keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Finnjet-Singers - Finnjet-valssi 1977

Yksi menneisyyden erikoisuuksista olivat erilaiset mainoskappaleet ja singlet, joita tehtiin erinäisille yhtiöille ja tuotteille pyynnöstä. Näitä jaettiin liikelahjoina ja mainoksina ja ne olivat todennäköisesti myös mukava taloudellinen lisäansio säveltäjille ja esittäjille, vaikka niitä pidettiin ja pidetään 'vähempiarvoisena' säveltaiteena, kuin jopa pop-musiikkia.

Yksi mainoskappaleiden alalaji oli tietysti Mainostelevision ohjelmien välissä tulleiden mainosten musiikit, joista näistäkin jäi usea 'sukupolvikokemus'-kappale, kuten vaikka Juha Vainion tuttavallinen 'Valintatalon kassissa'. Tänä päivänä monet näistä mainoskappaleista kuulostavat oudon lämpimiltä, nostalgisilta ja pehmeiltä. Syynä on osaltaan varmaan tuon ajan mainosten vähäisempi agressiivisuus ja mukavuusalueen ulkopuolella olo ja lopusta huolehtii mieleen hiljalleen valtaava pehmeä nostalgia? Kuulostaa lämpimältä kaakaomukilliselta pikkupakkasella, joten säveltäjät ja esittäjät ovat osuneet oikeisiin reseptoreihin silloin aikanaan.

Finnjet valmistui vuonna 1977 ja oli maailman ensimmäinen kaasuturbiinimoottoreita käyttänyt matkustaja-autolautta. Kaverini, joka myöhemmin tykkäsi kovasti Guinnesin ennätyskirjoista ja valmistui insinööriksi oli suu vaahdossa laivasta hiekkalaatikolla. Tähän saattoi vaikuttaa, että hänen isänsä oli kuljetuspomona Enso-Gutzeit oy:llä, joka oli laivan päätilaaja Finnlinesin kautta. Vuonna 1986 pääomistajaksi vaihtui Effoa ja laiva siirtyi Silja Linen liikenteeseen 1987-2005. Kaverille oli kuitenkin unelmien täyttymys, kun heidän perheen joka kesäinen keski-Euroopan autoreissu kulki Itämeren yli Finnjetin kyydissä.
Alus oli nopea ja sen nopeusennätys poistui vasta 2000-luvun alussa, kun katamaraanityyliset autolautat ilmestyivät. Samalla alkoi sen alamäki ja pallottelu eri reiteille, joilla sen koko ja nopeus olisi saatu kustannustehokkaaksi. Tämä päättyi vuonna 2008, kun Panaman lipun alle myyty jättiläinen romutettiin Intiassa.

Kappaleen säveltäjä-sanoittaja Kari Tuomisaari (s.1934) oli taustaltaan Kauppakorkean käynyt ekonomi, joka teki päätyöuransa viestintäpäällikkönä ja videotuottajana, mutta on tehnyt siinä sivussa toista tuhatta kappaletta erinäisiin mainos- tv, radio ja ravintolashow-juttuun. Tuomisaaren menestynein kappale on Suomen vuoden 1962 Euroviisukappale Marionin 'Tipi-Tii'. Hän toimi sanoittajien ja säveltäjien keskusjärjestöissä ELVIS ry:ssä ja Teostossa vuosia.

Finnjet-mainoskappaleen hän on saanut tehtäväkseen todennäköisesti Wärtsilän tiedotuspäällikön pesti kautta, enkä epäile hetkeäkään, etteikö hänellä ole ollut sormensa pelissä laivan mainos- ja esittelyfilmien kanssa. Alushan oli siis nopea ja valtava aikansa ja paikkansa mittapuulla ja sen tuloaulaan sijoitettiin esimerkiksi Kimmo Kaivannon toistakymmentä metriä korkea taideteos. Se toimi siis jonkinlaisen esittelyikkunana keski-Euroopasta puolisosialistiseen Suomeen tultaessa. Samaa ajateltiin myös mainoskappaleesta, joka levytettiin seiskatuumaiselle EP-pituudella, eli neljä versiota; suomeksi, ruotsiksi (laulajina käsittääkseni Cumulus), saksaksi ja englanniksi. Kappaleen nuotit ja sanat painettiin singlen takakanteen.

Suomalaiset jättiläisen esittelykappale ei kuitenkaan ollut tyylilajiltaan uutta ja futuristista - vaan iskelmävalssi. Laulajina ruotsiversiota lukuunottamatta olivat Maija Hapuoja, Irma Tapio, Martti Metsäketo ja Pentti Lasanen. Joukosta löytyi vahvaa pop- ja jazzlevytysten, sekä mainos- ja tv-tuotannon konkaria. Lyriikan puolelta mainossinglet erottuvat hauskasti 'tavanomaisemmista' kappaleista. Mielikuvia rakennetaan visuaalisesti ja mitään pohdintaa tai muuta ei ole, vaan miltei koko ajan pysytellään niin sanotusti pintatasolla. Valssi taas on varma valinta rauhallisesti keinuvalla merellä.

Kappaleen avaa se tutun kuuloinen huilu (Veikko Lavit yms.), joka on useilla näiden vuosien levytyksillä. Kukahan sitä soitti? Kaarnalaivalla seilataan lapsuudessa, jossa lätäkön toiselta puolelta toiselle pääsi hetkessä. Finnjet matkustaa nyt samaa valtavaa vauhtia ylittäen Itämeren hetkessä. "Linjakas Fintsjet, lennokas Fintsjet" (laivan nimi lausutaan oikeaoppisesti ulkomaisittain), "kulku on nopeaa", "meno koukeroton" (tässä kohtaa sävellyksessä on näppärä koukero), mikä tarkoitti varmaan, että laiva ajoi suoraan Helsingistä Saksaan pysähtymättä muissa ruuduissa. Toinen säkeistö tulee pehmeällä saksofonilla ilman laulua. Kertosäe toistetaan loppua kohden useaan kertaan, joka viitannee mainosten tärkeään tyylikeinoon, eli toistoon. 2:20 ja loppu. Voisin olettaa, että kappale on ollut vakiokamaa Finnlinesien henkilökunnan pikkujouluissa yhtiön kuoron esittämänä.

Nyt Finnjet romutettu on, mainoskappale on kokenut jo aikaisemmin saman kohtalon.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Zounds - The Curse of Zounds 1981

Aina välillä tulee vastaan joitakin skenensä tai tyylilajinsa kulmakivibändejä, jotka eivät vain niin sanotusti 'lähde'. Zounds on ollut pitkään tälläinen. Negatiivinen mielikuva saattoi johtua siitä, että se oli yksi ensimmäisiä anarko-bändejä joihin tutustuin ja audio ei kohdannut mielessä olevaa oletusta tyylilajin musiikista (anarkopunkin kirjo vaihtelee toki trubaduurikamasta täyteen Discharge-menoon). Joka tapauksessa Zoundsia hehkutettiin siellä ja täällä, mutta omaan korvaan se kuulosti aika vähän punkilta ja tuotannollisesti hyvin diskanttiselta.

Nykyään taas basisti Steve Laken johdolla toimivan Zoundsin ensimmäinen elinkaari oli vuosien 1977-83 välillä ja yhtye toimi aluksi Oxfordin alueella, asui vallatuissa taloissa ja niin edelleen. Zoundsin soittajat olivat hivenen vanhempia, kuin ympäröivät punkkarit, heillä oli kokemusta free festival-skenestä ja musiikillisina innoituksen kohteina punkin lisäksi krautrock ja muu hämyjen musa.
Legendan mukaan yhtyeen keikkapaku hajosi Lontoossa samalle kadulle, jossa sijaitsi anarkolegenda Crassin ja Poison Girlsien squatit. Yhtye meni ensinmainittujen kämpille ja he ystävystyivät saman tien. Tämä päästi Zoundsit keikkailemaan skenen eturivin bändien kanssa ja yhtye teki ensimmäisen EP:nsä Crassin levymerkille. Koska mainitulla yhtyeellä oli epävirallisena politiikkana, ettei se levytyttänyt kuin yhden äänitteen per bändi ja Zoundsin seuraavat levyt tehtiin Rough Tradelle. Yhteistyö Crassin kanssa ei loppunut kuitenkaan tähän, vaan tämän pitkäsoiton on tuottanut Penny Rimbaud ja mieleenjäävästä kannesta vastasi samaisen yhtyeen laulajatar Eve Libertine.

Rimbaudin kädenjälki näkyy siinä, ettei tällä(kään) levyllä ole punkille ominaisia macho-kitaroita, vaan ne on niistetty aika ohuiksi. Basso ei myöskään jyrää tai jytää, rummut ja laulu ovat pinnassa. Tämähän kuulostaa toki muodikkaalta (vai vissiin jo muodista vähän poistuvalta?) post-punkilta, mutta vaati totuttelua. Joy Division vilahtaa mielessä muutamaankin otteeseen, mutta niin myös Hawkwind ja Pink Fairies. Musiikki ei kuitenkaan niin sanotusti rullaa eteenpäin, vaan suorastaan tökkii ja välillä nykii. Tämä yhdistettynä selkeästi melodiseen ulosantiin luo jännän kontrastin, mikä hääti alussa ainakin meikäläisen.

Osa pitkäsoiton kappaleista on edellisiltä EP:iltä, tai siis koko levyn tarttuva alkupää. Zoundsien kappaleet ovat melodisia, mutta levy alkaa avautua kunnolla keskivaiheilla, kun ensin tulee 'Fear'in tarttuva julistus ja sen jälkeen ihan surutta Van Der Graaf Generatorilta kuulostava yli kahdeksanminuuttinen eepos 'Did He Jump (Or Was He Pushed)' joka tarkistutti oman mielipiteeni bändistä.
Yleisilme levyllä on hivenen synkkä, tekstiä piisaa ja on oikeastaan harmi ja ihme, että levystä ei tullut sen suositumpaa oman anarkoskenensä ulkopuolella. Ihan yhtä hyvää tämä olisi ollut, kuin Echo & the Bunnymenit, U2:set ja muut kitaranykijät.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Jah Wobble's Invaders of the Heart - Take Me to God 1994

John Wardie, joka on paremmin tunnettu taiteilijanimellä Jah Wobble on käynyt läpi pitkän ja mäkisen uran. Yleisesti bassovirtuoosina tunnettu Wobble aloitti musiikkielämänsä ihan puhtaasti hengaajana; hän oli Sid Viciouksen kanssa yksi 'Johnien jengistä', jossa hengasivat John Lydonin kaimakaverit. Wobble yhdessä Viciouksen kanssa oli tunnettu väkivaltaisesta käytöksestään, etenkin humalassa.

Wobble asusteli Lydonin kämpillä lukemattoman joukkion sekä pulveripussien kanssa ja Sex Pistolsin romahtaessa kasaan siirtyi soittamaan uuteen PIL-orkesteriin. Wobble oli dub-musiikin ystävä, mutta on huomioitavaa, että hän ei tiettävästi ollut yhtyeen aloittaessa soittanut bassoa juuri ollenkaan. Voi siis väittää, että Lydon on saanut kaveripiiristään kaksi basistia, joista toinen oli maailman heikointa ja toinen maailman parasta ainesta..

Wobble oli PIL:n riveissä vain kaksi ensimmäistä levyä ja lähti kävelemään turhautuneena yhtyeen passiiviseen keikkailuun. Hän aloitti samantien soolouran, joka kuitenkin katkesi 80-luvun alkuun alkoholismiin ja päihdeongelmaan, johon yhdistyi väkivaltaisuutta. Wobble oli vuosia tavallisissa hommissa, joihin sisältyi pitkä pätkä Lontoon metrossa. Legendan mukaan hän kuulutti eräänä päivänä metron keskusradioon; "I used to be somebody. I repeat, I used to be somebody".

80-luvun lopussa Wobble oli raitistunut ja palasi pikkulevylafkan kautta levyttäväksi muusikoksi. Uuden kodin hän löysi tuolloin nousevasta 'maailmanmusiikista' ja hänen orgaaniskokoonpanoinen Jah Wobble's Invaders of the Heart soitti erilaisista musiikkikulttuureista ammentavaa musiikkia. Yhtyeen levyt herättivät nousevaa kiinnostusta ja tämä vuonna 1994 julkaistu 'Take Me to God' oli lopullinen kaupallinen läpimurto nousten brittilistan kärkipuolelle ja poikien pari pikkuhittiäkin.

Levyn kokoonpano on yhtyeen tyyliin vaihteleva. Mukana on vierailijoina pitkä liuta pitkin musiikkikenttää; Can-rumpali Jaki Liebezeit, senegal-legenda Baaba Maal, maailmanmuusikko Najma Akhtar, Virgin Prunesien Gavin Friday ja ennenkaikkea Cranberriesien Dolores O'Riordan. Kappaleet ovat Jah Wobblen tai herran itsensä ja vierailijoiden yhteissävellyksiä. Mukana on luottomies Justin Adams, joka soittaa vähän kaikkea. Wobble itse soittaa basson lisäksi myös useita muita instrumenttejä ja laulaa osan biiseistä.

Wobblen musiikkia kuulleena voi odottaa, että musiikki on rytmikästä ja mukana on syviä dub-maisia bassolinjoja ja näinhän se on. Yllättäen Take Me to God väistää myös 90-luvun puolenvälin levyjä vaivaavan perisynnin; väsyneet rumpukonesoundit/kompit.

Levyn avaava 'God In the Beginning' pesee lattiaa aikalaisillaan (kaiken maailman Happy Mondaysit) ja näyttää miten groovataan. Haukkaavat synabassot, sielukas naistaustalaulu ja Wobblen puolihuolimaton laulu. Levy alkaa vahvasti, sotkee eri etnoa keskenään ja vasta neljäs 'I'm An Algerian' tuo mieleen vähän väsyneen yeke-yeken. Ehkä tämä oli kuitenkin kunnianosoitus tuohon aikaan tunnetuksi nousseelle rai-musiikille? Tätä seuraava lattari-reggae 'Amor' on omaan korvaan levyn heikointa antia, mutta Wobble korjaa kurssin biisiä seuraavalla dub-versiolla samasta kappaleesta, jolla raggamuffaa Chaka Demus.

Nimikappaleen jälkeen tulee Cranberries-vokalistin laulama levyn hitti 'The Sun Does Rise', joka tuo mieleen kansanlaulut ja shantiet. Tämän jälkeen on yli seitsenminuuttinen Natacha Atlaksen vokalisoima 'When the Storm Comes', joka on ehkä hivenen tylsempi kappale. Tämän jälkeen lävähtää Wobblen puhuma esoteerinen 'I Love Everybody', taustallaan suhinaa, kitarannakutusta, naislaulua ja nousevaa komppia.
'Yoga in Nighclub' ysäribiittiä ja vaikea sanoa oikein mitään. Vocoderilla laulettu ja torvien tahdittama 'I Love Music' on lyhyt välipala, josta siirrytään 'Bonds of Loven' Funkadelaukseen ja Wobblen basso soi niinkuin sen nyt voi olettaa soivan. Seuraavan 'Angels'in alun afromarimbasormipianosta noustaan ilmavaan rytmilentoon, Wobble laulaa huokaillen kuin Bobby Gillespie ja välillä tulee afro-pop taustalaulua.

Puhelaulu ja monotoninen komppi (jota soittaa kukas muukaan, kuin Liebezeit) palaavat 'No Change is Sexy'llä. Artsyä. Sama komppi jatkuu pysäytyksen jälkeen, kun alkaa Najman laulama 'Raga'. Elikkäs miltei kahdeksan minuuttia komppijumistusta. Levyn päättävä 'Forever' lainaa valkoista folkkia, beatleksiä ja intiaa.

Take Me to God on kestänyt yllättävän hyvin aikaa, maailmanmusiikin yliannostusta, ysäribiittiä ja oikeastaan kaikkea. Se on rytmikäs ja yllättävän melodinen. Ainoita miinuksia on levyn pituus, joka cd-ajan tyyliin on saatanan jumalattoman pitkä. Toisaalta tämä muoto mahdollisti myös levyn lopussa tulevan minuuttien komppijumituksen ja liukusiirtymisen jouhevasti biiseistä toisiin. Levyn jumalteema/teemattomuus on häirinnyt jotain kuuntelijoita, mutta minä olen vanha remlannin ystävä, enkä kuuntele hirveästi vokaaleja, mikäli musiikki itse puhuu tarvittavasti.

torstai 9. lokakuuta 2014

Hypnosis - Oxygen 1983



Tämä biisi on aivan varmasti tuttu kaikille 80-luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneille. Kappalehan oli suomalaisen 'Hittimittari' musiikkiohjelman tunnarina sen alusta loppuun. Taustalla pyöri oskilaattori ja lopuksi kamera siirtyi sinisankaiseen Mikko Alataloon (tätä ennen ohjelmaa juonsi legendaarinen Timo T.A. Mikkonen). Joskus aikaa ennen internettiä kuuntelin Jean-Michael Jarren Oxygeneä (vuodelta 1976) ja ihmettelin, että se ei mennyt ihan 1:1, eikä täysin samalla soundilla, vaikka melodia oli kyllä sama. Alkuperäisbiisin kuulin toki jo Hittimittarin aikaan, sillä sedältäni löytyi kasa Jarre-vinyyleitä, joita lainailin ja koppailin kasetille kavereille. Itsehän en Jarresta erityisesti pitänyt enkä pidä edelleenkään.

Eroavaisuuksien syy löytyy siitä, että tämä Hittimittariversio on italialaisen Hypnosis-synapopyhtyeen lyhennetty versio. Eräänläinen remix, uudelleenluenta, tai instrumentaalinen käännösiskelmä. Syna- ja konemusiikki oli 80-luvun alussa kuitenkin futuristista ja sopi uutta musiikkia esittelevään ohjelmaan.

Italiassa nimimuotoa Hipnosis käyttänyt yhtye teki tälläisiä omia versioita aikansa elektronisesta popmusiikista ja coveroi muun muassa Vangeliksen 'Pulsar'-kappaleen. Yhtyeen versiot olivat vähemmän yllättäen suosittuja ja hittejä sekä Saksassa, että Sveitsissä, joista ensin mainitusta se varmaan bongattiiin Suomeenkin. Yhtye toimi kokoonpanovaihdoksista huolimatta vuoteen 1991 asti, jonka jälkeen se katosi kartalta.

torstai 2. lokakuuta 2014

Bob Carpenter - Silent Passage 1984

Vaikka yllä lukee vuosilukuna 1984, tämä levy on äänitetty vuosina 1971-73, yritetty julkaista vuonna 74, hyllytetty ja saatu ulos vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Artisti tuli vastaan, kun ostin tuon uusimman Uncut-lehden, jonka mukana tulevassa cd-levyssä on miehen biisi.

Bob Carpenterin 'Silent Passage' on yksi levyteollisuuden lukemattomista 'kadonneista levyistä'. Sen julkaisu lykkääntyi ja estyi sopimusteknisistä syistä, vaikka sen tuotantoarvot olivat kohdillaan, hyvät sessiosoittajat ja taustoja laulaa muun muassa Emmylou Harris. Carpenterilla itsellään on raspinen ääni, joka kuulostaa omaltaan. Ehkä levy ei olisi poikinut aivan jättimäistä menestystä, mutta kyllä tälle olisi tilaa löytynyt 70-luvun puolessa välissä.

Carpenter oli kanadalainen monen muun 70-luvun mielenkiintoisen folkkarin tavoin. Hänet huomioitiin vuoden 1970 Rollin Stone-lehdessä jossa hän ilmoitti alkavansa levyttää Warnerin Repriselle. Levyn tuotanto on aikansa hyvään tyyliin hyvin riisuttua, orkestraatioita on vain hillitysti. Pääosassa Carpenterin erakoituneet laulut, akustiset kitarat ja hienovarainen bändikomppaus. Tähän vähän päälle viulua, urkuja ja pedal-steeliä. Kyllä te tiedätte. Kappaleissa on juuri niitä hienovaraisia koukkuja, jotka tekevät tästä kamasta niin salakavalasti tarttuvaa ja samalla kuuntelua kestävää. Harvoinhan näissä singer-songwriter jutuissa mitään alimman yhteisen nimittäjän yhteislaulua on. Levy kuljeskelee hienovaraisesti folkin ja kantrin välimaastossa ja sen yleisilme on hivenen melankolinen. Mutta sehän kuuluu kantrin kuvaan.

Levyn kohtaloksi koitui siis sopimustekniset kiistat joiden selvittyä laulaja-lauluntekijäkama oli jo poissa muodista ja painetut levyt hävitettiin. Carpenter teki vielä 70-luvun lopussa demoäänityksiä, mutta levy jäi aikanaan julkaisematta. 80-luvun puolessa välissä pieni kanadalainen yhtiö kuitenkin julkaisi sen ja artisti pyydettiin useille alan pikkufestareille, joilla vastaanotto oli positiivinen. Tässä vaiheessa elämää oli kuitenkin kulunut kymmenen vuotta ja Carpenterin musiikintekointo oli hiipunut samaan aikaan löytyneen buddhalaisen uskon myötä. Hän omisti viimeiset kymmenen vuotta elämästään sille ja saatuaan vuonna 1995 aivosyöpä-diagnoosin hän vietti loppuaikansa munkkina luostarissa. Saman vuoden lopulla hän kuoli.