Bruce Springsteen - Candy's Room 1978

Springsteenin musiikista löytyy blogista ainakin neljä päivitystä, mikä on erittäin jees siihen nähden, että löysin artistin vasta suhteellisen kypsällä iällä kymmenen vuotta sitten. Syytän tästä tietenkin 80-luvulla sijainnutta lapsuuttani ja varhaisnuoruutta, jolloin 'Ruse' oli suhteellisen tylsien ja ikävien ihmisten suosiossa. 'Juppimusaa', vaikka pienikin tarkempi kaapaisu äijän musiikista ja teemoista paljastaa, ettei kyseinen kuuntelijakunta ole näköjään tajunnut silloinkaan mistään yhtään mitään.

Candy's Room on vuonna 1978 ilmestyneen 'Darkness on the Edge of Town' levyn neljäs kappale. Levy päätti aikanaan Brucen kolme pitkää vuotta kestäneen levytystauon miehen ajautuessa entisen managerinsa kanssa sopimusriitaan uran nousun aloittaneen 'Born to Runin' jälkeen. Jotain luomisvoimasta ja padotuista biiseistä kertonee se, että tämän levyn aikaisista ylijäämäbiiseistä tuli toisten esittämänä useampikin hitti mukaanlukien Patti Smith Groupin 'Because the Night'.

Levy oli vähemmän 'kaupallinen', kuin edeltäjänsä kertoen varjoisia tarinoita 70-luvun lopun lamasta ja ihmisistä. Ihmiset ovat toivottomia, työt huonoja, eikä parempaa oikein näy. Tuttua tarinaa taas kerran.

Pikkupoikana väärinymmärryksen vallassa Brucen tsemppihenkiset kappaleet tuntuivat ärsyttävältä, enkä silloin vielä tajunnut äijän taitoa sekoittaa keskenään kylmää ja kuumaa. Tsemppibiisin sanoma saattaakin olla toivoton, hauraan akustisen mutinan taas muuta. Ja joskus tämä vielä samassa biisissä ja samaan aikaan. Joka tapauksessa tunnerekisterillä liikutaan Roy Orbisonin perinteiden mukaan koko ajan äärilaidoissa.

Candy's Room tekee tätä kaikkea samaan aikaan musiikissa ja myös tarinassaan. Springsteen kunnon tarinankertojana ei ole tietenkään ikinä vahvistanut laulun selkeitä rivien välisiä viittauksia. Candy on kuitenkin selkeästi Laura Palmer/Blue Velvet tyyppinen nuori tyttö, jolla on surullinen salaisuus jolle tuntemattomat miehet soittelevat ja joka saa kalliita lahjoja. Eli jonkinnäköinen prostitutoitu. Alun puheosuudessa piano soittaa taustalla kappaleen kosketinstemmaa, hi-hat nakuttaa nopeasti tuoden mieleen Suiciden ja kertojahahmo kuvailee Candyn huoneen seinillä olevan tytön sankareiden julisteita. Kun saavutaan hänen ovelleen, on kuljettava pimeän käytävän läpi. Henkilön nimi tuo mieleen jostain syystä Lou Reedin kappaleet ja selkeitä viitteitähän tässä on myös vokalisoinnissa.

Kertojahahmo on jonkinnäköinen poikaystävä tai ainakin toivoo niin, vaikka tietää tytön surullisen katseen takaa että asia ei ole näin yksinkertainen. Hän tietää myös, ettei ehkä oikein mikään voi auttaa tyttöä, mutta silti he suutelevat E-Street Bandin soittaessa taustalla rummuilla sellaisen nostatuksen, kuin E Street Band nyt voi soittaa. Samalla kertojan sydän jyskyttää ja sormiin salamoi, niinkuin nyt teini-ikäisenä rakastuessa tuntuu. Pieni kellopeli alkaa iskemään lainien loppuun iskuja ja bändi nostattaa vielä lisää Brucen tiputellessa laineja palavasti, mutta myös raskaasti.
Tästä siirrytään paahtamaan ja kaksikko ajaa yhdessä yössä autolla, hetken onnentunteessa ja Candy vapautuu hetkeksi ja kääntyy sanomaan ehkä hivenen nuoremmalle ja kokemattomalle kertojalle;"Baby if You Wanna be Wild, You got lot to Learn' ja pyytää sulkemaan hetkeksi silmät, antaa niiden sulaa ja syttyä tuleen. Nuoruuden vimmaa. Sydän tulessa ja superromanttista.

Tämän jälkeen pysäytetään ja vaihdetaan hetkeksi säveltä Little Stevenin kitaran valittaessa stemmaa, josta siirrytään kompin kanssa vinguttamaan. Säkeistö jatkuu ja kertojaa kiehtoo Candy, vaikka tällä olisikin salaisuutensa ja toisia miehiä. Kun tyttö on lähellä, poika pääsee osalliseksi kaikesta pimeydestä löytyvästä jännittävästä ja se muuttuu yhteiseksi. Siirrytään virvelijutun kanssa kohti kappaleen loppua Candyn ollessa ehkä kiinnostunut kertojasta ja kertoja palavasti rakastunut - oli miten oli. Rakkaus on hullua.

Laulu loppuu kuiskattuun 'Tonight' sanaan. Kappaleen ja tarinan riipivä hienous on, että kuulija jää kaiken adrenaliinimyrskyn jälkeen kuitenkin epäilemään. Candy jää edelleen salaperäiseksi, kiinnostavaksi ja kiehtovaksi, mutta surulliseksi hahmoksi, joka oli biisin alussakin. Jonkinlainen kääteinen versio päivänsäteestä ja menninkäisestä öisessä amerikkalaisessa tehdaspikkukaupungissa.

Tämä kaikki täpinöineen, rusheineen, nostatuksineen ja pysäytyksineen kahdessa minuutissa ja neljässäkymmenessä sekunnissa. Kappaleessa ei ole myöskään varsinaista säkeistö, kertosäe, säkeistö rakennetta, vaikka säkeistöt toistuvat omalla kaavallaan. Mestariteos.