Detroit-yhtyeen, taikka tarkemmin Detroit With Mitch Ryder:in ainokainen levy ilmestyi 1971 ja bändin taru sellaisenaan päättyi jo seuraavana vuonna solisti Mitch Ryderin joutuessa äänihuulten kyhmyjen poistoon ja esiintymistauolle.Detroitin taru itsessään ei kuitenkaan päättynyt tähän, vaan bändi jatkoi muutosten jälkeen nimikkokaupunkinsa toisen vokalistin Rusty Dayn taustabändinä. Day itse oli ehtinyt laulaa hetken Ted Nugentin Amboy Dukesissa ja superkokoonpano Cactuksessa. Ryderiä seurannut Day oli detroitilainen kovanaama ja samaa kalibeeria oli koko tuleva taustayhtye.
Mitch Ryder & Detroit Wheels-yhtyeen raunioille/jatkumoksi perustettu bändi tiputti managerinsa kehoituksesta nimestä renkaat pois yrittäen saada 60-luvulla sekä kotikaupungissaan Detroitissa, että koko maan laajuisesti todella suositun Ryderin taas henkisesti (ja taloudellisesti) jaloilleen.
Paikallisskenessä jo Detroit Wheels oli roudareineen saanut toisten bändien keskuudessa epämiellyttävän maineen väkivaltaisuutensa ja solistin ylimielisen kusipäisyytensä takia. Tämä ei kuitenkaan estänyt itse Ryderiä napsimasta kaksin käsin happoa ja eksymästä hippiaatteen (detroittilaisesti luettuna) poluille kommuuniasumisiseen ja niin edelleen. Yhdessä kovan ryyppäämisen kanssa Ryderiltä jäivät bändin laskut maksamatta kiivaasta keikkailusta huolimatta, vaikka joku niistä kääri rahoja. Niinpä soittajat vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja Detroit-yhtyeen kasautuessa lopulliseen muotoonsa, mukana oli laveasti katsoen ihan konniksi luettavia soittajia ja apulaisia. Aika itsessään sijoittui myös Detroitin-rokkimeiningin ensimmäisen aallon jälkipäähän, missä heroiinin ja kokaiinin ilmestyessä kuvioihin hetken paikallista suosiota nauttineet orkesterit MC5 ja Stooges:kin ajautuivat jäsenistöjensä kohdalla osittain huumediilereiksi.
Edellä mainitun kaksikon varastaessa yleensä aina show:n Mitch Ryderin musiikki ja ura jäävät usein paitsioon. Siis kun puhutaan Detroitista musiikkikaupunkina. Hänen yhdistelmänsä rokkia ja moottorikaupungin soulia oli kuitenkin jo 60-luvulla sellainen keitos, jota seurasivat kaupungin soittajat Bob Segeristä Ted Nugentiin. Detroit-yhtye ei keksinyt pyörää uudestaan, vaan jatkoi pitkälti Detroit Wheelsien linjalla, erona kuitenkin mukaan otettu moottorikaupungin voimakas kitarointi. Tähän yhtye sai sattuman kaupalta apua ja jokerikortin, kun he kiinnittivät huomiota paikallisen lämppäribändin kitaristiin. Keikan jälkeisen jamisession jälkeen nuorta jannua pyydettiin mukaan yhtyeeseen ja hän lähti. Alunperin ujo esiintyjä ja soittaja sai rohkeutta yhtyeen levylle hankitun nuoren tuottajan ohjauksessa ja niin maalaistalonpoika Steve Hunterista tuli Bob Ezrinin luottosoittaja. Yhtyeen manageri hankki Ezrinin levylle aikomuksenaan toistaa toisen paikallisen yhtyeen: Alice Cooperin nousu kansalliselle tasolle. Tuottajana hän teki ihan hyvää jälkeä levyn ollessa johdonmukainen ja tasoltaan aivan ookoo. Ryder oli kuitenkin siinä tilassa, että biisinkirjoitus vaati mukaan myös nipun covereita. Tämä ei ollut tietysti ensimmäinen kerta, koska koko ura perustui hyviin luentoihin toisten kappaleista. Hunterin ja toisen kitaristin Brett Tugglen dualikitarointi on malliesimerkki Ezrinin tavaramerkiksi muodostuneesta tyylistä, joka soi muun muassa Alice Cooperin ja Kissin levyillä. Meininki on rouheaa ja kuulostaa urkuineen ja raspilauluineen välillä myös etelän Allman Brothersilta. Mikään täysi napakymppi Detroitin ainokainen ei ole, mutta vahvaa soulrokkia.
Suunnitelmat kansallisesta suosiosta kuivuivat kuitenkin kokoon bändin keikkailun karahtaessa pienempiin paikkoihin ja radiosoiton vähyyteen. Levy myi hätäisesti top200:lle, vaikka siltä löytyi, kuin löytyikin pienoinen hitti. Detroitin luenta Lou Reedin 'Rock'n Rollista' sai kuuntelijoita ja itse kappaleen säveltäjä oli niin ihastunut yhtyeen versioon, että kaappasi kitaristi Hunterin seuraavalle kiertueelleen. Hunter oli muutenkin toista maata yhtyeen jäsenistön kanssa: keikkareissujen ja paikkojen ollessa värikkäitä ja koko bändin kuosatessa hän harjoitteli kaiken luppoaikansa. Yhtyeen keskinäisissä väleissä nyrkkitappelut eivät olleet harvinaisuus, puukko vilahteli usein ja viimeisillä kiertueillaan bändin ajautuessa soittamaan prätkäjengien juhliin ja baareihin, juuri syttyneiden jengisotien takia ammuskelukaan ei ollut keikkapaikoilla mikään harvinaisuus.
Pillien hetkellisen pussiin laiton jälkeen Rusty Day:n johtama versio keikkaili vuoteen 1974. Rusty itse menetti henkensä 1982 yhdessä poikansa ja talossa olleen vieraan kanssa kotiin tehdyssä huumekauppaan liittyvässä selvittämättömäksi jääneessä murhaiskussa. Hunter oli jo toisissa hommissa. Ja Mitch:kin elää vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti