsen kitarat nakuttavat aika Feelgood-hengessä. Ihan kiva pop-biisi. Kakkosbiisi 'Ruba' esittelee jo ne 80-luvun eppukitarat. 'John Fogerty' taitaa olla Torvisen horjuvasti laulama kappale, jossa taas soivat ne Jee Jee ajan kitarat. 'Suuri ja mahtava' on hoilottelu kommunismista akustisten kitaroiden päälle. 'Nuori poika' on tarttuva ja oudon tuttu hoilotus sieltä menneisyydestä. Kappale onkin käännösversio Wreckless Ericin biisistä. Puolen viimeinen biisi 'Pakolainen' esittelee vähän mutkikkaampaa uutta aaltoa, eikä yhtään hullummin.

Kakkospuoli alkaa rokkaavalla ja nykyään ehkä epäkorrektisti nimetyllä 'Maailma loppuu neekerikylässä'. Kappale on kuitenkin oikein hyvä eppu-boogie hienoilla huuliharppu- ja skebasooloilla. 'Yö osastolla' on taas vähän mutkikkaampaa uutta aaltoa, jossa eppu-kitarat on pistetty kunnon nauhakaiun taakse. 'Muijaa kuontaloon' ja 'Hunningolla' käsittelevät alkoholismia ja väkivaltaa. Näistä ensin mainittuhan tuli yhtyeelle jo varhaisessa vaiheessa tutuksi. 'Kitara ja kivääri' boogaa humoristisesti peniksenjatkeista. Levyn päättää 'Elviksen kuolema', joka muuhun levyn biisimateriaaliin verrattuna kuulostaakin kunnon Microvox-käppäpunkilta, mitä se onkin. Taitaa myös olla kokoelman varhaisin biisi.

Kitarat tuli tekstissä mainittua aika usein. Eppujen kitarapari oli ja on omalla tavallaan edelleenkin aika hyvä kaksikko, jonka soitto ja harmoniat ovat parhaimmillaan aika hienoja. Kokoelman ilmestymisaikana Eput olivat jo ottamassa viimeisen askeleen kohti Pantsen säveltämää iskelmä-Eppu kautta, joka jatkuu edelleen. Kokoelma summasi siis vahvasti menneen sointeja. Kappaleetkin ovat aika monesta eri kynästä, lyriikat pääosin Mikko Saarelan käsialaa. Saarelahan teki yhtyeelle pitkään riveistä poistumisen jälkeenkin sanoitukset. Ihan hyvä sanoittaja, mutta joskus se pakkoriimittelevä nokkeluus tuo mieleen Juicen pahimmillaan. Hatullinen paskaa on kuitenkin hyvä muistutus, miten kekseliästä rokkia nämä silloin soittivat ja miten hyviä pikku-nugetteja saivat parhaimmillaan aikaan. Ja mukavan vähän kuluneita biisejä.

torstai 7. marraskuuta 2013

Kojo - Nuku pommiin 1982



Laulukilpailut 'tuomaristoineen' ovat yhtä absurdi ilmiö, kuin monet muutkin pärstävärkin perusteella jaettavat jutut, urheilukilpailut, pisteet ja palkinnot. Mielummin koko kansan tekstariäänestys - kyllä kansa tietää, kuten entisen itäblokin alueen artistien viisumenestys on kertonut!

Tähän nähden on aika hurjaa, kuinka yksi kisa ja kappale voivat tehdä pahaa hallaa jonkin muusikon uralle, kuten Kojolle kävi vuoden 1982 Euroviisuissa. Tästähän syntyi pitkään elänyt ilmiö 'Nolla-Kojosta'. Eihän tämä biisi nyt mikään mestariteos ole, mutta sellaisen leiman se minullekin jätti, että oli suorastaan yllätys, kun tutustui tämän töölöläisen raikulipojan aiempiin levytyksiin Ja, että sieltä löytyi ihan rehellisesti hyvää kamaa. Siis oikeasti. Ihan totta!

Kappale on tunnetusti Jim Pembroken, tuolloin entisen Wigwam-miehen käsialaa, jonka kynästä oli syntyisin edellisvuodenkin viisubiisi - elämään jäänyt valkonaama-reggae 'Reggae OK'. Myöhemmän selittelyn mukaan Pembroke halusi tällä biisillä testata, kuinka pitkälle hän pääsee paskalla biisillä. Ainakin Suomen karsinnan läpi. Kappaleen sanat ovat taas toisen legendan Juice Leskisen kynästä, jonka riimittelyltä tuo tosiaan tiedon kuultuaan vaikuttaa. Ihan selvästi.

Kojo itse pyöri 70-luvun loppupuolen Stadin musakuvioissa ja oli kovassa maineessa taitojensa ja ennenkaikkea sielukkaan äänensä takia. Tässä kyseisessä biisissä se äänikään ei pääse ihan omilleen. Mukana statisteina viisulavalla olivat Kojon ja Pembroken muusikkokaiffarit Pave Maijanen, Häkä Virtanen, Juha Björninen, Pembroke ja Keimo Hirvonen. Noiden jannujen olisi kannattanut jamitella jotain muuta, livenä ja joskus muulloin.

Kappale sai, tai siis jäi saamatta yhtään pistettä, mikä oli aika tylyä. Itse biisin sanoituksethan ovat hehheh aika 82-kamaa ydinpaukun tulemisineen. Eli ajan ja niiden tuon ajan 'euro-ohjusten' hengessä liikuttiin. Tämä ei maiden tuomaristoja liikuttanut. Kojolaisen ura oli tähän asti ollut noin englanniksi laulavalle suomalaiselle artistille aika kovassa huudossa. Levyt myivät ja keikkaa piisasi. Niihin menoihin ei tämän jälkeen enää päästy ja laulukielikin vaihtui pääosin suomeksi. Bisnes- ja (uhka)peliorientoitunut Kojo on kuitenkin elättänyt itsensä pääosin musiikilla esiintyen esimerkiksi Finnairin 'musakerhon' tyylisissä jet-set henkisissä hommissa. Tälläisellä reissulla Kojon mukana ollut Albert Järvinen kuoli silloin Lontoossa.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Antisect - Out From The Void 1985

Vuosien 1982-87 välillä ja taas nykyisin toimiva englantilainen Antisect luetaan sanoitustensa ja taustansa takia yleisesti niin sanottuun anarkopunk-skeneen. Skene toimi erittäin vahvasti 70-luvun lopusta 80-luvun puolenvälin Isossa Britaniassa. Eli Thatcherin kulta-aikana.

Hommaan kuului vahvan DIY-hengen lisäksi squattaamista, eli vallatuissa taloissa asumista ja erittäin kovaa paasaamista yhteiskunnallisista epäkohdista ja eläinten oikeuksista. Eli ne 80-luvulla tutuiksi tulleet punkkareiden litaniat olivat pitkälti tämän liikkeen ja erityisesti sen 'perustaja-bändin' Crassin suusta. Porukan vastakohta Suomessa oli se niin sanottu kilju-punk ja Vihreillä saarilla 'brew crew'.

Liike muuntui ja lamaantui 80-luvun lopupuolelle tultaessa todennäköisesti syystä, että thatcherismi tuntui kaikesta vastustamisen energiasta huolimatta voittavan ja jengi vielä halusi sitä. Tai ainakin suuri osa formaalissa kentässä toimivista äänestäjistä.

Skene/genre tarjoaa kuitenkin omaan korvaani suurelta osin ehdottomasti mielenkiintoisinta ja monimuotoisinta brittien toisen aallon punkkia, vaikka musiikillinen tyylilaji vaihtelikin bändien välillä suunnilleen folkista ja popista metalliin ja meteliin. Tai ehkä juuri sen takia.

Antisectin ensimmäisen kauden levytysura alkoikin Flux of Pink Indians-anarkobändin Spiderleg-levylafkalle ja 'In Darkness There Is No Choice' pitkäsoittoa pidetään yhtenä genren klassikoista. Tämä vuonna 1983 ilmestynyt levy oli myös kuuluisa siitä, ettei vinyylistä erottanut silmillä kappaleiden välejä, vaan kaikki biisit oli miksattu ja vedetty yhteen. Minulle itselleni tulee levyn alusta aina vahvoja mielleyhtymiä 70-luvun puolen välin Hawkwindiin käppäisine ja yksinkertaisine, mutta menevine riffeineen sekä ankean kuuloisine lauluineen.

Yhtyeen alkuperäinen levytysura oli lyhyt sisältäen edellämainitun pitkäsoiton lisäksi vain tämän seiskatuumaisen singlen, joka jostain syystä usein listataan EP:ksi. Ja muutaman omakustannekasetin bändin demoista.
45:llä kierroksella pyörivä Out From The Void luetaan siis jostain syystä EP:ksi minkä kahden puolen noin kymmenen minuutin yhteispituus sinänsä oikeuttaakin, vaikka levyllä onkin vain periaatteessa yksi biisi puolellansa. Kappaleita ei ole alkuperäisellä levyllä edes nimetty millään tapaa, vaan ne ovat kulkeneet ihmisten suussa nimillä 'Out From The Void 1. ja 2.'. Sanoitukset taitavat kuitenkin seistä sentään seiskatuumaisen takakannessa. Ja anarkolähtökohdille uskollisesti sitä läppää piisaa kohtuu paljon enemmän d-beattiyhtyeisiin verrattuna.

Musiikillisesti jo pitkäsoitto oli ollut vähän kallellaan sinne metallin puolelle, mutta tämä 7" on sitten ihan puhtaasti hardcore-vaikutteista heviä, mitä myöhemmin alettiin kutsua crustiksi. Antisectia pidetään samaisen tyylilajin pioneeriyhtyeenä ihan pukeutumista myöten; jos on viettänyt yönsä huumeiden vaikutuksen alaisena istuen bussipysäkillä, aamuviideltä ei ollut aikaa laittaa keesiä pystyyn, vaan tästä syntyi sivuilta kalju pitkä 'crustitukka'.. Metallin vaikutus ulottui myös muihinkin hardcore-yhtyeisiin, mutta tästä ja vasemmistolaisanarkistisen aatemaailman yhteydestähän crustissa taitaa olla kyse? Plus ripauksesta goottia, mitä löytyy myös Antisectista.

Metallin ääressähän tässä ollaan, mikä selviää heti EP:n alun yhden kielen vouaavassa sahaus-riffissä. Tempo ei ole millään lailla kaahaava, vaan aikansa thrashissä tämä luettaisiin varmaan joko hitaaksi, tai keskitempoiseksi. Metallica! Pitkäsoitolla biisit kestivät sen pari minuuttia, mutta nyt niissä on välisoittoja ja eri osia. Laulu on sitä samaa alarekisterissä kulkevaa monotonista ärjyntää.

Kakkospuolen alussa tykitetään vähän ykköspuolta nopsakammin, kitara soittaa vouaavaa riffiä ja sitten siirrytään hitaampaan louhintaan. Mikä tämän oikeasti erottaa aikansa thrashistä? Kaipa tämä on vähän huolimattomampaa ja ne kitarasoolot ovat aika minimissä, mutta kyllä sitä tilutustakin tulee. Kömpelösti toki. Mutta kärjistäen sanoen tämä voisi olla joku thrash-yhtyeen huolimattomammin tuotettu demo. Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa, koska ne demot kuulostavat järestään paremmilta, kuin bändien puunatut metalli-albumit.

Yhtye kierteli tästä eteenpäinkin ahkerasti Englantia ja Eurooppaa, muttei julkaissut mitään muuta ennen vuoden 1987 hajoamistaan. Ja tuolloin he olivat jo omastakin mielestä ajautuneet pois punkista sinne metalliin, eivätkä edes halunneet ulostaa enää silloista kamaansa, vaikka pitkäsoiton pohjat tehtiinkin valmiiksi.

Out From The Void EP/singlestä otettiin pari vuotta sitten uusintapainos ja sellainen on tämä omakin Combatista kotiin kannettu seiskatuumainen.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Pink Floyd - Ummagumma 1969

Levyhyllyssä on aika vähän käsitelty Velvettejä ja Floydeja. Tämä ei johdu siitä, etten niistä pitäisi tai olisi kuunnellut - Pink Floyd oli teini-iästä aikuisuuden kynnykselle niin sanottu suosikkiyhtye. Oletan vain, että nämä ovat kaikille tätä lukeville tuttuja ja samalla tapaa puhkikuunneltuja, kuin itselleni. Mielummin kuuntelee ja kirjoittelee niistä vähemmän tunnetuista bändeistä ja levyistä. Ja tietenkin lukee niistä. Muuton yhteydessä tuli roudattua vinyylejä tuskan irvistys naamalla. Ehkä tästä syystä vanhaa kokoelmaa on nyt asetuttua tullut kuunneltua tavallista enemmän.

Niin, PF oli siis pitkään 'suosikkiyhtyeeni' ja sille oli varattu paikka sydämessä ja iso siivu musiikinkuunteluajan minuuteista. Floydiin tutustuin, kun kotiimme ilmestyivät isoveljen ostamat stereot ja vinyylisoitin. Isosiskoni osti juuri tuolloin vuonna 1987 ilmestyneen yhtyeen uuden tulemisen levyn 'A Momentary Lapse of Reasonin' (jonka Learning to Fly videon se oli nähnyt Hittimittarissa..). Levy kuulosti kasarisävyistään huolimatta ihan ookoolta. Sattumaa oli, että talouteemme ilmestyi yksittäinen Soundi-lehden numero, jossa oli Jussi Niemen arvio tästä virkamieslevystä ja toteamus, että yhtyeellä oli alkutaipaleella mielenkiintoista kamaa.

Tästä sattuma jatkui niin, että setäni laajassa vinyylihyllyssä, josta levyjä myös lainailimme sattui olemaan yhtyeen Barrett-ajan sinkkukokoelma, Animals ja The Wall. Sattumalta tai kirjoitetusti kilahdin niihin Barrett-biiseihin ihan saman tien. Animalsin avattavat possuvoimalakannet ja aavemainen koiranhakunta-ambient kolahti myös. Ja kyllä minä siitä The Wallistakin pidin.

Niinpä musiikinkuuntelu 'harrastukseni' alussa, kun viikkorahat (hetkinen, ei minulla ollut viikkorahaa. No jostain sitä tuli) alkoivat riittää, niin ostin Floydin levyjä. Vuosi oli 1988 ja levyt tuohon aikaan vielä vinyylejä (cd:t maksoivat muistaakseni muuten pahimmillaan jotain 200 markkaa, kun mid-price tarraisen vinyylin sai 15-30 markalla.). Tällä tavalla minulle tuli onnekkaasti iso osa Floydin diskografiasta avattavakantisina isoina lättyinä, joissa se Hipgnosisin kansitaide pääsee oikeuksiina. Sama tässä Ummagummassa, jonka droste-efektinen (loputtomaan toistuva kuva kuvan sisällä) kansi on tunnettu kansitaideikoni, kuten myös se toljottava lehmäkansilevy. Kansistaan huolimatta kumpainenkaan näistä lätyistä ei ole Floydin parhaimmistoa, mutta Ummagumma on silti ihan mielenkiintoinen levy ja keskinkertaisuudestaan huolimatta myös hyvin vaikutusvaltainen levytys, mihin palataan tuonnempana.

Koska Floydi oli tuolloin 80-90-luvun taitteessa supersuosittu taas uudelleen, sitä kuuntelivat usein myös tavikset. Joskus saattoi näille ehdotella, että bändin vanhat tuotokset ovat parempia, mutta näille Ummagumma oli juuri sitä; liian kummaa. Levyn nimi taitaa oikeasti tarkoittaa bändin roudarin käyttämää cambridgen slangi-termiä panemiselle. Ummagumma on tupla-albumi (joita ennen kasaria bändillä oli kaksi), joista ykköslevyllä on konserttitaltiointi kahdelta eri keikalta. Kakkoslevy taas on jaettu neljään siivuun, joista jokaisella yksi bändin jäsen vastaa omasta osastaan alusta loppuun. Mikä järki tässä oli, on ihan hyvä kysymys.

Live-puoli starttaa Barrettin ajalta keikkasetissä pitkään säilyneellä 'Astronomy Dominella', jota moukaroidaan kaikkineen 8 ja puoli minuuttia, eikä yhtään hullummin. Fuzz-wah korahtelee ja murahtelee ja meno on eeppistä. Puolen toinen biisi on 'Careful With That Axe Eugene', joka tunnelman kehittelyllä ja sitten Watersin kirkunan avaamalla räjähdyksellä oli myös bändin keikkaohjelmistossa, vaikkei biisiä millään pitkäsoitoilla ollutkaan. Se oli vuoden 68 sinkun b-puoli.

Kakkospuoli taas alkaa yhtyeen live-versiolla Watersin 'Sauserful of Secretsillä' olleesta pienimuotoisesta biisistä 'Set The Controls For The Heart of the Sun'. Konserttiversio oli bändin bravuureja ja erittäin hypnoottinen, toistaen tosin edellispuolen 'hitaasti kiihtyen klimaksiin ja takaisin' kikkaa. Mutta komeastihan tämä soi. Livelevyn päättää aiemmin mainitun Sauserful of Secretsin nimibiisi, jossa kynnetään metelistä ja puhtaasta avant-gardesta lopun kirkkomusiikkia muistuttavaan viimeiseen osaan. Levy summaa tämän ajan Floydin live-soundin hyvin ja on kuunneltavaa tavaraa, koska Floydi oli lavalla erittäin kova jamibändi. Myöhemminhän yhtye soitti sitten biisinsä miltei identtisesti levyversioiden kanssa.

Sitten se kakkoslevy.

Jos bändi päästeli ykköslevyn lopettaneella 'Sauserfulill'a vähän avant-garden maalihöyryjä, niin kakkoslevyllä niissä uidaan. Idea (en tiedä kenen) oli siis, että jokainen neljä vastaa yksin noin yhtä pitkästä siivusta toisesta vinyylistä. Ehkä tässä haettiin vastakohtaa ykköslevyn jamittelujen 'yhdessä soitto' idealle? Kaikki yhdessä/kaikki erikseen?

Levyn avaa Wrightin 'Sysyphus' (osat 1-4), joissa hakataan flyygeliä koko käsivarsien leveydelta ja niin edelleen. Jossain vaiheessa lopussa tulee kyllä mammuttimaisen eeppinen mellotron-orkestraatio, joka kuulostaa tajuttoman kovalta. Mutta sitä ennen minuuttikaupalla aika tuskaista kuunneltavaa..

Tästä seuraavana tulee Watersin osuus, joka vähemmän yllättäen onkin levyn, tai siis tämän kakkoslevyn parasta antia ja ihan oikeasti hyvää kamaa. 'Grantchester Meadows' on akustinen kappale, jonka taustalla tulee linnunlaulua. Biisi kuuluikin bändin keikkaohjelmistoon jonkin aikaa avausbiisinä. Hyvä kappale. Sitten tulee unohtumattomasti, mutta helposti koko rimpsun unohtamaan saaden nimetty 'Several Species of Small Furry Animals Gathered Together in a Cave and Grooving with a Pict', joka on Watersin ja häntä avustaneen Ron Geesinin käsialaa. Kappaletta en ala kuvailemaan muuten, kuin se on hauska, kuulostaa nimeltään ja on tehty nauhamanipulaatioilla. Eli siis hienommin sanottuna se on 'musique concretea', eli suomeksi konkreettista musiikkia, joka oli tuon ajan taidemusassa kova juttu. Kokemus.

Kakkoslevyn kakkosposki alkaa kitaristi Gilmourin kappaleella 'The Narrow Ways' (osat 1-3) ja se on varmaan levyn formaaleinta ja ehkä lähimpänä Pink Floydin musiikkia noin yleensä. Gilmour laulaa kolmannessa osassa ja keskinkertaista Floydiahan tämä. Ihan hyvä soundi.

Levyn päättää rumpali Masonin 'The Grand Vizier's Garden Party', joka on.. ööh rumpalin tekemä kappale. Alussa vähän huilua ja sitten ihan liikaa paukuttelua. Kova on rumpalin kohtalo aina tälläisissä produktioissa.

Ummagumma sai ilmestyessään ihan positiivista huomiota, etenkin live-levystä pidettiin. Ja avant-garde puolikin oli aikansa uskalias kuva ja sitä 'ymmärrettiin'. Yhtye itse ei pitänyt levystä myöhemmin juuri ollenkaan, mikä on sinänsä ymmärrettävää. Floydilla meni vielä pari vuotta etsiessään sitä studio-levyjen muotoa mitä se halusi ja mistä se sittemmin tunnetaan. Hyvä jamibändi silti. Ei silti mikään huippulevy.

Tähän nähden onkin miltei koomista, että Ummagumma oli valtava vaikutin esimerkiksi länsi-saksalaisten progeen kallellaan olevien bändien ajattelussa ja soundeissa, jota myös kopioitiin parhaansa mukaan. Onhan levyssä kieltämättä selkeitä 'Stockhausen-elementtejä' verrattuna moneen muuhun aikansa englantilaiseen proge-myyrään. Nauhamanipulaatiota ja niin edelleen. Toki Beatlesit tämän jo tekivät, mutta kuitenkin. Ja tätä samaa 'epämusiikki' ainestahan saksalaiset sitten jalostivat eteenpäin, plus ihailivat livepuolen tunnelmallista, hetkittäin miltei ambienttia ja soittokikkailun sijasta fiilikseen perustuvaa musiikkia. Ummagumman kitarapuolen soundeja arvostettiin myös kovasti 90-luvun alun 'shoegazing' piireissä. Eikä suotta. Studiopuoliskokin on ihan hauska opetus siitä, että tekijöiden yhteissumma on yleensä aina parempi, kuin ne yksittäiset tekijät ja osat.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Yatha Sidhra - A Meditation Mass 1974

Edellisessä postauksessa puhuttiin 70-luvun lopun Suomen valtavirran hitaasta musiikkikentän seurailusta, mutta kyllähän se niin oli, että 70-luvullakin vuorovedet kääntyivät oikeasti hitaasti, eivätkä kaikki tietenkään seuranneet orjallisesti musiikkilehdistön antamia julistuksia oikeasta ja väärästä.

Vuonna 1980 oli edelleen idunsyöjähippejä, niinkuin on tänäkin päivänä, vaikka englantilainen rock-lehdistö yrittikin tehdä ankarasti isänmurhaa aikaisempaa progea kohtaan.
Onkohan missään vaiheessa mediaa ja yleistä ilmapiiriä yritetty kääntää niin agressiivisesti edeltäjäänsä kohtaan, kuin 70-luvun loppupuolella? Ellei Suosikin masinoimassa rasvatukkaihannoinnissa, jossa lättyyn saivat niin punkit, kuin hämytkin. Kiitos Jyrki, kiitos CIA.

Edellä mainittu mielipide on muuten Pelle Miljoonan, jonka 'Elossa ja potkii' omaelämänkerran vuodelta 2004 (melkein kymmenen vuotta!) luin juuri. Pelle itsehän oli ennen punkkiaikaa ihan täysi hämy, joka 70-luvun puolessa välissä reilasi kesäisin ympäri Eurooppaa asuen squateissa, rannoilla ja puistoissa. Kirjan ajat, paikat ja tosiasiat eivät ole pilkuntarkkoja, mutta sijoitan miehen havainnoiman 'viimeisen hippikesän' vuosien 1973-74 paikkeille, jolloin kesäisin keski-Euroopan puistoissa sai usein vielä vapaasti nukkua ja kamoja ei varastettu. Tämän jälkeen heroiini saapui Euroopan kentille, kaikki loppui, poliisi pamputti, tavarat lähtivät heti kun selän käänsi ja niin edelleen.

Samaan aikaan sijoittuu legendaariselle 'kosmisen musiikin' levy-yhtiö Brainille äänitetty Yatha Sidhran 'A Meditation Mass'. Vinyylin etukannessa on levyn nimi irtoleikattu, jolloin sisäkannen mandala-kuvio paistaa sen läpi. Takakannessa on vuoden 1974 jälkihippejä intia-paitoineen, pitkine tukkineen ja viiksineen. Yatha Sidhra oli duo, jota tällä levyllä avustivat vieraileva kitaristi ja huilisti.

A Meditation Mass ei ole mikään genren ykkösteos, mutta nauttii tietynlaista suosiota. Itsellenikään se ei ensimmäisellä kuuntelukerralla aiheuttanut mitään kosmisen viisarin värähtelyä, tai kellon siirtymää, jos ei nyt ärsyttänytkään.
Levyn voima onkin sen pienimuotoisuus, jolloin se useamman kuuntelukerran jälkeen alkaa omassa 'epätäydellisyydessään' puhuttelemaan. Lättyähän on haukuttu sen 'new age' viboista, mikä on sinänsä turhaa, koska vuonna 1974 termiä ja menoa sellaisena, kuin sen tänä päivänä ymmärrämme ei ollut. Levy sisältää kahdella puolella neljä eri pituista kappaletta, jotka on nimetty mielikuvituksekkaasti part. 1, 2, 3 ja 4. Eli sessioiden voisi päätellä edenneen perinteisellä jamimenetelmällä. Sisäkannessa on aikansa (ja myöhemmän ajan Saksan Bumtsi-bum-tähden) Achim Reichelin saatesanat. Levyn tuotannosta vastaa tuon ajan kosmisen folk-musiikin (ja myöhemmin Scorpionsin luottomies!) Dieter Dirks.

Miltä A Meditation Mass kuulostaa? Aika luomulta intia-vaikutteiselta folkilta, jossa on kaiutettua huilua, hivenen tyylilajiin kuuluvaa Moog-syntetisaattoria. Musiikki on pienimuotoista, mistä löytyy ehkä myös levyn vahvuus. Mitään eeppistä suhinaa tai motorisuutta ei löydy, vaan tablat ja huilut kuulostavat siltä, että ne olisi voitu äänittää olohuonejameissa. Mitään varsinaisia 'freak-out' jamejakaan ei käydä, tai ehkä lähimpänä kakkospuolen eka biisi. Mukana on myös hivenen jazz-vibaa. Tematiikka on periaatteessa sama 'pseudo-uskonnollinen' intiakama alusta loppuun, joten nimeäminen neljään saman nimiseen eri osaan on perusteltu, vaikka jokainen nauhalta vinyylille siirretty osa poikkeaakin hivenen toisistaan. Joku irvileuka voisi puhua halvan suitsukkeen tuoksusta, mutta sekin tuoksuu ihan mielenkiintoiselle.