torstai 27. marraskuuta 2014

Kouvola United - Lapset kyyneliin hukkuvan maan 2012

Täytyy myöntää, että kun ekan kerran näin mainoksen/ilmoituksen levystä, niin pidin sitä läppänä. Rumassa kannessa maakunnan rokkareita, SEKÄ Olli Lindholm, ETTÄ Veltto Virtanen. Ei voi olla totta. Kansissa on vielä julkaisijana "legendaarisen" Propaganda Recordsin leima, joten mitä vittua?

Mutta totta se on ja läpällä tuli otettua tämä levy messiin lähikirjastosta. Kansien tutkiminen paljastaa, että levy on kouvolalaisen rokkari Ace Anderssonin perustaman hyväntekeväisyysbändin äänite, jonka tarkoituksena on kerätä rahaa maakunnan Lastenpsykiatrin osaston hyväksi, mikä on kaikkia uutisia lukeneille kyllä paikallaan..

Joka tapauksessa laittaessa cd:n soittimeen odotukset eivät olleet noin niin kuin positiiviset, mutta yllätysten Yö ei ole ohi. Tarkempi kansien selailu kertoo, että huolimatta kouvolalaisrokkareiden taustabändistä levyn biiseistä on kolme on Jussi Hakulisen käsialaa ja niin voisi olla Perätalon säveltämä 'Mirellakin'. Kahdella viidestä biisistä vokalisoi mukana Olli Lindholm ja levyn on äänittänyt entinen Yö-kitaristi Juha Viitanen. Ainoastaan etno-'psykedelinen' Veltto Virtasen kalevalamitassa runoilema pitkä lopetusbiisi rikkoo niin sanotusti kokonaisuuden. Eli perhana; Yö-yhtyehän tämä on.

Taustaselvityksissä paljastuu vielä, että kappaleet ovat alkuperäisen Yö:n laarin pohjalta ja levyttämättömiä. Avausbiisi 'Oli rakkauden vuoro lähteä' on vielä aika hyvä alkuperäisen Yö:n biisi, jonka lyriikka on niistetty kuolinilmoituksen runosta. Levyllä laulavat laulajattaret Johanna Hämäläinen ja Tea Tähtinen (jossain tv:n laulukisassa myöhemmin..) vetelevät Sika-Ollin hengessä 'rokkimimmi-asenteella' ja sinnepäin. Kitarasoolo voisi olla itse Viitasen, mutta näin ei ole. Viitanen on kuitenkin jättänyt äänitteelle mukavan kolisevan soundin. Poistumista, lähtöä, kyyneleitä ja marttyyreita piisaa joka välissä.
'Mirella' on aika täydellinen Yö-pastissi. Tai jopa sellainen 'hyvä' Pyhät nuket biisi. 'Tää on vain elämää' vetää sellaisella tahdilla Yö:tä, että bändi ei ole sellaisella tahdilla vetänyt kahteenkymmeneen vuoteen. Velton runoilema 'Säihkyvän sisar' on rikkana teoksessa, mutta sekin suunnilleen parasta Virtasen ulostuloa kolmeenkymmeneen vuoteen.. Oikeastaan mieleen tulee joku härski kosminen folk-kraut tyyliin Sergius Golowin. Ja ihan mukava rauhoitus levyn loppuun.

Kouvola United on heittämällä paras Yö:n levy noin kolmeenkymmeneen vuoteen. Hämmentävä paketti. Kolmekymmentä kertaa kysymysmerkki ja EP-mittainen levy uudelleen pyörimään.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Bim Sherman - Miracle 1996

Seuraa katoavaa kulttuuriperintöä, eli levykauppakokemus;
Lauantaina oli tunnin verran luppoaikaa ennen bänditreenejä ja vietin laatuaikaa oikein käymällä Kotkan keskustassa. Osoitekin oli selvillä, sillä ajattelin käydä tsekkaamassa syksyllä lopettaneen Pomp-divarin jatkajaa Pop-divaria. Pompissa oli kohtuullisen hyvä käytettyjen levyjen valikoima plus suhteellisen edulliset hinnat ja Popissa oli iso kasa edellisen levyjä edelleen hyllyssä - mikä kertoo omaa kieltään kotkalaisten ostajien passiivisuudesta. Jotain yllättävääkin oli; liikkeeseen oli tullut edelliskuussa jonkun paikallisen 75+ miehen tuoma henkiläkohtainen levykokoelma, joka sisälsi John Cagen täydellisen diskografian, new age-levyjä ja runsaasti buddhalaista musiikkia ja tästä oli jo puolet mennyt kaupaksi(!). Maailma voi olla ristiriitainen.

Jutustelin paikan pitäjän kanssa, joka alkaa olla jo veteraanitasoa ja kiinnitin toisella korvalla huomiota taustalla soivaan musiikkiin. Automaatilta paluun (only cash) jälkeen jutustelun ajaksi hiljennetty musiikki soi taas ja herätti mielenkiinnon kysyä, että mitäs tämä on? Levykauppias toimi siis vanhan ajan portinvartijana esitellen asiakkaalle musiikkia ja asiakas vielä osti. Rasti seinään.

Kauppias esitteli vielä artistin tarinan pikaisesti ääni särkyen ja nettitarkistuksen perusteella faktat olivat suunnilleen kohdillaan; Miracle oli Bim Sheridanin kaupallinen läpimurtolevy (muttei ainoa soololevy), joka tarinan mukaan voitti jonkin maailmanmusiikkisarjan, mutta nousi ainakin brittilistalle nostaen siihen asti kulttiartistin niin sanotusti framille. Levy jäi artistin viimeiseksi, sillä hän liukastui kadulla ja kuoli muutama viikko myöhemmin. Tässä oli kuitenkin välissä nelisen vuotta ja tapahtui marraskuussa 2000. Sairaalassa viisikymppiseltä artistilta diagnosoitiin yllätyslöytönä syöpä ja hän oli haudassa aika pian tämän jälkeen.

Bim Sherman syntyi 1950 Jamaikan maaseudulla nimellä Jarrett Tomlinson ja monien muiden tyyliin otti uuden nimen muuttaessaan pääkaupunki Kingstoniin. Levytysura alkoi 70-luvun puolivälissä ja Sherman oli ihan tekijämiehiä, mutta monista muista poiketen halusi esittää hunajaisella äänellään vain omia kappaleitaan, joten mitään rakettimaista uranousua ei tullut. 70-luvun lopussa hän osallistui 'Roots Encounter' kiertueelle Prince Far I, Creation Rebelin ja muiden kanssa ja tyypillisesti ajallensa jäi Isoon Britaniaan yrittämään sitä läpimurtoa. Sherman aloitti myös yhteistyönsä tuottajalegendaksi kohoavan Adrian Sherwoodin kanssa ja toimi dubbia muokanneen 'On-U Sound'in riveissä. Mitään suurempaa piiriensä ulkopuolista menestystä Sherman ei kuitenkaan saavuttanut.

Tällä kertaa Sattuma pisti pakan yllättäen uusiksi. Roots-reggae ja dub ovat tunnetusti tyylejä, joissa uudistuminen tai muodon muokkaaminen on pääsääntöisesti jätetty jo sinne homman alkuaikaan, muiden lukiessa lähinnä meripihkan läpi säilynyttä muoto-oppia. Miracle-levylle otettiin mukaan mausteeksi intilaisia musiikkivaikutteita ja yhdessä jamaikalta ponnistavan roots- ja henkisen menon yhdistelmä on uniikin kuuloinen ja hämmentävän hypnoottinen. Kun soitto on vielä niin sanotusti unplugged-henkistä niin levy kuulostaa omaan korvaan suoraan sanoen ainutlaatuiselta. Tässä on varmasti kyse siitä 'Lontoo-Babylon' sulatusuunista.

Tyylilajille uskollisesti Sherman kierrättää levyllä vielä muutamia aikaisemmin levyttämiään lauluja, jotka nyt soitetaan uusiksi akustisilla kitaroilla, ilman rumpusettiä tablojen nakuttaessa pääosin tahtia (soittajana alan mestari Talvin Singh). Loput ovat sitten uusia biisejä. Hommassa on erittäin vahvat maailmanmusiikkivibat ja päälle tulee vielä Bombayssä äänitetyt jousimatot, jotka tuovat Shermanin roots-reggaehen vielä oman 'Bollywood' klangin. Tai eihän tämä ole oikein kumpaakaan; Intiaa tai Länsi-Intian saaristoa. Miehen pehmeä luonnosmainen laulu taas vilistää silmien edestä Marvin Gayet, Max Romeot, Juniorit, Saden, Sealin ja miltei eazy-listengin, muttei kuitenkaan. Levyn pääosa äänitettiin Richard Bransonin Mansonissa, Roundhousessa ja On-U Soundin omassa studiossa, tuottajana Sherwood ja sen julkaisi Beggars Banquetin alamerkki Mantra-recordings. Jotta tarina oli tarpeeksi myyttinen Sherman sai ensimmäisen kaupallisen menestyksensä yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua levytysuran alusta lähestyessä viidenkymmenen ikävuoden pyykkiä.

Perhana, erittäin suositeltava levy. Erittäin mielenkiintoinen tarina. Miehen biiseistä ilmestyi vielä remix-levy vuonna 1998, mutta siihen se sitten loppui.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Pekko Käppi + Puhti - Live @ Aulabaari Kouvola

Pekko Käppi on jo muutaman vuoden ollut suomi-ug/artsyily/kansanmusiikki-skenen näkyvimpiä hahmoja. Mies jouhikkonsa kanssa on saanut kohtuu paljon palstatilaa ja diggailua yli skene- ja kulttuurirajojen. Yksi syy tähän on tietysti myös se, että mies itsekin on ylitellyt näitä rajoja käymällä omalla tyylillään käsiksi hyvinkin erilaisiin musiikillisiin juttuihin suodattaen sen jouhikkonsa kanssa kuitenkin Pekko Käpiksi.

Teen sellaisen tunnustuksen, että vaikka olen miehen musiikkiin kovasti yrittänyt tutustua ja levynkin ostanut (Vuonna 86, josta en pitänyt hehkutuksista huolimatta yhtään), en ole äänitteiltä saanut miehestä kiinni.

Koska olen halutessani avarakatseinen, niin kuultuani keikasta lähdin tiistai-alkuillasta autoilemaan lyhyellä varoitusajalla ja katsomaan miehen keikkaa Kouvolan Sokoshotellin(!) Aulabaariin. Kun huhujen mukaan soitonkin piti alkaa jo keskellä viikkoa kello 19:00 niin mikäs siinä. Annetaan tilaisuus vakuuttaa sitten livenä, koska sen verran äänitteistä läpi kuului, että tämä saattaisi toimia paremmin niin sanotusti vuorovaikutteisessa ympäristössä.

Ja soitto muuten alkoi tasan kello 19:00. Aulabaari tilana on aika mielenkiintoinen. Pramea ketjuravintolan baari hotellin aulassa. Kuten ylläolevasta kuvasta voi päätellä, mieleen hiipii kaikkine ristiriitaisuuksineen Twin Peaks..
Lavalla istui laatikon päällä polkkatukkainen rotevarakenteinen mies hihattomassa t-paidassa ja tatuointeja käsissään. Sylissä oli mustaksi maalattu kulahtanut muinaissuomalainen jouhikko, joka on kokenut jonkinlaista renesanssia jo ennen Käpinkin nousua niin sanotusti framille. Asiaa tarkemmin tuntemattomille; soitin on kaikukoppainen kolmikielinen jousisoitin, jota soitetaan sylissä. Yhdellä kielistä soitetaan melodiaa toisten toimiessa drone-kielinä, eli soivat pitkää ääntä. Soitin on selkeästi virtuotiteettiä vaativa ja tässähän Käppi loistaa. Miehen musiikin idea on yhdistää vahvalla ja hivenen valittavalla kansanlaulutyylisellä äänellä vokalisoinnin valittavaan ja dronettavaan jouhikkoon. Näitä kahta voi vielä yhdistellä keskenään erilaisilla harmonisilla ratkailuilla ja dynamiikalla, joten homma ei ole niin monopolista.. eikun monofonista, kuin voisi alkuun kuvitella.

En osaa älyllistää tätä oikeilla sivistyssanoilla, joten käytän kulahtanutta ilmaisua 'postmoderni' yhdistelmään, jossa setin alussa muinaissuomalaisella soittimella ja kansanlaulutyylillä esitettiin suomi-hardcoren kappaleita. Tähän yhdistelmään kun vielä lisätään Käpin status underground-hahmona, MUTTA esiintyvän ketjuravintolan aulabaarissa tiistai-iltana niin aika sakiaa soppaa.
Ja hyvin äijä veti; ääni ja soitto olivat hypnoottista plus kansanmuusikko/pelimannihengessä mies osasi heittää läppää biiseistään viihdyttävästi. Tuli siellä toki muitakin biisejä, kuin hc-uudelleenluentoja, eli vanhoja loitsulauluja ja työlauluja. Vielä kun setin pituuskin oli järkevä 40-minuuttinen, niin palaset olivat kohdallaan.

Esintyjien välissä pidettiin lyhyt tauko, jolloin ehti hakea illan toisen oluen. Tämän jälkeen aloitti Puhti-niminen duo. Tai oikeammin pitäisi kaiketi sanoa trio, sillä äänimies toimi ja mahdollisti kolmantena jäsenenä kaksikon musiikkiteatterin.
Nopea nettiselvittely kertoi Puhdin olleen viime vuosikymmenellä aktiivisempikin ja kansanmusiikkipiireissä tunnustettu, ollen yhtenä vuonna Kaustisen festivaalin juhla-artistina. Duo koostuu kahdesta naisesta, joista toinen soitti harmonikkaa, toinen oli tanssija ja molemmat lauloivat. Esitys oli tarkkaan koreografioitu, laatikot mikitetty ja miksauspöydällä oleva MacBook käytössä. Esityksen teemana oli paholaistarinat, joita käytiin musiikki- ja ääniteatterin kautta läpi viihdyttävästi ja musikaalisestikin mielenkiintoisesti. Itä-Suomen ja karjalaisen musiikkiperinteen mukaan mukana oli tietysti paljon mollia ja esitys päättyi aika raskaisiin tunnelmiin. Tätä ennen oli lattiaa ja laatikoita paukuteltu, hoiloteltu, tanssittu, looppailtu ääniä ja kuultu haitari-dronea. Minulla ei ollut Puhtia kohtaan juuri mitään odotuksia tai oletuksia, joten duo oli positiivinen yllätys.

Illan lopuksi Puhdin esityksen jälkeen kaksikko ja Käppi nousivat lavalle yhdessä kontrabasson napanneen äänimiehen kanssa ja soittivat loppuun yhdessä parit mukavammat rallit piristämään kotiinlähtöä. Hyvin toimi. Nelikko oli ymmärtääkseni aikaisemmin päivällä heittänyt kaksi yhteissettiä kaupungin yläasteilla.

Tilaisuus oli Jättömaa-festivaalin ja Lempo-yhdistyksen järjestämä. Jotain kertonee Kouvolan avarakatseisesta viriilistä musiikkikulttuurista (kokoisekseen mestaksi), että tiistai-iltanakin ja tällaisella katauksella paikalla oli 30+ katsojaa.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Pharaoh Overlord - Lunar Jetman 2012

Viimeisen parin vuoden ajan on Ektro/Lehtisalon levyt ja touhuilut jääneet vähän vähemmälle seuraamiselle, vaikka tyylille uskollisesti julkaisuja on tullut ulos edelleen tiuhaan tahtiin, uusina tai uusintoina. Syy tähän on tietysti asuinpaikan vaihdos pois vielä toimivien kivijalkakauppojen helmasta, mutta kyllähän Ektrolla on ihan toimiva verkkokauppa. Ehkä viime vuosina on tullut vain kuunneltua vähän liikaa Lehtisalon projekteja? On minulla aikaisemminkin ollut ihan vuosien taukoja näiden kuunteluissa, vaikka huhut kertovat tälläkin hetkellä Circle/Falcon-keikan olleen melkoinen spektaakkeli.

Lehtisalon tyyliin Pharaoh Overlordin julkaisutahti on niin kova, että kataloogi on suoraan sanoen vähän epätasainen. Vuosien takainen 'Siluurikaudella' oli ainakin sellainen levy etten ole sille toista mahdollisuutta antanut. Live-levy 'Horn' taas oli kovastikin kuuntelussa ja olen nähnyt yhtyeen ainakin kerran livenä, mikä oli kohtuullisen hyvä veto jonkun vierailijan soittaessa messissä filtterin läpi oskilaattoria.

Suurin onglema ehkä tällä hetkellä on se, että vaikka Overlord on kuuleman mukaan perustettu 'vastapainona Circlen kaupallisuudelle', niin yhtyeitten audiota on aika hankala erottaa toisistaan. Circle on soittanut pitkään aika heviä musaa ja Pharaoh Overlord (PO) taas hevin lisäksi suhinaa ja maalailua, kuten tämäkin levy todistaa. Vielä, kun miehistö on Rättöä lukuunottamatta enemmän ja vähemmän identtiset molemmissa bändeissä niin..

Edistys on johtanut siihen, että autossamme on nykyään kasettisoittimen sijaan cd-soitin, joten laaserlevyille on löytynyt taas käyttöä. Rehellisesti sanoen en muistanut, että tälläinenkin hyllystä löytyi ja mielikuva oli jokseenkin neutraali, joten levy sai uuden mahdollisuuden. Ja ihan hyvä, koska Lunar Jetman (onko nimi otettu 80-luvun Spectrum-tietokonepelistä?) kuuluu niihin PO:n parempiin julkaisuihn. Se on yhdistelmä bändin monotonista riffittelyä ja 'kraut'-vertauksetkin saavat tällä kertaa junnausta ja sanan muodikkuutta vahvemman todistuksen entisen Faust-miehen Hans-Joachim Irmlerin panoksesta kosketinsoittajana (Irmler äänitti osuutensa kotistudiossaan Saksassa).

Levyn avaava 'Rodent' doom-bassottelee kolmen minuutin matkan, ennenkuin kitarakolmikko Westerlund/Jääskeläinen/Jääskeläinen nousee pinnalle soittaen junnaavaa riffiä harmoniassa kellottaen kappaleen yli kymmenenminuuttiseksi. Toisaalta levyllä on 'Cardinalin' tyylisiä fiilistelyjä, jotka tuovat mieleen Agitation Freen ilmavat ja luonnosmaiset jamittelut rumpujen jysäytellessä yksittäisiä iskuja kylpien hallikaiussa. Sama pätee levyn päättävään yli 29-minuuttiseen 'Cave of Hair'iin. 'Black Horse'n monoliittinen junnaus taas tuo mieleen yhtyeen aikaisemmilta levyiltä tutun biisin 'Skyline'.

Lunar Jetmanista on käsittääkseni julkaistu versiot vinyyli- ja cd-muodossa, joitten pituudet ja editoinnit eroavat jonkin verran toisistaan. Cd-muoto sopii kieltämättä tälläisille maailmankäärmeen pituisille julkaisuille. Ehkä pitäisi taas jossain vaiheessa mennä Circ.. eikun Pharaoh Overlordin keikalle.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Bruce Springsteen - Candy's Room 1978



Springsteenin musiikista löytyy blogista ainakin neljä päivitystä, mikä on erittäin jees siihen nähden, että löysin artistin vasta suhteellisen kypsällä iällä kymmenen vuotta sitten. Syytän tästä tietenkin 80-luvulla sijainnutta lapsuuttani ja varhaisnuoruutta, jolloin 'Ruse' oli suhteellisen tylsien ja ikävien ihmisten suosiossa. 'Juppimusaa', vaikka pienikin tarkempi kaapaisu äijän musiikista ja teemoista paljastaa, ettei kyseinen kuuntelijakunta ole näköjään tajunnut silloinkaan mistään yhtään mitään.

Candy's Room on vuonna 1978 ilmestyneen 'Darkness on the Edge of Town' levyn neljäs kappale. Levy päätti aikanaan Brucen kolme pitkää vuotta kestäneen levytystauon miehen ajautuessa entisen managerinsa kanssa sopimusriitaan uran nousun aloittaneen 'Born to Runin' jälkeen. Jotain luomisvoimasta ja padotuista biiseistä kertonee se, että tämän levyn aikaisista ylijäämäbiiseistä tuli toisten esittämänä useampikin hitti mukaanlukien Patti Smith Groupin 'Because the Night'.

Levy oli vähemmän 'kaupallinen', kuin edeltäjänsä kertoen varjoisia tarinoita 70-luvun lopun lamasta ja ihmisistä. Ihmiset ovat toivottomia, työt huonoja, eikä parempaa oikein näy. Tuttua tarinaa taas kerran.

Pikkupoikana väärinymmärryksen vallassa Brucen tsemppihenkiset kappaleet tuntuivat ärsyttävältä, enkä silloin vielä tajunnut äijän taitoa sekoittaa keskenään kylmää ja kuumaa. Tsemppibiisin sanoma saattaakin olla toivoton, hauraan akustisen mutinan taas muuta. Ja joskus tämä vielä samassa biisissä ja samaan aikaan. Joka tapauksessa tunnerekisterillä liikutaan Roy Orbisonin perinteiden mukaan koko ajan äärilaidoissa.

Candy's Room tekee tätä kaikkea samaan aikaan musiikissa ja myös tarinassaan. Springsteen kunnon tarinankertojana ei ole tietenkään ikinä vahvistanut laulun selkeitä rivien välisiä viittauksia. Candy on kuitenkin selkeästi Laura Palmer/Blue Velvet tyyppinen nuori tyttö, jolla on surullinen salaisuus jolle tuntemattomat miehet soittelevat ja joka saa kalliita lahjoja. Eli jonkinnäköinen prostitutoitu. Alun puheosuudessa piano soittaa taustalla kappaleen kosketinstemmaa, hi-hat nakuttaa nopeasti tuoden mieleen Suiciden ja kertojahahmo kuvailee Candyn huoneen seinillä olevan tytön sankareiden julisteita. Kun saavutaan hänen ovelleen, on kuljettava pimeän käytävän läpi. Henkilön nimi tuo mieleen jostain syystä Lou Reedin kappaleet ja selkeitä viitteitähän tässä on myös vokalisoinnissa.

Kertojahahmo on jonkinnäköinen poikaystävä tai ainakin toivoo niin, vaikka tietää tytön surullisen katseen takaa että asia ei ole näin yksinkertainen. Hän tietää myös, ettei ehkä oikein mikään voi auttaa tyttöä, mutta silti he suutelevat E-Street Bandin soittaessa taustalla rummuilla sellaisen nostatuksen, kuin E Street Band nyt voi soittaa. Samalla kertojan sydän jyskyttää ja sormiin salamoi, niinkuin nyt teini-ikäisenä rakastuessa tuntuu. Pieni kellopeli alkaa iskemään lainien loppuun iskuja ja bändi nostattaa vielä lisää Brucen tiputellessa laineja palavasti, mutta myös raskaasti.
Tästä siirrytään paahtamaan ja kaksikko ajaa yhdessä yössä autolla, hetken onnentunteessa ja Candy vapautuu hetkeksi ja kääntyy sanomaan ehkä hivenen nuoremmalle ja kokemattomalle kertojalle;"Baby if You Wanna be Wild, You got lot to Learn' ja pyytää sulkemaan hetkeksi silmät, antaa niiden sulaa ja syttyä tuleen. Nuoruuden vimmaa. Sydän tulessa ja superromanttista.

Tämän jälkeen pysäytetään ja vaihdetaan hetkeksi säveltä Little Stevenin kitaran valittaessa stemmaa, josta siirrytään kompin kanssa vinguttamaan. Säkeistö jatkuu ja kertojaa kiehtoo Candy, vaikka tällä olisikin salaisuutensa ja toisia miehiä. Kun tyttö on lähellä, poika pääsee osalliseksi kaikesta pimeydestä löytyvästä jännittävästä ja se muuttuu yhteiseksi. Siirrytään virvelijutun kanssa kohti kappaleen loppua Candyn ollessa ehkä kiinnostunut kertojasta ja kertoja palavasti rakastunut - oli miten oli. Rakkaus on hullua.

Laulu loppuu kuiskattuun 'Tonight' sanaan. Kappaleen ja tarinan riipivä hienous on, että kuulija jää kaiken adrenaliinimyrskyn jälkeen kuitenkin epäilemään. Candy jää edelleen salaperäiseksi, kiinnostavaksi ja kiehtovaksi, mutta surulliseksi hahmoksi, joka oli biisin alussakin. Jonkinlainen kääteinen versio päivänsäteestä ja menninkäisestä öisessä amerikkalaisessa tehdaspikkukaupungissa.

Tämä kaikki täpinöineen, rusheineen, nostatuksineen ja pysäytyksineen kahdessa minuutissa ja neljässäkymmenessä sekunnissa. Kappaleessa ei ole myöskään varsinaista säkeistö, kertosäe, säkeistö rakennetta, vaikka säkeistöt toistuvat omalla kaavallaan. Mestariteos.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Levyhylly 7-vuotta ja 1000 postausta

Länsimaisessa kristillisessä perinteessä luvun seitsemän on katsottu olevan pyhä luku ja raamatussakin siihen viitataan useaan otteeseen. Heti kirjan alussa maailma luotiin seitsemässä päivässä ja viimeisenä itse jumalakin lepäsi. Luku seitsemän liittyy myös kristillisyydestä ponnistaneen antroposofian periaatteisiin lapsen kehitystä jaotettaessa seitsenvuotiskausiin. Suomessa seitsenvuotias astuu systeemin rattaisiin aloittaessaan samaisena vuonna pakollisen oppivelvollisuutensa.

Mitään näin korkealentoista ei kuitenkaan liity Levyhylly-blogiin, vaan voin vain todeta, että internet-aikaan nähden se on ollut pitkäikäinen. Oikeastaan kaikki ne blogit, jotka linkkasin oikeaan palstaan aloittaessani vuonna 2007 ovat joko loppuneet, tai päivitystahti on pudonnut vuosittaiseksi. Tämä on sikäli harmi, että sieltä löytyi aikanaan erittäin mielenkiintoista tavaraa.
Verkon oma elämä kehittyy ja tällä hetkellä pitemmät tekstithän ovat OUT ja lyhyet tumblr-tyyliset pelkkiin kuviin tai äänitiedostoihin kehittyneet tykitystavat IN. Levyhylly on kuitenkin ihan tahallisesti marssinut päinvastaiseen suuntaan kirjoitusten pidentyessä alkuaikaan nähden viisinkertaisiksi julkaisutahdin samaan aikaan hidastuessa.

Tilastotyökalusta selviää, että Levyhylly on pienen, mutta uskollisen lukijakunnan suosiossa. Piikit kävijämäärissä näkyvät lähinnä silloin, kun joku kirjoitus on vahingossa niin hyvä, että se leviää piirin ulkopuolelle, taikka olen kirjoittanut jostain pikkubändin julkaisusta jota yhtye promoaa sitten eteenpäin.

On rehellisesti sanoen täyttä sattumaa, että pyöreä tuhannes postaus sattuu juuri seitsenvuotispäivälle. Tahti on hidastunut ja elämä postausten takanakin vaihtanut paikkaa. Oma uudelleen aktivoituminen musiikin tekemiseen alkoi myös jokseenkin samaan aikaan Levyhylly-blogin kanssa ja on syönyt päivä päivältä enemmän käytettävää aikaa. Ja näin pitääkin olla. Soitan tällä hetkellä laskutavasta riippuen kolmessa- tai neljässä eri projektissa kahdella eri paikkakunnalla, joista kumpikaan ei ole nykyinen asuinpaikkani. Keikkaakin on tullut soitettua ja autossa istuttua pitkin maamme eteläistä osaa.

Seitsemässä vuodessa myös musiikin julkaiseminen tai sen niin sanottu kriisi ovat olleet selkeästi havaittavissa. Aloittaessani musiikin fyysisen julkaisun yksi pääongelmista oli piratismi ja vertaisverkot. Jotain spotifyiden sekä muiden ilmaisten ja maksullisten musiikkipalveluiden voimasta kertonee kuitenkin se, että rapidshare ja muut vielä sulkemattomat vastaavat alkavat olla tyhjiä. Piratismilla ei ole kysyntää.
Itse ostan edelleen fyysisiäkin levyjä, mutta pääpaino on vinyylissä. Oma cd-kokoelmani jää varmasti jälkipolville, mutta itse formaattia en varmaan hirveästi enää hanki lisää. Ellei metsästyksen kohteeksi ota ylipitkiä 90-luvun julkaisuita, joita ei verkkoon ilmesty ja vinyylille pysty.

Fyysisen äänitemyynnin alamäki on ollut pitkä ja johtanut siihen, että bulkkilevyjen myynnillä ei puoti enää pysy pystyssä. Myös marketit ovat vähentäneet levyjen viemää hyllytilaa. Näistä asioista enemmän alle linkkaamassani Haarman mielenkiintoisessa pohdiskelussa.
Myös musiikista kirjoittaminen kaupallisesti on kärsinyt samaa suoneniskua, joka pohjautuu äänitemyynnin murrokseen, mutta myös kirjoitetun ja painetun median kriisiin. Zinejä lukuunottamatta en suosittelisi enää mitään olemassa olevaa painettua suomenkielistä kaupallista musiikkilehteä. Pillifarkkumiehet ja klikki-managerit vievät ne hautaan ja on turha olettaa, että verkon puolella kukaan maksaisi niiden 'sisällöstä' tai maksavaa yleisöä olisi kohta enää edes olemassa.

'Tää on ikuist' ja Levyhylly jatkaa valitsemallaan tiellä rakastaen ennenkaikkea musiikkia, mutta myös fyysisiä kauniita levyjä ja niiden kansia. Pidetään kuitenkin pieni hiljainen hetki tässä perässä lueteltujen kivijalka- ja muiden levykauppojen muistolle, sekä ennenkaikkea opastavien myyjien poistumiselle jotka ovat seitsemän vuoden aikana kaatuneet; Tunnelin levy, Popparienkeli, Pomp-divari, Epe's, Peltirumpu, Dis'n Dat, Lifesaver, Free Record Shop, Stupido Shop, Airon musiikki, Levy-Musiikki ja lisää tulee aivan varmasti.

Tässä vielä mielenkiintoista pohdintaa ja faktisia lukuja levyistä ja äänitteistä Suomessa ja muualla:
http://haarma.com/2014/05/cd-levyt-pilvipalvelut-ja-kotimarkkinat/

torstai 6. marraskuuta 2014

Phil Lynott - King's Call 1980



Phil Lynottin luotsaama Thin Lizzy oli suunnannäyttäjä ja kohtuullisen suosittu hard rock-yhtye 70-luvun puolessa välissä, eikä sen suosio 80-luvun alussakaan ollut sulanut olemattomiin. Lynott käynnisteli kuitenkin samaan aikaan omaa soolouraansa levyllä 'Solo in Soho', jolla vieraili tajuton määrä kovia muusikoita kentän laidasta laitaan. Tämä levyltä irroitettu toinen single on Elvikselle omistettu 'King's Call'. Eturivin vierailijana tällä raidalla on tuon ajan kuumin nouseva kitarastara Mark Knopfler, joka on tietysti se sama Dire Straitsin keulamies. Bändi on itselleni vähän sellainen vaikea, koska ensimmäisiä äänitettyjä kasettejani oli 'Brothers in Arms', joka tuli kuunnteltua puhki, mutta jonka ainoata siedettävää antia tänä päivänä on nimibiisi. Pitäisi jaksaa kaivaa noita sitä edeltäviä levyjä.

Knopflerin kitara kuulostaa kieltämättä lämpöiseltä ja sopii merirosvo Lynottin samettiseen, mutta vahvaan ääneen. Olen aina ihaillut äijän taitoa pudotella fraasinsa ja tavunsa jotenkin saatanan funkisti, oli takana sitten hard rock tai joku muu. Kitarasankarin leadit liukuvat myös kauniisti. Oikeastaan tämä biisi ynnää mukavasti yhteen kummankin artistin hyviä puolia.

tiistai 4. marraskuuta 2014

Punaviesti - On lähellänne lämmin 1976

Edellinen Finnjet-singers käsitteli aikansa yhtä kuvaa; mainossingleä ja nyt siirrytään tavallaan kentän toiselle laidalle. Yhteistä kummallekin teokselle on kuitenkin usko, että musiikilla ja siihen liitetyllä sanomalla voitaisiin saada jotain aikaan. Itse en ole edelleenkään päässyt varmaan selvyyteen, onko se mahdollista. Ehkä on, ehkä ei.

Mainosten ja markkinoinnin maailman yksi ovela keino on aina ollut tieto ihmisen halusta kuulua tai päästä johonkin ryhmään ja tämän manipulointi. Samaa ilmiötä ja 'voittajien kelkkaan hyppäämistä' voi havaita esimerkiksi vaaleissa, joissa osa äänestäjistä hyppää sen kummempaa pohtimatta gallup-johtajan kelkkaan päästäkseen jollain tavalla osalliseksi sitten tulevasta voitosta ja olla 'samaa mieltä'. Kelkka saattaa taas kääntyä seuraavalla kerralla ihan toiseen suuntaan ja samasta syystä. Applen tuotteet ovat myös yleisesti käytetty malliesimerkki 'voittajan/eliitin valinnasta'; ne ovat haluttuja, vaikka niissä olisi selkeitä teknisiäkin puutteita, tai kestävyysongelmia. Ehkä pitkäaikaisin esimerkki löytyy urheiluasusteiden puolella toimivasta Nikestä, joka on pitkän aikaa valinnut mannekiineikseen puhtaita yksilöurheilijoita tai yksilöitä, jotka eivät kerta kaikkiaan ikinä seiso hopeapallilla. Niket päällä seisot voittajien puolella.

Aasinsiltaa käyttämättä ja kärjistäen voi väittää, että laululiike ja vasemmistolainen nuorisoliike vetosi yksilötasolla pitkälti samanlaisiin asioihin, kuin edellisen kappaleen esimerkit. Toki vasemmistolaisuudessa ihan ajatuksena on paljon hienoja päämääriä, kuten tasa-arvo, yhtäläiset oikeudet lähtökohdista riippumatta, pääoman ja työn ristiriita ja niin edelleen, jotka saattoivat tulla arjessa vastaan ja olivat osa aikansa keskustelunaiheita. Silti osa aktiivitoimintaan tai fanittamiseen mukaan lähteneistä intoutui todennäköisemmin nähtyään ja kuultuaan taistolaisen tai vasemmistolaisen 'eliitin' esiintymistä ja osallistumista tärkeimpänä Agit Prop. Ja se, että se oli jollain tapaa suosittua sekä korosti ymmärtäjän muodikaaksi koettua valveutuneisuutta. Eikä siitäkään ollut haittaa, että maltillinen vasemmistolainen, tai porvari-isä ärsyyntyi vähän.
Ei liene kaukaa haettua verrata ilmiötä tyytyväiseen yksilöön Cheekin stadionkeikan yleisössä. Samanlaisia yhteiskunnallisia ja luokkatietoisia aikansa teemoja voi vetää Cheekin hahmoon ja kappaleisiin, kuin laululiikkeeseen. Yksilö on vain korvannut nyt yhteisöllisyyden.
Toinen syy taisi olla ihan yksinkertainen, kun katsoo Punaviestinkin kantta; nuoret aikuiset tytöt ja pojat löysivät toisiaan näissä muodikkaissa hommissa. Cheekin keikalla tämäkin homma hoituu.

Edellä mainittu Agit Prop toimi pitkälti esimerkkinä lukemattomille laululiikkeen yhtyeille. Se näytti myös miten sen takana olevilla vahvoilla taloudellisilla resursseilla sai aika suuren näkyvyyden. Eli taistolaista liikettä rahoitettiin ja autettiin hyvin avarakätisesti, mistä johtuen moni poroporvariperheen isä on kiroillut tv-vastaanottimensa äärellä "eikö siellä kukaan muu esiinny". Tämä vaihe on osaltaan aiheuttanut niin syvät traumat, ettei kukaan vieläkään aseta kyseenalaiseksi väitettä 'punaisesta ylestä', vaikka hallintoneuvoston kokoonpanoa, ohjelmakarttaa ja toimittajien nykyistä yleistä poliittista kantaa ajattelemalla voisi olla toista mieltä.

Työväenliike oli Neuvostoliiton romahtamiseen asti vahvasti kahtiajakautunut SDP:n ja SKP:n parlamentaarisen toimijan SKDL:n taistellessa 'sieluista'. Kumpikin ponnisti historiansa alussa samoilta työväentaloilta ja kummallakin oli samat perinteet lauluissaan alkaen suomalaisista 'arkkiviisuista', joiden tietynlaisena jatkumonahan laululiikettä voidaan pitää.
Laululiikettä pidetään edellisissä kappaleissa mainituista syistä miltei yksinomaan taistolaisen- tai aikansa laitavasemmiston liikkeenä, mutta mukana oli myös muualta vasemmistosta tulleita yhtyeitä.

Hämeenlinnalainen Punaviesti syntyi 1973 ja se toimi alusta loppuun sosiaalidemokraattisen nuorisotoiminnan kautta. Levyn alkaessa pyörimään tätä ei heti huomaa, koska osansa saavat heti satiirin muodossa paatoksellisesti murhanhimoiset kenraalit. Yhtye koottiin nuorisojärjestön omasta innostuksesta ja kannen saatesanojen mukaan 'kaupallisen Eurovisiomusiikin vallattua maata' laulamaan tärkeistä asioista. Taustaltaan jäsenet olivat hyvin työväenluokkaisia ja ammattisia. Jäsenlistassa ensin mainittu Tiina Pelkonen on todennäköisesti yhtyeen jonkinasteinen johtaja ja opiskeli levytyksen aikaan Työväen akatemiassa. Levyn tuotannosta vastaa M.A. Nummisen lisäksi yllättävästi Kari Rydman, joka on myös sävellysvastuussa vinyylin ykköspuolen biiseistä ja laulaa itse kappaleen 'Minä rakastan teitä toverit' (samaan tyyliin, kuin aikaisemman sävellyksensä 'Maa on niin kaunis'). Hämmentävää. Kappaleet liikkuvat luokkatietoisuuden ja rakkauden maastossa, joista jälkimmäisessä Chydenius-Korhonen parilla oli tietysti vahva vaikutus.

Kakkospuoli on yhtyeen itsensä ja muiden aikansa amatöörisäveltäjien tuotantoa. Parhaimpana näistä nousee esille Solid-yhtyeestä tunnettu(?) Ilkka Hannulan sävellys 'Laula lintu', jossa lintu lentää tehtaaseen ja laulaa luokkatietoisuuden viestiä. Tilkkutäkkimäisyydestäkin kärsivä kakkospuoli olisi mielellään kaivannut enemmänkin tällaista 'Mummi kutoo' henkistä tavaraa, mutta sanomahan tässä on nähtävästi ollut tärkeimmällä sijalle ja säveltaide vasta sitten, vaikka kaikki kappaleet esitetään stemmalauluina mukavalla amatöörimaisella otteella. Mummi kutoo tulee mieleen myös levyn kansimateriaalista, joka on mattaruskealle pehmeälle paperille painettu Painomestarit Oy:ssä. Minun ja edellisten omistajien sormenjäljet ovat jääneet mukavasti materiaalin pintaan.

Punaviesti on mielenkiintoinen ja ristiriitainen levy. Sen kappalemateriaali on pehmeämpää ja opastavampaa, kuin laitavasemmiston luokka- ja herravihaa pursuavat teokset, mutta eipä se ole yhtä iskevääkään. Toisaalta sen läpi tuoksuu aikansa DIY ja hentoinen amatöörihenki, joka sitten NL-rahotteisessa apurahalaulumusiikissa on poissa. Ero SDP:n ja SKP:n artisteilla oli kuulemma siinä, että ensin mainittujen iltamista ja muista ei saanut usein edes matkakulujen vertaa, kun jälkimmäisen juhlissa puitteet olivat kunnossa ja maksupuoli pelasi.
Tämä tuskin soi missään ironisissa illanistujaisissa, mutta on mielenkiintoinen dokumentti ajastaan ja imiöstä eikä tämän julkaisseen Love Recordsin mesenointia ja ennakkoluulottomuutta (yhtiön johtohan oli tunnettu enemmän laitavasemmistosympatioistaan) voi kuin kehua. Tällaiseen ne Ganesista saadut rahat pistettiin.

Takinkäännöstä puheenollen; Punaviesti on ymmärtääkseni edelleen toiminnassa ja keikkaileekin kerran vuodessa parissa.