Olipas ilkeää tekstiä, mutta kyllä te tiedätte.
Kyseisessä musiikkilajissa on tietenkin hienojakin hetkiä, etenkin kun siirrytään sinne alkuperäisten vaikuttimien juurille (folk, jazz, kosminen musiikki), mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että on se Vangeliskin toisinaan aivan totaalisen rasittavaa.. äänitapettia.
Koska kyseinen musiikki- ja elämänkatsomusliike nojasivat ja tietysti nojaavat vieläkin hyvin vahvasti elämänkatsomukselliseen ja uskonnolliseen ajatteluun (tai niiden kaikkien sekoitteluun), Paul Hornin Insideakin voi pitää myös eräänlaisena hengellisenä levynä. Toisinaan levystä käytetään myös nimeä 'Inside The Taj Mahal'.
Vuonna 1930 syntynyt Horn soitti ja levytti käsittääkseni aika perinteistä jazzia jo 50-luvun lopulla, mutta vuoden 1966 paikkeilla hänen ilmaisutyylinsä muuttui, samoin maailmankuva ja henkinen katsomus. Tähän liittyi samana vuonna tapahtunut matka Intiaan ja vieläpä Maharishi Mahesh Yogin meditaatioppiin.
Maharishi ja muut gurut ja kultit kyseiseltä ajalta ovat historian saatossa myös saanut aika kyseenalaisen maineen ja välikädellisesti tämä on muiden seikkojen ohella vaikuttanut omalta osaltaan koko new agen kasvoihin. Intian matkat saivat kuitenkin jatkoa ja sattumalta vuonna 1968 tuli vastaan Taj Mahalin temppeli. Horn pyysi viranomaisilta lupaa äänittää tässä muslimi-mogulin rakastajalleen rakentamassa temppelissä ja sai 'ensimmäisenä länsimmaalaisena' (onpa muuten helvetin kulttuuri-imperialistinen ilmaisu) luvan äänittää siellä.
Tuloksena syntyi levytys, jonka Epic-levymerkki julkaisi ja joka on myynyt useiden lähteiden mukaan huimat miljoona kappaletta. Aika oli tietysti otollinen, sillä kyseisinä vuosina kaikki itämaihin ja niiden mystiikkaan väljästikin liittyvä oli hip ja cool.
Inside on tästä huolimatta aika erikoinen menestys, sillä levy rakentuu pelkästään Hornin hindulaisiin mantroihin pohjautuvasta laulusta, notkeasti soittamasta yksinäisestä huilusta - ja Taj Mahalin suunnittelijan luomasta mestarillisesta tilakaiusta.
Melkein tekisi mieli epäillä tätäkin levyä 'live-levyjen' perinteen mukaan enemmän studio- kuin kannettavalla nauhurilla tehdyksi kenttä-äänitykseksi, mutta kyllä se kaiku Taj Mahalin kupoleista tulee. Eikä aikansa huimimmasta teknisestä laitteesta; huojuvasta nauhakaiusta. Eli yksi ihminen ja valtava tila pitävät levyn yllättävästi pystyssä alusta loppuun. Ja soittohetkellä varmasti inspiroivat toisiaan saamaan niin sanotun oikean tilan (hehheh.. sanaleikki), joka kuuluu sitten todennäköisesti eri tavalla lopputuloksesta, kuin vaikkapa soitto studion kaikutynnyrissä.
Sekä laulu, että huilu ovat monofonisia, eli yksiäänisiä soittimia, mutta Taj Mahalin kaiku tuo mukaan jokaiselle monfonista syntikkaa kaiun kanssa soittaneelle tutun ilmiön; ääni värjäytyy, paksunee ja luo hetkellisiä harmonioita kupoleissa ja seinissä viipyilevien kaikujen päälle. Levyn voima tulee sen kaltaisista minimalistisista hetkistä. Esimerkiksi 'Akasha'-nimisessa kappaleessa Horn soittaa alussa huilulla kurkkulaulua muistuttavaa metallista ääntä, jonka jälkeen huilu lähtee taas vaeltelemaan kaiun päälle muodostaen miltei tarttuvan kuvion, muttei sitten kuitenkaan. Kappaleet ovat myös taloudellisen pituisia; pääosin alle kolmeminuuttisia, mutta soljuvat hyvin toistensa perään muodostaen ääni- ja levykokonaisuuden. Levyä ei ole myöskään hirveästi puunattu, sillä yhdessä kohtaa kuuluu muun muassa jonkun toisen kaikuvat askeleet
Koko tilan kaiussa on jännä vibraatio sen vaimentuessa, joten tilan tai siis temppelin akustiikka on varmasti oikeastikin erikoislaatuinen. Ja tarkoituksellahan näihin jumalten huoneisiin niitä tehtiinkin. Musiikin voima on palvontatilaisuuksissa vahva. Legendan mukaan kaiku kiertää paikan kupoleissa tarvittaessa jopa 20 sekuntia. Tähän eivät tuon ajan perusnauhakaiut käsittääkseni päässeet lähellekään. Välillä mieleen tupsahtaa vahvasti muutamaa vuotta myöhempi 70-luvun alkupuolen Tangerine Dream huiluineen ja kaikuhuminoineen.
Levy oli siis menestys. Horn on jatkanut sitten tyylilajille uskolliseen sell-out henkeen äänittämällä pitkin vuosia erinäisissä 'erikoispaikoissa', kuten Gizan pyramidin sisällä ja Amerikan kanjoneissa. Taj Mahaliinkin on palattu pari kertaa. Tai mistä minä tiedän, että ne ovat selloutteja. En ole niitä kuullut ja julistan jo KP:tä. Saattavathan ne olla oikeasti yhtä kovaa kamaa kuin tämä. Mutta epäilen.. Inside itse on kuitenkin komean kuuloinen, häiritsemätön ja ajaton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti