keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Jim Carroll Band - Catholic Boy 1980

Jim Carroll tunnetaan varmaan parhaiten kirjailijana ja 'Basketball Diaries' kirjan kirjoittajana, josta tehtyä elokuvaa tähditti 1995 aikansa suurin starba Leonardo DiCaprio. Elokuva on osittain miehen omaan elämään perustuva.
Carrollin heroiiniriippuvuus alkoi jo 13-vuotiaana. Hän vietti todellista kaksoiselämää pelaamalla high school-sarjan korkeimmalla tasolla koripalloa ja toimien samalla poikaprostituoituna rahoittaakseen riippuvuuttaan.

Kirja julkaistiin vuonna 1978 ja seuraavana vuonna Carroll muutti Kaliforniaan päästäkseen helpommin eroon addiktiostaan. Samalla hän alkoi tehdä musiikkia, mihin häntä rohkaisi entinen kämppäkaveri Patti Smith. Samoissa piireissä pyöri myös valokuvaaja Annie Leibovitz, joka on kuvannut levyn kansikuvat.

Catholic Boy äänitettiin vuoden 1979 kesällä ja julkaistiin vuoden 1980 ensimmäisinä päivinä. Se nousi Billboardin listoilla sijalle 73, mikä ei ehkä ollut jättimäinen menestys, mutta tottavieköön kunnioitettava sija musiikin ulkopuolelta ponnistavalle kirjailijalle. Toki edellisvuosien kirjallinen menestys auttoi, mutta silti. Pari levyn biisiä sai mukavasti soittoa FM-asemilla ja nimibiisi pääsi pari vuotta myöhemmin Blue Öyster Cultin levylle mukaan - tällä levyllä parissa biisissä mukana olleen BÖC:in kosketinsoittaja Allen Lanierin takia. Toinen vieraileva tähti levyllä on yhdessä biisissä fonia tuuttaava Bobby Keyes, joka on tuttu.. no soitti aika monella Dr. Johnin, Stonesin ynnä muun 70-luvun klassikkoalbumilla.

Levy ei olekaan yhtään hullumpi - kirjailijan levyksi. Carroll ei varsinaisesti laula, vaan lausuu tai möykkää lakonisesti proosalliset tekstinsä, mikä kuulostaa monella tapaa tutulta itärannikon muidenkin punk-rokkamiehien ulosannilta. Jonathan Richmann, Richard Hell, Johnny Thunders ja niin edelleen. Levyn alun pätevyys aiheuttaa yllätysmomentin joka saa musiikin kuulostamaan todella hyvältä, mutta koko levyllinen 38 minuutin pituudesta huolimatta on haastava. Tekstiä tarinaa, tai siis synkkää tarinaa tulee sillä mitalla, että alkaa hivenen puuduttaa, vaikka taustabändi kaksine kitraroineen jytää esimerkillisen hienosti. Ja nämä ovat kaiken lisäksi ihan rivimiehiä. Mietin, että olisiko tämä tähän asti paras 'kirjailijan rokkaus' mitä olen kuullut? Siihen samaan New Yorkin pimeämmän puolen jatkumoon tämä menee Lou Reedin kanssa.

Jim Carroll vietti vielä muutaman vuoden musiikin parissa toimien ihan päätoimisesti bändihommissa. PAri muutakin julkaisua ilmestyi, mutta niitä en ole kuullut. Hän siirtyi takaisin kirjailijaksi, mutta kuoli vuonna 2009 Manhattanin kodissaan työpöytänsä ääreen sydänkohtaukseen.

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Taiska - Hitit 2011

Poptori Oy on levyineen osunut varmasti jokaisen silmään halpahalleissa ja turuilla. Jos koko homma näyttää oudolla tavalla tutulta, niin syitä ei tarvitse kaivaa yhtiön johtaja Erkki Puumalaista syvemmältä. Puumalainen oli toisena osapuolena 70-80-luvulla JP-musiikki yhtiössä, jonka huoltoasemilla myytäviä jäljitelmäversiokasetteja on täällä sivuttu useammankin kerran.

Poptorin idea on huoltsikkajäljitelmiin verrattuna vielä kierompi; artisti levyttää uudestaan versiot aikaisemmista hiteistään. Nyt ei myöskään haeta mitään 'uutta taiteellista kulmaa', vaan kappaleet yritetään esittää kuten alkuperäisversiot, tällä kertaa toki pienemmillä orkestraatioilla ja niin edelleen.

Yhtiön artistikatras on kieltämättä vaikuttava. Sieltä löytyy Dannyjen ja Berittien lisäksi Pelle Miljoonoja ja osa levytyksistä taitaa sisältää ihan uuttakin musiikkia. Poptorin juttu on painaa myyntihinta alle kuuden euron. Eli jauhelihaahan tässä myydään. Myyntimäärät ovat yhtiön omien puheiden mukaan myös aikamoisia.

Silti konsepti artistista vanhojen biisiensä kimpussa on kieltämättä mielenkiintoinen. Entisajan schlager- ja iskelmälaulajathan toisinaan kieltämättä palasivat uransa aikana levyttämään niistä 'uusia' versioita rikkonaisille pitkäsoitoilleen. Ja voihan joskus vuodet parantaa artistia. Pellen tapauksessa tosin mitään musikaalista kehitystä ei ole tainnut alkupisteen jä tämän päivän välissä tapahtua.

Tässä mielessä tanssilavat jättänyt Taiska on aika mielenkiintoinen. Hänen äänensä on toki kadottanut sen 'Mombasan' naivin nuoruuden, mutta muuten tämä rouvahan laulaa yllättävän hyvin. Taiska, eli Hannele Kauppinen (os. Suominen) jätti keikkailun 1986 hänen päästyään teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalle. Hän on asunut käsittääkseni Lapin suunnalla. Taiskaa pidetään vähän sellaisena isompana tähdenlentona, joka on toki pakollista kauraa Finnhitseissä.

Hitit-levyllä hän siis uudelleensuorittaa kahdeksan vuotta, mutta vain neljä pitkäsoittoa sisältäneen uransa tunnetuimmat kappaleet. Taiska muistetaan varmasti parhaiten sen Keihäs-matkamainoksen lisäksi 'Haltin häät' biisistä. Levyn orkesteri hoitaa homman virkamiesmäisesti. Rytmiryhmänä on varmaan Suomen tuotteliain sessio-kaksikko Harri Rantala/Anssi Nykänen, sovituksista vastaa Petri Kokko. Kaikki toimii ihan ookoo, eikä levy aiheuta juurikaan myötähäpeän hetkiä. Ehkä enemmän pään raaputuksia 'Miksi?', mutta ehkä tässä artisti saa sentään myös rahaa? Taiska ei itselleni ole hirveän tuttu, mutta 'Milloin etsit lastasi' hänen viimeiseltä uutta musiikkia sisältäneeltä pitkäsoitolta 'Oma tie' (1982) oli yllättävän kova. Haluaisin kuulla alkuperäisen version tämän perusteella tästä hyvin korkea-oktaanisesta kantaa ottavasta jytäbiisistä. Kuuntelin biisin ainakin viisi kertaa putkeen. Etenkin, kun paljastui kappaleen olevan Hannele Suomisen käsialaa, eli siis Taiskan ihan itsensä tekemää musaa.

Elikkäs elikkäs. Tätähän pitää metsästellä vähän lisää, kun virkamiesmäiset uusintaversiotkin herättivät näin suuren mielenkiinnon.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Rockin apumiehet #25 - Roger Mayer

Roger Mayer nimenä ja nopeasti miehen naamaa vilkaisten ei soita kelloja, ellei satu olemaan kitara-gearien harrastaja. Tästä huolimatta Mayer on varmasti yksi merkittävimmistä 'harmaista eminensseistä' nykyaikaisen kitarasoundin takana.

Miehen oma tausta musiikkielektroniikan alalle siirtymiseen oli hivenen erikoinen; Roger Mayer työskenteli 60-luvun puolessa välissä Brittien amiraliteetin palveluksessa kehittäen vedenalaisia kuuntelu- ja jäljityslaitteita. Osaston insinöörejä kehotettiin myös vapaa-ajan harrastustensa puolella tutkiskelemaan erilaisia akustisia laitteita ja musiikinystävä Mayer rupesi perehtymään aikansa muotilaitteeseen - sähkökitaraan ja sen tekniikkaan.

Harrastus rupesi muuttumaan entistä vakavammaksi ja pian Mayer rakensi omatekemiä efektilaitteita (etupäässä boostereita), joita käytti muun muassa Yardbirds Olympic studioilla. Hänen uransa suurin käänne tapahtui Soho-klubilla, missä Jimi Hendrix niminen artisti oli yhtyeineen keikalla. Äkättyään Mayerin Hendrix alkoi kuulustella miestä Yardbirdsien boostatun kitarasoundin saloista. Viikkoa myöhemmin Mayer oli jo Hendrixin mukana luottomiehenä studiossa rakentaen tälle tämän suullisten kuvailujen mukaan efektilaitteita, modasi jo valmiina olevia ja tuunasi artistin stratocastereita. Kaikkien efektien lisäksi Jimin kitarakin oli viimeiseen asti mietitty kielten erityissettejä myöten.

Efektien kohdalla täytyy muistaa, että vielä tässä vaiheessa kaupalliset efektit olivat lapsenkengissään ja usein lastentautisia. Moni aloitteleva tuleva aikansa kitarasankari joutui rakentelemaan ja kolvaamaan omia efektejään, koska sellaisia ei markkinoilla yksinkertaisesti ollut.

Mayer (joka tässä vaiheessa edelleen oli myös laivaston palkkalistoilla) oli erityisen kuuluisa fuzz-säröistään ja niiden modaamisesta, joista Hendrixiä varten rakennettiin oma 'Axis-Fuzz'. Säröjä ja efektejä kolvattiin jopa ottojen välillä vastaamaan artistin mieltymyksiä. Mayerin oma ja kuuluisin keksintö oli kuitenkin 'octavia'-pedaali, joka muodostaa esimerkiksi 'Purple Haze' kappaleessa olennaisen osan biisin soundista. Pedaali tuplasi nuotin octaavin korkeammalta luoden paksumman äänimaiseman. Octavia ei alunperin tullut edes kaupalliseen tuotantoon Mayerin toimesta. Nykyisin sitä ja sen johdannaisia löytyy markkinoilta, vaikka efekti ei niin sanottua peruskauraa olekaan.

Hendrixille kävi niinkuin kävi, mutta Mayerin elektroniikkoura jatkui muun muassa Isley Brothersien, Stevie Wonderin, Bob Marleyn kanssa. Wonderille hän rakensi muiden tekijöiden kanssa oman syntetisaattorin.

Mayer tekee edelleenkin omia efektejään, eikä nykyinen analogi-renessansi ole varmaan ollut miehen liiketoimille ainakaan haitaksi. Häneltä löytyy nykyisin mallistostaan replika jokaisesta takavuosien laitteestaan. Kalliitahan ne muistaakseni ovat.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Jaques Brel - Brel 1977

Jaques Brelin 'Brel' kuuluu niihin levyihin, joiden henkistä tilaa on värittänyt artistin tietoisuus omasta lähestyvästä poismenostaan. Samankaltaisia levyjähän ovat esimerkiksi Billie Holidayn 'Lady in Satin' ja vaikkapa kotoinen Pekka Strengin 'Kesämaa'.

Lähestyvä kuolema voi heittää artistin harteille raskaan ja pakahduttavan viitan, joka joskus purkautuu 'viimeisenä mestariteoksena'. Tuntuu, että kaikki pitää sanoa vielä nyt kun ehtii. Ehkä jotain elämää suurempaa. Eikä viimeistä levyä halua tehdä hutaisten täyttämään vain levy-yhtiön sopimuskontrahdin velvoitetta.. Eikä pidä myöskään väheksyä ihmistä sielun ja ruumiin kokonaisuutena, jonka suorituksiin, tuntemuksiin ja luomisvoimaan voimakkaat kivut vaikuttavat satavarmasta. Puhumattakaan tietoisuudesta omasta tilastaan ja ajan rajallisuudesta.

Myös kuuntelukokemus on tietenkin erilainen, mikäli on tietoinen levytyksen teon taustoista.

Brel oli ranskankielisessä maailmassa supersuosittu artisti, mutta hidasti levytystahtia 60-luvun lopulle tultaessa. Yksi syy tähän oli tietysti, että vuosikymmenen lopun pop-musiikki söi jopa Ranskassa liikkumatilaa chansonilta, jonka kuningas belgialainen Brel oli. Hän keskittyi enemmän näyttelemiseen ja osti vuonna 1974 itselleen huvijahdin tarkoituksenaan purjehtia maailman ympäri. Matka kuitenkin katkesi jo Kanarian saarille, jossa hänellä lääkärissä diagnosoitiin keuhkosyöpä. Brel lensi Pariisiin jossa osa hänen keuhkosta poistettiin ja toipumisen jälkeen hänen merimatka pääsi jatkumaan, kunnes pysähtyi eteläisen Tyynenvaltameren saarelle Ranskan Polynesiaan, johon hän jäi asumaan.

Paria vuotta myöhemmin Brel matkusti takaisin Pariisiin, tällä kertaa levyttämään viimeiseksi jäävää 'Brel'-levyä. Sessiot sijoittuivat syyskuulle ja purkitettu levy oli vuoden tapauksia Ranskassa. Ennakkokappaleet lähetettiin arvostelijoille aikasuojatuissa bokseissa ja huhut liikkuivat tietysti voimakkaasti. Brelin edellisestä uutta musiikkia sisältäneestä levystä oli kulunut kymmenen vuotta.

Kaikesta kohinan ja hypen painolastista huolimatta 'Brel' onkin erittäin hyvä levy ja pätevä päätös hienolle uralle. Se on myönnettävä, että muutama kupru, tosin kevyt sellainen levyllä on. Mutta nekin ovat sellaisia enemmän tuotannollisten ratkaisujen takia, kuin Brelin itsensä tekeminä. Poislähtöä enteilevää tunnelmaa löytyy etenkin kappaleesta 'La Ville S'Endormait'. Brel oli siitä mielenkiintoinen teatraalista musiikkia esittänyt artisti, että hän sävelsi itse suurimman osan repertuaaristaan. Tällä levyllä on muutama biisi, jossa sävellysvastuu on jaettu ja yksi ulkopuolinen sävellys, mutta muuten se on Brelin käsialaa. Ja sanoituksista kaikki.

Tuotanto on tavallaan minimalistista; takana soi iso orkesteri, mutta itse biisin tausta saattaa rakentua kahta sointua vuorottelevasta kulusta, jota orkesteri lyö. Välillä kuullaan haitaria ja 'Le Lion'issa on mukana Jaquesin nimeä huutava naisääni. Ehkä suurin poikkeama levyn linjassa on 'Les F...' kappaleen disko-poljento. Tosin on levyllä muutama muukin kappale, missä sointi on vähän sähköisempää, mutta parhaimmillaan Brel oli noissa minimalistisissa biiseissä. Pelkkä miehen ääni riittää täyttämään tilan.
Scott Walker tunnusti ihailuaan Brelliä kohtaan levyttäen 70-luvun alussa joka levylle miehen biisejä. Tällä kertaa Brelin 'Vieillir' kuulostaa hyvin vahvasti toisinpäin Walkerilta. Kyseinen kappale on tosin levyn ainoa ulkopuolinen sävellys. Levyn avaava pelkän haitarin säestämä 'Jaurès' taas muistuttaa, kuinka vahvasti Brelin tyyli on vaikuttanut esimerkiksi Nicoon.

Levyllä Brelin ääni on edelleen vahva, eikä sairaus sinänsä kuulu äänestä. Levy myi ilmestymisviikollaan 650 000 kappaletta ja lopulta yhteensä pari miljoonaa kappaletta. Kielimuuri esti tietysti menestyksen anglomaailmassa. Ja vuoden päästä Brel oli kuollut.


torstai 16. toukokuuta 2013

Hurriganes - Kuumat kundit 1976

Kuumat kundit - Hot Wheels julkaistiin 'dokumenttimaisena' elokuvana saman nimisen levyn ilmestymisvuonna. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä Hot Wheels on henkilökohtainen suosikkini kyseisen orkesterin tuotannosta.

Elokuva itse jatkaa aikansa paskojen bändielokuvien perinnettä olemalla pikkuisen puuduttavahko sellainen. Silti kaikkein uuvuttavinta antia on elokuvan toiseksi 'juoneksi' dramatisoitu tarina kahden nuoren romanssin alusta, joka yhdistyy elokuvan dokumenttipuoleen lopussa yhtyeen keikalla.

Kuumat kundit yrittää beatlesmaista lähestymistä seuraamalla bändin arkea, harjoituksia, hotelliasumista ja jutustelua. Jäykkien jätkien valittamisen kuunteleminen on ehkä vastine jään sulamisen seuraamiselle, mutta toisaalta aidot roudariosaston haastattelut ja seuraaminen legendaarisen Lahden Microvox-studion äänityksistä on aidosti kiinnostavaa ajankuvaa.

Vuonna 1976 Ganes oli toistamiseen kuuminta hottia ja suosion huipulla. Aaltonen, Häkkinen ja Kallio kolmikko jaksaa marmattaa latojen pienuudesta ja huonoista lavoista ynnä muusta. Hanoi Rocksin Albania-vastineet olivat siis seuraavan vuosikymmenen jatkumo samaan tarinaan.

Jään sulaminen ja nuoren Kari Heiskasen ja Lilli Kaipaisen romanssin seuraaminen palkitaan lopussa keskinkertaisella Ganesin keikalla, joka on ehkä arvoltaan enemmän dokumentoinnin henkinen, kuin rock'n rollin juhlaa. Eipä siinä, hyvinhän Ile Kallio vetää ja hiki valuu. Yllättävää antia oli myös bändin valo-show, joka juron orkesterin kohdalla hivenen yllättää. Melkein Danny-showta.

Elokuva on jäänyt ohjaajakäsikirjoittaja Jussi Itkosen ainoaksi kokopitkäksi elokuvaksi. Hurriganes pyysi, ettei elokuvaa levitettäisi Ruotsiin, jossa yhtyeellä oli kovempi raggarimaine, mitä elokuva antaa ymmärtää. Elokuvaa varten hankittiin kuvaajat oikein Amerikasta asti. Nämä tosin olivat Itkosen ystäviä.. Kuvissa vilahtelee paljon amerikanrautoja, Beaversin mainoksia ja Cisse ajelee alussa moottoripyörällä. Itkonen harrasti kuuleman mukaan kovasti itsesensuuria. Nuorten katsojien takia leikkauspöydälle jäi kuulemma sankokaupalla Remun vittu-sanoja. Että näin.

maanantai 13. toukokuuta 2013

The Jon Spencer Blues Explosion - Now I Got to Worry 1996

The Jon Spencer Blues Explosion on edelleen kasassa, voimissaan ja kiertää - tosin demokraattisemmin nimetysti pelkkänä Blues Explosionina.

Itse Jon Spencer oli jo 90-luvun puolessa tehnyt pitkän uran amerikkalaisessa vaihtoehtomusiikissa. Miehen luotsaama kulttibändi Pussy Galore operoi yhtyeen New Yorkiin muuton jälkeen vuosien 85-90 välissä. Blues Explosion syntyi tämän jälkeen soittamaan alkuperäisen vaarallista rock'n rollia. Toki Spencer kumppaniensa kitaristi Judah Bauerin ja rumpali Russell Simninsin kanssa oli kuunnellut sitä punkkia.

Olin itsekin alttiissa iässä 90-luvun alkupuolella tämän tyyppiselle musiikille ja Jon Spencer Blues Explosion on hyvinkin tuttu noilta ajoilta. Trio sai (ja nauttii edelleen) kohtuullista suosiota, mutta ei ikinä noussut ykkössarjaan. Syitä tähän on varmasti monia, mutta yksi niistä on musiikin ehdoton kompromissittomuus. 'Hittilevy' Now I Got to Worrykin sisältää sellaista tykitystä ja likaista rokkia, että myyntiluvut laskettiin kymmenissä tuhansissa - vaikka elettiin sentään 90-lukua, jota voidaan pitää kitarametelirokin kaupallisena kulta-aikana. Tämä on sikäli ironista, että kymmenen vuotta myöhemmin saapui yhtye, joka operoi myös ilman bassoa, soitti kulmikasta rootsia bluespohjaista räkärokkia ja myi kuin häkä, tai minttutikut.

Blues Explosionin juttu oli siis kahdella kitaralla jauhetut dualikuviot, jotka imivät jotain olennaista sieltä selkäytimestä. Kappaleet muistuttavat etäisesti vanhaa bluesia tai fiftarirokkia, mutta räiskitään totaalisella punk-asenteella. Eipä siinä, näitä bändejä on edelleen maailmassa pilvin pimein, mutta parhaimmillaan Explosion oli hyvin Beefheartimaisilla linjoilla.

Now I Got to Worry alkaa yleisöä kosiskelevasti Spencerin huudolla jonka takaa paukkuu pahvilaatikkorummut. Tästä paukautetaan suoraan 'Skunk'in rokkitotuutta tihkuvaan riffittelyyn. Siitä vetäistään 'Identify'n miltei hardcoreen ja tämän jälkeen pamautetaan 'Wail'. Melkoinen suora, mutta tässä on yksi levyn ongelmistä, sitä jatkuu vielä pitkään. 45 minuutin pituus cd-aikana ei tietenkään ollut mikään ylettömyys, mutta kyllähän tälläinen kama pitäisi kuunnella EP-pituuksilla. Levyn lopussa korvat ovat jo puuduksissa ja mikään ei enää yllätä, tai tunnu miltään.

Vierailijoina levyllä on blues-legenda Rufus Thomas, joka kiersi Eurooppaakin bändin kanssa, sekä 'neljäs tai viides Beastie Boy' Money Mark. Tuotanto on sopivan räkäistä, mutta mukana on myös mukavasti pienimuotoista muutakin säpinää. Laulut tulevat tietenkin pääosin diskanttisina tai megafoni-efektin läpi. Oikeaoppiseen tyyliin sanoituksia on turha kaivella sen syvemmin; laulu on vain yksi instrumentti muiden mukana.

Levyä tuli aikanaan kuunneltua kohtuullisen paljon puutumuksesta huolimatta. Sen verran ajatonta ja totuuksien äärellä olevaa kamaahan tämä on, että kyllä tuon levyn alkupuolen kuuntelee edelleen läpi mukisematta.

tiistai 7. toukokuuta 2013

Alice Cooper - DaDa 1983

Alice Cooperin DaDa oli viimeinen miehen 'uuden-aallon' levy ennen muutaman vuoden levytystaukoa ja sen jälkeistä siirtymistä ensin metallisempaan ja sitten pillumetallisempaan linjaan.

Cooper itse ei muista kolmen edellisen levyn tavoin tämänkään albumin tekemisestä mitään. Syynä oli miehen täysimittainen alkoholismi. Kuvamateriaali 70-luvun ja 80-luvun taitteen Cooperista on pelottavaa katsottavaa. Lyhyt uuden aallon kampaus ja viinan riuduttama neljänkymmenen kilon vartalo. Mies oli pahemman kummajaisen näköinen, kuin aikaisempien kunnian päiviensä lavapersoona.

Levyn tuottajana oli taas tällä kertaa Bob Ezrin, joka oli vastuussa miehen takavuosien menestyksestä. Levyn avaava Ezrinin säveltämä nimibiisi onkin tyypillistä Ezriniä niin hyvässä kuin pahassa; atmosfääristä kauhutunnelmaa puheen, lapsen äänen ja kasarin alun syntikoiden kanssa. Levyn pääasiallinen sävellysvastuu jakautuukin Ezrinin, Cooperin ja luottosessiomies Dick Wagnerin kesken. Viimeksi mainittu vastasi levyn kitaroista, bassoista ja apulaistuotannosta. Ezrin soitteli syntikoita ja aikansa Fairlight-sampleria. Muutama sessiorumpali ja siinäpä se. Kokoonpano ei kiertänyt levytyksen jälkeen ja ilkeät huhut kertoivat pitkäsoiton tehdyn ainoastaan täyttämään levytyssopimuksen viimeinen levy.

Tästä kaikesta epämääräisyydestään huolimatta levy kuulostaa vuonna 2013 yllättävän tuoreelta ja peräti hyvältä. Kun ilmestymishetkensä painolasti on pudonnut (aikansa muodista mennyt kehäraakki hyppää uuden-aallon/synapopin mukaan) täytyy myöntää, että 'Dyslexian' tyyliset Duran Durania(!) muistuttavat biisit tarttuvat. Nämä olisivat muuten takuuvarmoja snobi-dj-setin ylläreitä!
'I Love America' taas on täydellinen kunnon Reaganin-ajan tomppelibiisi. Onko se parodiaa vai ei? Se jää kuulijan itsensä päätettäväksi. Joka tapauksessa täydellisen amerikkalainen kappale. Pahimpana juopporaakkinakin Cooper kumppaneineen sai aikaan melodista tavaraa. Levyn päättävällä 'Pass the Gun Around' Dick Wagner pääsee esittelemään niitä tuttuja duali-kitarointejaan.

Koska levyn biisi- ja soundimateriaali poikkeaa aika täysin siitä, mitä 80-luvun lopun uudelleen tuleminen toi mukanaan ei levyn biisejä ole käsittääkseni ikinä esitetty Cooperin live-seteissä. Hyvä levy, mutta tietysti eri sarjassa ja kontekstissa miehen klassisempien levytysten kanssa.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Veikko Lavi - Punaiset ja valkoiset 1980

Veikko Lavi (1912-1996) oli kuusivuotias pikkupoika keväällä 1918. Laulaja on myöhemmin sanonut ajanjakson vaikuttaneen voimakkaimmin hänen maailmankuvaansa ja persoonaansa. Lavi esittäytyikin myöhemmin aina pienen ihmisen ymmärtäjänä. Vuonna 1980 julkaistu kansalaissotaa puolin ja toisin katsova 'Punaiset ja valkoiset - Lauluja vaikeilta ajoilta' kuuluu tähän jatkumoon.

Levy oli hetken aikaa eläneen Ponsi-levymerkin tuotantoa. Levy-yhtiön takana oli Otto Donner, joka perusti sen Love-recordsin konkurssin jälkeen. Ponsi keskittyi rokkaamista enemmän jazziin, iskelmään ja hiipuvaan laululiikkeeseen. Levymerkki oli toiminnassa parin vuoden ajan 70-80-luvun taitteessa.

Tällä levyllä jälkimmäistä edustaa Lavin itsensä laulamisen lisäksi Sinikka Sokka, joka oli Agit-propin jäsen, Koiton laulu, Kalle Holmberg, sekä Harri Saksala, joka kyllä lauloi progea ja jazzia, mutta oli kivenkova kommunisti. Tässä mielessä levy oli siis jonkinlaista humanistista liennytyspolitiikkaa - samojen laulajien laulamana, ketkä olivat aiemmin marssittamassa niitä sataa perhettä kiväärien eteen.

Artistikatraan lisäksi tuotantoarvot olivat muutenkin tavanomaista kookkaammat; levy äänitettiin Finnvoxin studiossa ja mukana olivat Helsingin työväensoittokunnan torvet.

Albumia voi pitää puhtaana teema-albumina. Se ei etene puhtaan kronologisesti, vaan piirtelee yksittäisten ihmisten kohtaloja rintaman ja aatteen molemmin puolin. Lavin sävellykset olivat aina kansanlaulumaisia, joten ne muistuttavat hivenen toisiaan, mutta muodostavat näinkin hienon kokonaisuuden. Riipaisevimmillaan se on 'Tuomitun saappaat' kappaleessa, jossa tarkastellaan lapsenomaisesti pikkupojan silmin vankien ohimarssia kellarityrmästä johonkin (kuopan reunalle) - siten että kuulija ja laulaja ymmärtävät vasta nyt aikuisina mitä tapahtui.

Lavin sisällissodassa ei ollut voittajia, toisin kuin kohkaava 'yleinen' mielipide yritti kertoa ennen toista maailmansotaa. Toisaalta lauluissa ei ole kitkerän katkeroituvaa häviäjääkään. Vain surkeita tapahtumia, osuneita vahinkolaukauksia, nälkää, pettureita ja ikävän julmia teloituksia. Mutta niistähän sisällissodat ovat tehty.