tiistai 26. helmikuuta 2013

Absoluuttinen nollapiste - Suljettu 1999

Vuonna 1999 en ollut päivätöissä, enkä vielä innostunut tai rahallisesti edes kykeneväinen ostelemaan valtavia määriä cd-levyjen muovikansia hyllyyn. Tästä syystä musiikkilehdet tuli luettua kirjastoissa tavattoman tarkkaan ja arvostelut olivat hyvin tärkeä osa ostopäätöstä. Ja niitä kehuja Suljettu saikin. Oma mielenkiintoni yhtyettä kohtaan oli ollut rajoittunutta, vaikka muutamasta irtobiisistä pidinkin.

Absoluuttinen nollapiste aloitti oman levytysuransa 90-luvun puolivälin tietämillä ja on itseni kanssa saman ikäistä porukkaa. Matkalla kohti keski-ikää. Nyt.
Vaikka yhtye sai juuri noihin aikoihin huomattavan määrän musiikkilehtien palstatilaa (Liimatan kieltämättä mielenkiintoisen lyriikan takia) bändi ei ole missään vaiheessa ollut suosiossaan siinä pisteessä, että keikkoja kannattaisi heittää yliopistokaupunkien ulkopuolella.

Nollapisteestä sanottiin, että sen meno oli kuin outo täydellinen jäänne Love-recordsin 70-luvun puolen välin katalogista, mikä ei ollut ikinä kuullutkaan tässä välissä olleesta punkista tai uudesta aallosta. Vaikka jäsenistö oli todennäköisesti syntynyt vuonna 1976. Tässä mielessä 'Suljettu' heitti vielä lisää pökköä pesään; se oli teema-albumi. Tämä ei ollut vielä vuonna 1999 muodikasta. Eikä Nollapiste tästä kaikesta huolimatta edes retroilua.

Suljetulla on pari Otsalan sanoittamaa kappaletta, mutta kaikki loput ovat Liimatan tekstikynästä. Teema-albumi kasaa kuvaa syrjäseudun rintamaiden hivenen onnettomasta perheestä, josta ei myöskään tragediaa puutu. Ei voi kuin ihmetellä Liimatan lyyrikon taitoja. Mies yhdisti tajunnanvirtaa ja rivien välistä tarkkaa kuvausta, jonka jokainen rintamamiestalon vinttihuoneen kaltevalla seinällä olleet Sweetin julisteet nähnyt tunnistaa. Ja pahvilaatikkoon pakatut Busterit.

Yhtyeen proge sellaisenaan ei ole mitenkään erityisen mieleenjäävää. Ihan ookoota, kivoja sointukuljetuksia ja niin edelleen, mutta mitään ELP:n tyylistä järjettömän pompöösiä fanfaarimenoa ei löydy. Ehkä lähin vertailukohta löytyykin jostain Floydin tavasta musiikin kuvittajana tekstien taustalla. Mutta kun tämän yhdistää Liimatan teksteihin, syntyy täydellisen Nollapiste-menon. Levyn päättää tai huipentaa pohjolamaisesti nimetty 'Suvannossa ylpeä ilme' (I-V), 20-minuuttinen kaiken niputtava teos, jonka lopussa on jo sellaista musiikillistakin jylhyyttä, jota proge voi parhaimmillaan olla.

Suljettu on edelleenkin ainoa Nollapisteen fyysinen äänite, joka minulta löytyy. Ei sillä etteikö tämä olisi tehnyt silloin vaikutusta. Minä en vain ole ihan tajuton yhtyeen fani. Levyn jälkeen yhtye siirtyi käsittääkseni seuraavilla levyillä kevyempään ilmaisuun.

Suljettu julkaistiin viime vuonna esikuvilleen kunniaa tekevänä tuplavinyylinä ja bändi kiersi 'albumi-klassikot' hengen mukaisesti esittämässä Suljettua kokonaisuutena. Tällä hetkellä yhtye työstää kuuleman mukaan uutta teema-albumia.

lauantai 23. helmikuuta 2013

Yö - ...Ja tapahtui niinä päivinä 1984

Pysytellään edelleen live-albumi teemassa. Seuraavan 'Nuorallatanssija'-levyn kakkoskappale lainaa samaa Jouluevankeliumin lainia, jolla tämä Tavastialla äänitetty live on nimetty. Knoppitieto tietää kertoa, että levyn kansikuva on kuitenkin otettu Tampereen Ylioppilastalolta.

Levy on sikäli ajankohtainen, että tällä hetkellä Yö:n tämän ajan primus motor, biisintekijä Jussi Hakulinen keikkailee harvakseltaan Jussi Hakulinen Distortion kokoonpanolla esittäen tämän ajan menevämpiä yöpaloja yhdessa covereiden ja Appendix-kaman kanssa. Nettipätkissä Hakulisella on peryksidi-peruukki päässä, mutta ei se bändi toivotonta kamaa ole ja jos vastaan tulee, niin saatan hyvinkin mennä katsomaan.

Yö:n juurethan olivat monelta suuntaa upotettu punkin ja uuden aallon pohjalle. Varietee oli selkeä pop-levy, mutta tällä sen jälkeen julkaistulla livellä päästettiin ne alkuperäiset vaikuttimet vielä hetkeksi esille.

En nyt sano, että '..ja tapahtui niinä päivinä' on punk-levy, mutta tuo vahvemmin esille sen puolen yhtyeen musiikista. Kolme levyn yhdeksästä biisistä on covereita ('Sankari palaa sodasta' voidaan lukea Clash-biisiksi), loput sinkuilta ja edellisen levyn 'Varieteen' ylijäämistä. Ai niin, loppuuhan 'Skitsofreenikon päiväkirjakin' noloon hetken luentaan 'Tequilasta'. Jos nyt jotain kulttuuritekoa levyltä väen väkisin haluaa etsiä, niin levyn päättävä 'Kollaa kestää' oli varmasti minulle ja monelle muullekin ensimmäinen kerta, kun kyseisen orkesterin biisiin törmäsi.
Seuraavalta 'Nuorallatanssijalta' mukana ei ole yhtään maistiaista levyn nimeä lukuunottamatta. Sitä en tiedä soittiko bändi niitä tuohon aikaan muutenkaan keikalla. No, parempi näin, sillä eipä siltä montaa hyvää biisiä löydy. Yön 'laadukkaan' tuotannon voikin raapia kasaan yksittäisistä biiseistä näiltä kolmelta ensimmäiseltä levyltä.

Levyn julkaisun aikana Yö:n liikkumatilaa oli alkanut rajoittaa toinen porilaisyhtye Dingo. Konsertti äänitettiin huhtikuun alussa ja julkaistiin pika-pikaa ulos jo kesäkuussa. Levyn julkaissut Poko päätti tehdä albumista "rajatun" 14000 kappaleen painoksen, josta tietojen mukaan 8000 yksikköä julkaistiin vielä c-kasettina.

Tiedä sitten kuinka "harvinainen" levy tuollaisen painoksen jälkeen markkinoilla olisi. Omakohtainen muisto levystä on, että kaveri vei omansa teinivuosina soittokämpälle "paskana levynä", jonka jälkeen valkoiset turhautuneet hetero-pojat pistivät sen silpuksi yhdessä astetta harvinaisemmat alkuperäisen 'Moottorilinnut'(!) vinyylin kanssa. Taisi siellä musiikillisessa miehistymisriitissä muitakin levyjä tuhoutua.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Kiss - Alive! 1975

*Uusinta vuodelta 2007*

Blogin alkuaikoina sivuttiin Kissin Alive!a, mutta koska silloinen teksti oli pituudeltaan ehkä lähempänä haikua, palataan asiaan uudemman kerran.

Vaikka Kiss on onnistunut vuosikymmenten aikana vakiinnuttamaan itsensä ikonin asemaan, yhtye on aina jostain ihmeen syystä kärsinyt ahdistusta ja alemmuuskompleksia musiikillisen arvostuksen puutteesta ynnä muusta, vaikka on aina yrittänyt esittää kaikkea muuta.
Rehellisesti sanoen Kissin musiikilliset ja ulkomusiikilliset hetket eivät aina ole kestäneet päivänvaloa ja homma on välillä ollut silkkaa rim jobia. Silti yhtyeellä on eittämättömät musiikillisetkin ansionsa. Ja bändiltä löytyy useampikin pätevä teos ajalta, jolloin pitkäsoitot olivat voimissaan.

Nykyään Kiss on yksinomaan kahden bisnesmiehen pyörittämää sirkusta, jonka olemassa ololle ei voi keksiä muuta perustaa, kuin aina maksamaan valmiin kiss-armeijan ja ikäiseni keski-ikäistyvät töissäkäyvät ihmiset, jotka nostalgian takia ovat valmiita maksamaan kalliin lipun tuhat kertaa kerratusta esityksestä.

Aina ei ollut näin.

Alunperin Kiss oli neljän henkilön muodostama bändi, jossa jokainen pisti peliin omat panoksensa ja jakoi voitot tasan neljään osaan. Vuonna 1973 aloittanutta Kissiä ei voinut syyttää yrityksen puutteesta. Aikansa glam-esimerkin mukaan pommit ja pyrot jysähtelivät vaikka kortteliklubin lavalla äijien kolautellessa platform-bootsit jalassa päitään matalaan kattoon. Pääasia oli kova ja näyttävä meno, jota tuki yhtyeen yksinkertainen ja iskevä hard-rock.

Vaikka puitteet olivat alusta asti suureelliset eivät bändin kolme ensimmäistä levytystä olleet mitään täysosumia, tai edes menestyksiä. Bändi ja levy-yhtiö pullauttivat ensimmäisen 13 kuukauden aikana ulos kokonaiset kolme(!) pitkäsoittoa, mutta ei tärpännyt. Kaikki kolmet sisältävät myös täysiä Kiss-klassikoita, mutta jokainen on pilattu lattealla tuotannolla.

Levy-yhtö päätti ottaa riskin ja levyttää niin sanotun live-levyn. Live-levyt eivät yleisesti ole artisteilta niitä menestyneimpiä ja yleensä sellaisen julkaistakseen bändien piti olla jo kohtuullisen suosittu, että sellaista ylipäätään saatiin edes myytyä hyllystä. Tämän kaiken takana oli epäsuhta Kissin suuren konserttisuosion ja keskinkertaisen levymyynnin välillä.

Levyn tuottajaksi palkattiin Eddie Kramer, mies joka oli ollut myös Hendrixin luottoäänittijä. Mies oli äänittänyt myös yhtyeen ensimmäisen demon, joka kuulostaa paremmalta, kuin varsinainen debyytti. Levyä varten äänitettiin useita eri konsertteja, joista oli tarkoitus valita parhaat palat live-levylle. Koska äijät hyppivät ja pomppivat, kitarat savusivat ja pommit paukkuivat (kuten Kiss-keikkaan kuuluukin), ei soitto ollut turhan tarkkaa. Tätä sitten korjailtiin kolmen viikon ajan studiossa, joten vaikka Alive!a aikanaan väitettiin live-levyksi, se ei sitä ole. Paul Stanley laulaa itsensä kanssa stemmoja, rummut ovat korjattu, kitarat tuplattu ja niin edelleen. Joku väitti joskus, että aitoa livesoittoa olisi ainoastaan rumpuraidat, mutta tämäkään ei pidä paikkaansa. Eipä sillä, kaikki ajan konserttitaltioinnithan ovat samanlaista 'paranneltua todellisuutta'.

Ja miksipä ei? Alive! pitää sisällään ensimmäisen kolmen levyn  kingeimmät biisit, mutta tällä kertaa vielä kunnon soundeilla ja menolla. Avausbiisi Deuce irtoaa kymmenen kertaa paremmin, kuin debyytin versio. Levy summaa hienosti alkuaikojen rock-Kissin, vaikka tämän jälkeenkin tuli toki vielä paljon niitä hyviä jytäbiisejä. Koska homma toimi, Alive-konsepti piti tietenkin uusia ja tällä hetkellä taidetaan liikkua numerossa III?

Alive!sta tuli yksi Kissin suurimpia menestyksiä ja kaupallinen läpimurto. Tätä olivat haukkana seuraamassa muutkin levy-yhtiöt ja 70-luvun puolessa välissä oli varsinainen 'live-boomi' bändien julkaistessa 'konserttilevyjä'. Cheap Trick, Peter Frampton ja Jackson Browne onnistuivatkin siinä kohtuullisen hyvin.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Wah-wah pedaali

Wah-wah on varmasti yksi tunnetuimpia yksittäisiä kitaran, tai miksei minkä tahansa muunkin soittimen efekti. Englanninkielinen nimi viittaa tietenkin efektin tuottaman soundin ääniasuun. Ennen elektronisia laitteita samanlaisen ääniefektin sai aikaan esimerkiksi torvella blokkaamalla sen ulostuloa dumpperilla, mitä harrastetaan vieläkin.

Pedaali on yksinkertaisesti suodin, joka päästää filtterin asennosta riippuen läpi eri taajuuksia 'paksusta ohuisiin' ääniin. Samanlaista efektiä saa aikaan monella muullakin tavalla. Itselläni on esimerkiksi Moogin Low Pass Filter, joka leikkailee iskujen voimakkuuden mukaan taajuuksia kuulostaen auto-wahilta. Auto-wah taas on laite, jolla efekti tehdään automaattisesti ilman jalalla säätöä. Kyseinen laite ei ole nykyään mitenkään suosittu niin sanotun normaalin pedaalin rinnalla, sillä wah-wahin juttuhan on juuri se musiikin mukaan elävästi säädeltävä ja soitettava ääni.

Ensimmäiset pedaalit tehtiin jo 40-luvulla, mutta laitteiden massatuotanto alkoi vasta 1966. Valmistajia oli monia, kuuluisin alkupäästä oli varmaan aikansa vahvistinvalmistaja Vox. Samaisena vuonna ei ilmestynyt mitään varsinaista jättihittiä, missä efektillä olisi ollut samanlainen osuus kuin vaikkapa äänensärkijällä Rolling Stonesin 'Satisfactionissa'. Cream ja Eric Clapton ovat kuitenkin ehkä se alkuajan tärkein pioneeri, josta moni äänekkään bluesin soittaja plokkasi efektin mukaan soundipalettiinsa - kuuluisimpana varmaan Jimi Hendrix Dunlopin wah-wah-versiollaan. Jimiä voi surutta pitää wah-wahinkin kuninkaana sekä live, että levytyspuolella jolla hän vangitsi efektin aika kuolemattomasti useisiin kappaleisiinsa.

Wah-wah pedaali oli tärkeä osa lähes kaikkien 70-luvun taitteen kitarasankarien repertuaaria yhdessä särön ja feedbackin kanssa. Täältä pedaali matkasi värittämään progen maalailuja, eikä unohtaa voi tietenkään funkin wägätystä. Pedaalia tungettiinkin joka paikkaan; torvien eteen, lauluun, bassoon ja niin edelleen. Äkkiseltään ei tule mieleen oikeastaan mitään 70-luvun alun hämy- tai funk-levyä, joilta ei efektiä löytyisi.

Suomalaiskansallinen ikoni aiheesta on tietenkin Uuno Turhapuro elokuvat, joiden hassun halvan efektimaailman kivijalka oli pedaalilla riipaistut juoksutukset. Liekö idea varastettu tähän, tai ainakin tunnariin kuitenkin suuren maailman Shaft-elokuvista?

Ainut aika, jolloin wah-wah pedaali on ollut kirkonkirouksessa oli punkin ja uuden aallon vaihe, sekä tätä  seurannut kasari-coolailu. Pedaali ilmestyi 70-luvun lopun jälkeen kuvioihin uudestaan vasta 80-luvun lopulla, mutta on pysynyt siellä siitä lähtien poistumatta. 80-luvun lopussa laite oli vielä sen verran harvinainen, ettei se ollut mikään maakunnan soitinkaupan perushyllytavaraa. Tai ainakaan pätevä sellainen. Oma ensimmäinen ja tähän asti ainoa wah-wahhini oli Schallerin umpisurkea versio 90-luvun taitteesta. Cry Baby oli tuohon aikaan ihan omassa hintaluokassaan ja lukiolaisen säästöjen tavoittamattomissa.

Itse kitaristina olen sitä mieltä, että pätevyydestään huolimatta wah-wah on sellainen laite, mikä polkaistaan käyntiin siinä vaiheessa, kun soolosta on eväät loppu. Malliesimerkki tästä on tietenkin aina ollut Metallican Kirk Hammet, joka oli yksi laitteen uudelleen tuojista. Efektinä se tuo kieltämättä omaa villiä väriä tilutuksiin ja pitkiin venytyksiin. Mutta saahan sillä kitaran kuulostamaan.. vaikka sitarilta!


perjantai 15. helmikuuta 2013

Amebix - Arise! 1985

Amebix on yhtyeitä, joita ei paljoa niin sanotussa valtavirrassa noteerata, mutta punkin ja hevin viemäriosastolla, niin sanotussa 'crust-punkissa' yhtye on varmaan se kaikkein pyhin.

Etelä-Englannin maaseudulta ponnistanut Amebix aloitti toimintansa erinäisten kokoonpanojen kautta jo 70-luvun lopulla ja luettiin loppuun saakka jostain ihmeen syystä 'anarko-punk' bändiksi. Yksi iso syy tähän oli varmaan bändin ja sen jäsenten aika extreme elämäntyyli yhteiskunnan ulkopuolella. Bändi muutti Bristoliin, jossa se viiden vuoden ajan asui vallatuissa taloissa ja narkkasi, asuen välillä suoranaisissa raunioissa.. Tämä yhdistettynä bändin gootti/angsti-kuvastoon ja ankeaan musiikkiin saa bändin kieltämättä tuntumaan metallin ja punkin yhdistelmänä todellisemmalta, kuin vaikkapa saman aikakauden Venomin.

Amebix levytti ennen tätä pitkäsoittoa muutaman singlen ja etsi omaa musiikillista muotoaan. Arisella se löytyi ja se on ankea yhdistelmä Motörheadia, Hawkwindia, Bauhausia ja Killing Jokea. Vuonna 1985 alkoivat hardcore yhtyeet kallistumaan sinne metallin puolelle, malliesimerkkinä kaikista suurin - Discharge. Lopputulos oli sen tapauksessa koominen, mutta Amebix otti metallin elementteja ja yhdisteli niitä lähtökohtiinsa, joissa ei ollut liiemmin soittotaitoa. Tämä yhdistelmä kuulostaakin lopulta metalliselta, mutta on liian puupäistä vajotakseen Dischargen metalliaikojen tyyliseen keskinkertaisen hevin suohon. Arise! ja Amebix on vitun ankean kuuloista hidasta käppämetallia.

Tämä vaatii tietty kuuntelijalta totuttelua. En itsekään lämmennyt alussa yhtyeen pseudo-metallille, mutta nykyään se kuulostaa jopa paremmalta, kuin aikansa thrashit. Ainakin omaan korvaani. Kappaleiden maailma liikkuu sodan kauhuista skitsofrenialääkkeisiin.

Arise!:n julkaisi Jello Biafra 'Alternative Tentacle' levymerkillään. Biafra oli innostunut bändistä ja halusi heidän levyttävän pitkäsoiton, mutta saatuaan käsiinsä ankeat loppunauhat Biafra oli kuuleman mukaan hämmentynyt. Levy kuitenkin julkaistiin ja se menestyi kohtuullisen hyvin riippumattomilla listoilla.

Amebix julkaisi paria vuotta myöhemmin vielä metallisemman 'Monolithin', mutta se ei herättänyt samanlaista innostusta ja yhtye pisti pillit pussiin, kunnes pari vuotta sitten lukuisten muiden kasarikummajaisten kanssa palasi yhteen ja kiertää tälläkin hetkellä.

torstai 14. helmikuuta 2013

The Adverts - Crossing the Red Sea with The Adverts 1978

The Adverts oli omana aikanaan suosittu, mutta nykyisin vähemmän tunnettu englantilaisen punkin ensimmäisen aallon bändi. Yhtye toimi vuosien 1976-79 välillä julkaisten useita menestyneitä singlejä ja kaksi pitkäsoittoa, joista tämä klassikoksi luettu 'Crossing the Red Sea With The Adverts' oli se ensimmäinen. Seuraavaa levyä en ole kuullut, mutta käsittääkseni se on aivan totaalisen toista laatua, ei menestynyt ja jäi yhtyeen viimeiseksi. Advertskin kärsi siis useiden muiden punk-bändien tapaan 'toisen levyn syndroomasta'.

Adverts, tai sen pääkaksikko - myöhemmin aviopari T.V. Smith ja Gaye Advert olivat alun perin kotoisin Devonin rannikon pikkukaupungista, josta uudelleen lokalisoituivat Lontooseen. Minulla on sellainen mielikuva, että taidekoulun käynnistä oli myös kyse.

The Advertseja syytettiin jo 70-80-luvun taitteessa 'kaupallisuudesta' ja kaikesta muusta pahasta. Mustakulmaiseksi meikattu basisti Gaye Advert oli kovasti kuvattu zinejen kansikuvatyttö ja lehtien lemmikki, jonka perään punkkipojat kuolasivat pitkin läntistä Eurooppaa. Tyttö, joka oli mukana bändissä ja soittikin vielä jotain. Gaye aikalaistensa kanssa avasikin monelle tytölle ainakin sen mahdollisuuden siirtyä musiikissa katselijasta tekijäksi.

Kohtuullisen suuresta kaupallisesta menestyksestä huolimatta Advertsien biisit eivät ole asianharrastajien pienen piirin ulkopuolella juurikaan jääneet elämään, toisin kuin useiden muiden aikalaistensa vastaavat. Perustallaaja on hyvinkin pystynyt kävelemään tähän päivään asti helposti kuulematta yhtyettä.

Laulaja-primus motor T.V. Smith oli näppärä biisintekijä brittiläisten eksentrikkojen jatkumossa ja tätä levyä kuunnellessa yllättyy aina kappaleiden runsaista, mutta vähäeleisistä koukuista. Adverts onkin ihan reilusti siellä 'älykköpunkin' puolella, joka toi toki oman painolastinsa. Kaljatölkin pukkaajat varmasti vihasivat tätä jo silloin, vaikka mukana on toki myös messissä hoilotettavaa tavaraa.

Joku sanoikin joskus, että Advertsin biisit ovat kuin Yesin teosten nopeita osia. Kahteen-kolmeen minuuttiin pystyy mahduttamaan paljon yksinkertaisia rytmikikkoja, stemmoja ja niin edelleen. Tätä taustaa kun kuuntelee vaikkapa levyn biisin 'Newboys' ei voi muuta kuin nyökätä. Progeahan tämä.. tai no.. tarttuvaa sellaista. Tästä perinteestä on toki ammentanut moni myöhempi brittimuusikko, sanotaan nyt vaikkapa Pulp.

Kuten aikaisemminkin olen lässyttänyt aiheesta, punkin ideaali julkaisumuotohan on joko single, tai seiskatuumainen EP. Aika vähissä ovat ne ensimmäisen aallon punk-bändien pitkäsoitot, jotka ovat täyttä tavaraa alusta loppuun. Siinä mielessä Advertsien debyytti on poikkeus, sillä yhtyeen runsaat biisit kantavat hyvin pitkäsoiton verran.

Advertsien jälkeen T.V. Smith on jatkanut pienimuotoista soolouraa tähän päivään asti. Gaye Advertin myöhemmistä musiikillisista vaiheista ei ainakaan itselläni ole tietoa.

perjantai 8. helmikuuta 2013

The Specials - Ghost Down 1981



Kaikki blogia seuraavat tietävät varmaan ska-allergiani. Tämän suhteen olen täysi rasisti, sadisti ja fasisti, sillä mielestäni reggae-pohjainen musa nyt vain sujuu paremmin mustilta. Piste.

Specials on ollut aina yksi inhokeistani, mutta tämä aikansa ykköshitti on kieltämättä pätevä biisi kaikin puolin.

Levyhylly tuntuu nyt juuttuneen pahasti Thatcherin ajan Englantiin, mutta toisaalta sehän on taas kaikin puolin ajankohtaista. Biisi niputti tunnelmassaan ja lyriikassaan 80-luvun alun Britanian kaupunkien sosiaalista ja taloudellista ankeutta ja ilmiöitä yhdistettynä aavemaiseen ja rootsiin äänimaisemaan.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Conflict - The Ungovernable Force 1986

Conflict luetaan yhdessä koko genren teoriassa ja käytännössä perustaneen Crassin kanssa niin sanotun anarko-punkin kivijaloiksi. Bändi levytti ensimmäisen singlensä luonnollisesti Crassin omalle levymerkille, jota kautta moni muukin genren bändi lähti etenemään. Tästä eteenpäinkin bändi pysytteli tiukasti omalla tai muilla riippumattomilla levymerkeillä.

Siinä missä Crass oli jo aikaansa nähden aatteellinen ja asenteellinen, Conflicti veti vielä vasemmalta ja kovaa ohi. Yhtyeen laulaja Colin Jerwood ei kaihtanut konflikteja virkavallan tai skinheadien kanssa, vaan vastoin monen muun anarko-punkkarin rauhan aatetta, suorastaan hakeutui turpiinvetotalkoisiin. Nasu-skinit hakeutuivat joukolla yhtyeen keikoilla, joilla lätty lätisi - aikalaistarinoiden mukaan ei tosin natzien haluamalla tavalla.

Conflict oli myös pää-äänenpäästäjä eläinoikeusaktivismin tullessa mukaan punkkiin. Kaikki tämä luonnollisesti johti ylilyönteihin, mutta Conflictin 80-luvun levyiltä jäi audiota, joka ei ole paatoksellisuudestaan huolimatta vanhentunut oikeastaan ollenkaan.

Itse en ole erityisesti Crassin ja sen jälkeläisten diskanttisen marssisoundin ystävä, joten tässä suhteessa Conflict jytiseekin eri tavalla. Tottakai tässäkin on mukana anarko-punkin jatkuva suusta syljetty tekstiryöppy, virvelin takomiset ja vuorottelevat laulajat. En väitä, että Conflict kuulostaa varsinaisesti metallilta, mutta selkeästi jyhkeämmältä, kuin moni muu anarko-bändi. Levy oli basisti Paul Hoddylle ensimmäinen bändin kanssa ja hienosti vetää.

Levyn biiseissä on puheosuuksia, televisiosta napattuja puheita ja muutenkin tyylilajin musassa on mukavaa se, että perus-hardcorea ja punkkia väritetään oudon köpöllä hälläväliä-progella. Levyn avaavalla 'You Cannot Win'illä on, dokumentin ääniraitaa, leikattua puhetta, naishoilotusta ja orkestraatiota. Siitä lähdetään säröbasson jytällä 'The Ungovernable Farcen' kautta asiaan. Ja asiaa riittää. Levyn runsaus pysyy kuitenkin tiukasti kanavoituna. Tämä on sikäli yllättävää, että levy tehtiin suoraan studiossa - ilman yhtään valmista biisiä. Bändi ei ollut edes harjoitellut kuukauteen ennen levytystä. No, se kuuluu tietynlaisena spontaanin ja monimutkaisen musiikin sekoituksena.

Thatcherin aika loi tälläisiä musiikillisia ja aatteellisia hirmuliskoja. Conflict tosin on edelleen olemassa ja kaiketi edelleen hyvässä iskussakin.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Sokea piste - Välikäsi 2013

Sokean pisteen toinen pitkäsoitto on tässä vaiheessa vasta pari viikkoa vanha. Bändin soittajista ja taustoista ei minulla ole Tampereen suuntaa enemmän tietoa, mutta Sokeaa pistettä voisi pitää yhtenä paljon puhutun 'suomi-punkin uuden nosteen' ilmentymänä.

Aiempaa tuotantoa en ole kuullut, mutta minulla on sellainen kutku, että samoilla aalloilla seilataan. Sokea piste yhdistelee musiikissaan punkin koko aikaisemman kirjon noise-rockista, goottiin, suomipunkkiin, uuteen aaltoon, post-punkkiin ja hardcoreen. (Onneksi ska-punkki on jätetty keitosta pois).

Tuotannollisesti Välikäsi on jätetty muodikkaasti ruvelle. Itse suorastaan rakastan särölle menevää ääntä, etenkin jos se annostellaan näin. Kitaran kierto on aina ollut hienon kuuloista ja sitä on annosteltu levylle strategisiin paikkoihin juuri niinkuin pitää. 'Pimeää voimaa' kappaleen kertosäkeen pysäytyksessä olevat kirskahdukset..

Lyriikat ovat laveita ja kantaaottavia. Tavalliseen radiosoittoon tietenkin liian painostavia. Laulupuoli onkin Sokean pisteen valttikortti. 'Samassa veneessä' huudetaan niin, että muistetaan. Muuten musiikissa ja sanoituksissa on mielestäni sellainen pieni 80-luvun Pori-flangi. En osaa tätä nyt paremmin selittää, mutta ehkä jotain samaa romanttista ahdistusta näissä on.

Tuotannosta vielä pisteet levyn pituudesta. Kukaan ei jaksa tälläistä pauketta yli 40 minuuttia, joten neljä-viisi biisiä puolellansa on juuri passeli määrä.