torstai 28. kesäkuuta 2018

Detroit - S/T 1971

Detroit-yhtyeen, taikka tarkemmin Detroit With Mitch Ryder:in ainokainen levy ilmestyi 1971 ja bändin taru sellaisenaan päättyi jo seuraavana vuonna solisti Mitch Ryderin joutuessa äänihuulten kyhmyjen poistoon ja esiintymistauolle.

Detroitin taru itsessään ei kuitenkaan päättynyt tähän, vaan bändi jatkoi muutosten jälkeen nimikkokaupunkinsa toisen vokalistin Rusty Dayn taustabändinä. Day itse oli ehtinyt laulaa hetken Ted Nugentin Amboy Dukesissa ja superkokoonpano Cactuksessa.  Ryderiä seurannut Day oli detroitilainen kovanaama ja samaa kalibeeria oli koko tuleva taustayhtye.

Mitch Ryder & Detroit Wheels-yhtyeen raunioille/jatkumoksi perustettu bändi tiputti managerinsa kehoituksesta nimestä renkaat pois yrittäen saada 60-luvulla sekä kotikaupungissaan Detroitissa, että koko maan laajuisesti todella suositun Ryderin taas henkisesti (ja taloudellisesti) jaloilleen.

Paikallisskenessä jo Detroit Wheels oli roudareineen saanut toisten bändien keskuudessa epämiellyttävän maineen väkivaltaisuutensa ja solistin ylimielisen kusipäisyytensä takia. Tämä ei kuitenkaan estänyt itse Ryderiä napsimasta kaksin käsin happoa ja eksymästä hippiaatteen (detroittilaisesti luettuna) poluille kommuuniasumisiseen ja niin edelleen. Yhdessä kovan ryyppäämisen kanssa Ryderiltä jäivät bändin laskut maksamatta kiivaasta keikkailusta huolimatta, vaikka joku niistä kääri rahoja. Niinpä soittajat vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja Detroit-yhtyeen kasautuessa lopulliseen muotoonsa, mukana oli laveasti katsoen ihan konniksi luettavia soittajia ja apulaisia. Aika itsessään sijoittui myös Detroitin-rokkimeiningin ensimmäisen aallon jälkipäähän, missä heroiinin ja kokaiinin ilmestyessä kuvioihin hetken paikallista suosiota nauttineet orkesterit MC5 ja Stooges:kin ajautuivat jäsenistöjensä kohdalla osittain huumediilereiksi.

Edellä mainitun kaksikon varastaessa yleensä aina show:n Mitch Ryderin musiikki ja ura jäävät usein paitsioon. Siis kun puhutaan Detroitista musiikkikaupunkina. Hänen yhdistelmänsä rokkia ja moottorikaupungin soulia oli kuitenkin jo 60-luvulla sellainen keitos, jota seurasivat kaupungin soittajat Bob Segeristä Ted Nugentiin. Detroit-yhtye ei keksinyt pyörää uudestaan, vaan jatkoi pitkälti Detroit Wheelsien linjalla, erona kuitenkin mukaan otettu moottorikaupungin voimakas kitarointi. Tähän yhtye sai sattuman kaupalta apua ja jokerikortin, kun he kiinnittivät huomiota paikallisen lämppäribändin kitaristiin. Keikan jälkeisen jamisession jälkeen nuorta jannua pyydettiin mukaan yhtyeeseen ja hän lähti. Alunperin ujo esiintyjä ja soittaja sai rohkeutta yhtyeen levylle hankitun nuoren tuottajan ohjauksessa ja niin maalaistalonpoika Steve Hunterista tuli Bob Ezrinin luottosoittaja. Yhtyeen manageri hankki Ezrinin levylle aikomuksenaan toistaa toisen paikallisen yhtyeen: Alice Cooperin nousu kansalliselle tasolle. Tuottajana hän teki ihan hyvää jälkeä levyn ollessa johdonmukainen ja tasoltaan aivan ookoo. Ryder oli kuitenkin siinä tilassa, että biisinkirjoitus vaati mukaan myös nipun covereita. Tämä ei ollut tietysti ensimmäinen kerta, koska koko ura perustui hyviin luentoihin toisten kappaleista. Hunterin ja toisen kitaristin Brett Tugglen dualikitarointi on malliesimerkki Ezrinin tavaramerkiksi muodostuneesta tyylistä, joka soi muun muassa Alice Cooperin ja Kissin levyillä. Meininki on rouheaa ja kuulostaa urkuineen ja raspilauluineen välillä myös etelän Allman Brothersilta. Mikään täysi napakymppi Detroitin ainokainen ei ole, mutta vahvaa soulrokkia.

Suunnitelmat kansallisesta suosiosta kuivuivat kuitenkin kokoon bändin keikkailun karahtaessa pienempiin paikkoihin ja radiosoiton vähyyteen. Levy myi hätäisesti top200:lle, vaikka siltä löytyi, kuin löytyikin pienoinen hitti. Detroitin luenta Lou Reedin 'Rock'n Rollista' sai kuuntelijoita ja itse kappaleen säveltäjä oli niin ihastunut yhtyeen versioon, että kaappasi kitaristi Hunterin seuraavalle kiertueelleen. Hunter oli muutenkin toista maata yhtyeen jäsenistön kanssa: keikkareissujen ja paikkojen ollessa värikkäitä ja koko bändin kuosatessa hän harjoitteli kaiken luppoaikansa. Yhtyeen keskinäisissä väleissä nyrkkitappelut eivät olleet harvinaisuus, puukko vilahteli usein ja viimeisillä kiertueillaan bändin ajautuessa soittamaan prätkäjengien juhliin ja baareihin, juuri syttyneiden jengisotien takia ammuskelukaan ei ollut keikkapaikoilla mikään harvinaisuus.

Pillien hetkellisen pussiin laiton jälkeen Rusty Day:n johtama versio keikkaili vuoteen 1974. Rusty itse menetti henkensä 1982 yhdessä poikansa ja talossa olleen vieraan kanssa kotiin tehdyssä huumekauppaan liittyvässä selvittämättömäksi jääneessä murhaiskussa. Hunter oli jo toisissa hommissa. Ja Mitch:kin elää vielä.

maanantai 18. kesäkuuta 2018

The Orb - Orbus Terrarum 1995

Orbus Terrarumin ilmestyessä The Orbin ensilevystä (tai levystä, jota pidetään Orbin ensilevynä yhtyeen ja musiikin ollessa sellaista kuin se nyt on) oli kulunut neljä julkaisujen ja keikkailun täyteistä vuotta.
Alex Pattersonin johtama ryhmä oli myös kokenut matkustajavaihdoksia pitkin matkaa. Kris "Thrash" Weston oli vielä levyn nauhoitusten alkupäässä mukana, mutta jätti yhtyeen ja hänen tilalleen Pattersonin rinnalle tuli edelleenkin mukana oleva saksalaissyntyinen Thomas Fehlmann. Kelkassa oli myös kymmenisen vuotta sitten edesmennyt tuottajamiksaaja Andy Hughes.

Orbin edellinen EP 'Pomme Friz' oli selkeä hittilevyjen jälkeinen askel kohti yhtyeen kehittämästä "ambient housesta" avant-gardempaan ja biitittömämpään, tai ainakin hienovaraisempaan suuntaan. Tämä ei kuitenkaan aikanaan maistunut osalle yhtyeen faneista ja huolimatta EP:n vielä kuumimmalla aallonharjalla ratsastaneista myyntiluvuista, myöskään lehdistö ja levy-yhtiö eivät pitäneet kyseisestä levystä. Tästä johtuen seurannut täyspitkä Orbus Terrarum kipusikin ilmestyessään totuttujen kärkisijojen sijasta hätäisesti brittilistan pykälälle #20.

Mutta se oli ennen ja nyt on nyt. Jälkikäteen kuunnellen juuri kaksikko Pomme Friz ja Orbus Terrarum ovat kestäneet ehkä aikaa parhaiten yhdessä live 93:n kanssa. Kahden ensilevyn selkeät biitit ja vielä selkeämmät samplet vaihtuivat tällä levyllä enemmän "ambient dub:iin", joka sekin poikkeaa rohkeammin esimerkiksi 'Towers of Dubin' aika traditionaalisesta dub-näkemyksestä, ottaen sieltä matalia yksinkertaisia bassolinjoja ja heittäen päälle kaikennäköistä muuta. Kaikki kylpee tietysti kaiussa, mitään varsinaisia melodioita tai muita koukkuja ei ole, ellei niihin lueta levyn kolmoskappale (ja jo aiemmin Levyhyllyssä ollut) Oxbow Lakesin alun mieleenjäävää pianosoinnuttelua. Biisi muuttuu kuitenkin täysin matkalla ja on lopussa vellovaa ja aaltoilevaa syntetisoitua ääntä. Hienovaraiset ja maiskuttavat synarytmit tuovatkin mieleen pari vuosikymmentä aikaisemman Klaus Schulzen ja hänen LFO:lla tehdyt rytmimäiset raidat. Välillä Patterson ja kumppanit kääntävät kaikulaitteet yhdelletoista kylvettäen koko hommaa metelissä. Sinkkubiisi Oxbow Lakesia lukuunottamatta koko muu sisältö menee periaatteessa yhteen ja samaan kasaan, enkä ihmettele sinänsä, että levyä ja Pattersonia arvosteltiin levyn ilmestyessä termillä "generic ambient music". Mutta se toimii.

Levyn ilmestyttyä yhtye äänitti seuraavan levynsä 'Orblivionin', mutta se julkaistiin U2:sen levyn takia vasta seuraavana vuonna 1997. Voimakkaasti aikansa jungle/drum'n bass rytmeihin nojannut levy lopetti oman romanssini The Orbin kanssa, eikä yhtye, tai Patterson ole pystynyt tämän jälkeen tekemään minun korvaani sataprosenttisesti miellyttävää tavaraa.

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Scott Lloyd Shelly - Terraria Soundtracks 2011-15



Australiassa asuva, mutta yhdysvaltalaissyntyinen Scott Lloyd Shelly on tehnyt pelimusiikkia ammatikseen vuodesta 2003, mutta juuret johtavat jo 90-luvun alun Silicon-valleyhin ja sen ajan "multimediakuumeeseen", jossa nykymittapuun silmin unelmoitiin tekniikasta, joka on nykyään arkipäivää ja toisaalta hypetettiin jostain sellaisesta, mikä ei ikinä toteutunut. Loputon netin videovirta, selainpelit, verkon läpi pelaaminen jne. Tämä kaikki tungettuna yhteen cd-ROM levyyn.

Shellyn ensimmäinen pelimusiikkiprojekti oli julkaisemattomaksi jäänyt peli vuodelta 1993. Homma jätti hänelle kuitenkin poltteen ja johti lokaation muuttoon Los Angelesiin, josta matka jatkui myöhemmin Australiaan. Huolimatta TV-tunnarista saadusta Emmy-ehdokkuudesta ja lukemattomasta tuntimäärästä peli-, filmi ja TV-musiikkia, Shelley ei ole mikään tunnettu kasvo mikäli kysytään tavalliselta kaduntallaajalta. Koko peli- ja viihdeteollisuuden pirstaloituminen on estänyt samanlaisten "rokkistarojen" syntymisen, kuten esimerkiksi 80-luvulla oli Rob Hubbard.

Pelaaminen on kuitenkin etenkin poikien ajanvietteenä vienyt aikaa kaikesta muusta. Vanhat brändit Lego ja Star Wars ovat olleet helisemässä laskevien myyntien kanssa, kun muovi-osat ja niillä suoritettu leikki (miksei myöskin luova leikki) ovat vuosi vuodelta jääneet aineettoman sisällön, eli pelaamisen varjoon. Markettiketjujen kutistuvat leluosastot ja yhdysvaltalaisen lelutukkujätin konkurssi kertovat, kuinka paljon enemmän tuijotetaan mukana kulkevaa puhelinta, taikka taulutelevisio-konsoliyhdistelmää. Tekeekö luontoa tuhoavan muoviteollisuuden tuotteiden omistaminen lapsista viisaampia jää kysymysmerkiksi. Joka tapauksessa valmiiksi pureskellussa ja puristetussa muotissa pelaaminen ei voi olla vaikuttamatta.

Muutama pelinimike on yhdistellyt taitavasti pikkupoikien jäljellä olevaa viehtymystä "vapaaseen leikkiin" ja samalla pelin pelaamiseen. Aikuisten silmissä karkeilta (ja rehellisesti sanoen paluusta vuoden 1993 grafiikkaan) näyttävät pelit Minecraft ja Terraria ovat supersuosittuja poikalasten keskuudessa. Näistä jälkimmäinen perustuu kaksiulotteiseen grafiikkaan, 90-lukua muistuttaviin hahmoihin ja tavarankeräämis- ja yhdistämisviettiin, joka muistuttaa kovasti omia Nethack-hetkiä. Vaikka osa vanhemmista rajoittaa peliaikoja päivässä, tai jopa viikonlopuille, näiden pelien ääressä vietetään lukematon määrä intensiivisiä tunteja. Tämän keskittyneisyyden taustalla soi pelimusiikki, joka on oma taiteenlajinsa. Se pitää olla tunnistettava ja sitoa kuulijansa brändin pelihetkeen, mutta se ei saa olla liian... no sellainen, että taitojen karttuessa se käydään laittamassa valikosta joko 10% vahvuudelle, tai kokonaan pois.

Shelly aloitti Terrarian sävellystyön perinteiseen tyyliin, eli muutaman ruutukaappauskuvan myötä. Näistä hän lähti etsimään pelille äänimaisemaa, joka on yhdistelmä lyhyttä orkestraatiota, glitch-rytmejä, fm-syntikoita ja chiptune-soundeja. Eli tavallaan hyvin retro, mutta toisaalta musiikkia, teemoja ja niiden variaatioita on jokaisessa peliosassa minuuttimäärässä paljon. Terrarian musiikki onkin jonkinlaista muzakkia, joka muuttuu vaihdettaessa tavaratalon... anteeksi pelitapahtumien osastoa ja vuorokauden aikaa. Toisaalta äänimaisema on hyvin ambient-henkinen. Biitit eivät ole pääosassa, mikä tukee hyvin pelin itsensä vapaamuotoista kuljeskelua ja seikkailua. Pelin tunnuslausekin on "Dig, Fight, Explore, Build".

Artisti ei haastatteluissa paljasta, tai anna tarkkoja tietoja, millä on teoksensa tehnyt ja äänittänyt, mutta mainostaa kaikissa sähkökitaraansa. Loput on varmaankin tehty MacBookin ja musiikkisoftan yhdistelmällä, tosin Shelleyn musiikkifirman kotisivuilla (jotka ovat muuten erittäin 90-00-henkiset..) näytetään mielellään myös valokuvaa kookkaasta ja muodikkaasta modulaarisyntetisaattorista.

Terraria ylitti vuosi sitten toukokuussa 20 miljoonan myydyn pelin rajan.