Zounds - The Curse of Zounds 1981

Aina välillä tulee vastaan joitakin skenensä tai tyylilajinsa kulmakivibändejä, jotka eivät vain niin sanotusti 'lähde'. Zounds on ollut pitkään tälläinen. Negatiivinen mielikuva saattoi johtua siitä, että se oli yksi ensimmäisiä anarko-bändejä joihin tutustuin ja audio ei kohdannut mielessä olevaa oletusta tyylilajin musiikista (anarkopunkin kirjo vaihtelee toki trubaduurikamasta täyteen Discharge-menoon). Joka tapauksessa Zoundsia hehkutettiin siellä ja täällä, mutta omaan korvaan se kuulosti aika vähän punkilta ja tuotannollisesti hyvin diskanttiselta.

Nykyään taas basisti Steve Laken johdolla toimivan Zoundsin ensimmäinen elinkaari oli vuosien 1977-83 välillä ja yhtye toimi aluksi Oxfordin alueella, asui vallatuissa taloissa ja niin edelleen. Zoundsin soittajat olivat hivenen vanhempia, kuin ympäröivät punkkarit, heillä oli kokemusta free festival-skenestä ja musiikillisina innoituksen kohteina punkin lisäksi krautrock ja muu hämyjen musa.
Legendan mukaan yhtyeen keikkapaku hajosi Lontoossa samalle kadulle, jossa sijaitsi anarkolegenda Crassin ja Poison Girlsien squatit. Yhtye meni ensinmainittujen kämpille ja he ystävystyivät saman tien. Tämä päästi Zoundsit keikkailemaan skenen eturivin bändien kanssa ja yhtye teki ensimmäisen EP:nsä Crassin levymerkille. Koska mainitulla yhtyeellä oli epävirallisena politiikkana, ettei se levytyttänyt kuin yhden äänitteen per bändi ja Zoundsin seuraavat levyt tehtiin Rough Tradelle. Yhteistyö Crassin kanssa ei loppunut kuitenkaan tähän, vaan tämän pitkäsoiton on tuottanut Penny Rimbaud ja mieleenjäävästä kannesta vastasi samaisen yhtyeen laulajatar Eve Libertine.

Rimbaudin kädenjälki näkyy siinä, ettei tällä(kään) levyllä ole punkille ominaisia macho-kitaroita, vaan ne on niistetty aika ohuiksi. Basso ei myöskään jyrää tai jytää, rummut ja laulu ovat pinnassa. Tämähän kuulostaa toki muodikkaalta (vai vissiin jo muodista vähän poistuvalta?) post-punkilta, mutta vaati totuttelua. Joy Division vilahtaa mielessä muutamaankin otteeseen, mutta niin myös Hawkwind ja Pink Fairies. Musiikki ei kuitenkaan niin sanotusti rullaa eteenpäin, vaan suorastaan tökkii ja välillä nykii. Tämä yhdistettynä selkeästi melodiseen ulosantiin luo jännän kontrastin, mikä hääti alussa ainakin meikäläisen.

Osa pitkäsoiton kappaleista on edellisiltä EP:iltä, tai siis koko levyn tarttuva alkupää. Zoundsien kappaleet ovat melodisia, mutta levy alkaa avautua kunnolla keskivaiheilla, kun ensin tulee 'Fear'in tarttuva julistus ja sen jälkeen ihan surutta Van Der Graaf Generatorilta kuulostava yli kahdeksanminuuttinen eepos 'Did He Jump (Or Was He Pushed)' joka tarkistutti oman mielipiteeni bändistä.
Yleisilme levyllä on hivenen synkkä, tekstiä piisaa ja on oikeastaan harmi ja ihme, että levystä ei tullut sen suositumpaa oman anarkoskenensä ulkopuolella. Ihan yhtä hyvää tämä olisi ollut, kuin Echo & the Bunnymenit, U2:set ja muut kitaranykijät.