perjantai 30. tammikuuta 2015

Lintujen talvilaulu

Taajamissa on syksyn ja alkutalven hiljaisuuden jälkeen taas alkanut kuulua lintujen taustaääntä. Tässä Suomen luonnosta lainattu tietoisku siitä, että lintujen talvilaulu on aikaistunut ja mitä syitä siihen on:

Miksi linnut ovat viime vuosikymmeninä alkaneet laulaa myös talvella? Ennen laulua kuuli vasta keväällä.
Lintujen laulukausi on todellakin pidentynyt. Tähän on useita syitä. Ilmasto on selvästi lauhtunut, lajien runsaussuhteet ovat muuttuneet talviruokinnan yleistyttyä ja talvinen vuodenaika on valoisampi kuin ennen.
Ilmaston lauhtumisen takia jotkut lajit, jotka ennen muuttivat pois talveksi, ovat alkaneet talvehtia täällä ja aloittavat kevätlaulunsakin aikaisemmin. Esimerkiksi mustarastaita on ennenkin talvehtinut täällä, mutta talvehtiminen on selvästi yleistynyt. Reviirien valtaaminen alkaa usein jo keskitalvella. Talvehtijoilla on etulyöntiasema parhaiden paikkojen valloittamisessa. Mustarastaan laulua kuuluukin lauhoina syksyinä jo ennen vuodenvaihdetta.
Lintujen talviruokinta on yleistynyt ja johtanut eräiden siemeniä syövien lajien valtavaan lisääntymiseen ja talvialueen leviämisen pohjoiseen. Paras esimerkki tällaisesta lajista on viherpeippo, joka oli aiemmin harvinainen Lounais-Suomen talvehtija mutta on nykyisin yleinen ja runsas lintulautojen liepeillä kautta koko maan. Sen tapoihin kuuluu aloittaa laulukausi jo sydäntalvella, tammikuulla pian loppiaisen jälkeen. Tällöin koiraat istuvat puiden latvoissa ja virittelevät kauas kuuluvaa lauluaan.
Pimeä vuodenaika ei enää ole niin pimeä kuin ennen. Kaikkialla taajamissa palavat erilaiset valot, ennen kaikkea katuvalot yöt läpeensä. Kun lintujen laulukauden aloittaminen on luontaisesti kytkeytynyt kevään valon lisääntymiseen, ei taajamalinnuille enää tulekaan luonnollista kevättä. Kaupunkien tiaiset, ennen kaikkea talitiainen ja sinitiainen, saattavat aloittaa laulukauden jo tammikuussa, vaikka niiden maalaisserkut samoilla seudulla viivyttelevat toista kuukautta ennen kuin laulu alkaa.
Luontoillassa olemme erityisesti kyselleet tätä ilmiötä, ja saaneet vastauksia, joiden mukaan ilmiö on yleinen ainakin Oulun korkeudelle saakka.
Nämä syyt vaikuttavat usein kaikki yhtä aikaa, joten niiden osuutta on vaikea erotella lajikohtaisesti. Myös kevät tulee keskimäärin aiemmin kuin ennen. Muuttolinnutkin ovat aikaistaneet paluutaan, ja usein lopputalvella voi olla muuttolintuja talvehtijoiden laulukuorossa.
Julkaistu alun perin Suomen Luonnossa 1/2002

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Petar Dundov - Oasis 2008



Tekno-skene on itselleni kohtuu tuntematon, enkä tiedä varmuudella kuvioita, mutta olen ymmärtänyt, että kroatialainen Petar Dundov on pitkään ollut niin sanottu tekijämies. Hän aloitti elektronisen musiikin tekemisen samoihin aikoihin, kun Rautaesirippu sortui ja sitä seuraavat Balkanin 90-luvun sodat alkoivat.

Jugoslavia oli siitä erikoinen itäblokin maa, että siellä oli jostain syystä paljon syntetisaattoriosaamista ja bändejä jo 70-luvulta asti. Maassa oli 80-luvulla erittäin voimakas diy- ja kasettiskene jonka tuotoksia voi nykyään kuunnella kohtuu helposti Youtubesta. Dundov on tunnettu analogi-kaman keräilijä ja teknon tekijöiden siirtyessä 90-luvulla digitaaliseen tekemiseen, hän rupesi haalimaan pihamyynneistä ja muista halpaa gearia kotistudioonsa. Toki sieltä löytyy digitaalistakin räkkisynaa ja äänitintä.

Dundov on julkaissut suuren osan materiaalistaan belgialaisen Music Man-lafkan kautta, myös tämän 'Oasis' kappaleen. Biisi on oikein miellyttävä kymmenminuuttinen transsi, jossa käydään etnisehköä skaalaa läpi biitin naputtaessa väsymättä taustalla. Kaiut värittävät lopputilan ja mieleen nousee vahvasti 80-luvun Manuel Göttsching ja hänen 'E2-E4' sekä OMD:n eli Orchestral Maneuvers in the Darkin sinkkujen taiteellisemmat (ja vahvasti motorisen krautin vaikutteiset) b-puolet. Ehkä myös Solariksen uusioversion soundtrack.

lauantai 24. tammikuuta 2015

RIP Edgar Froese 1944-2015

1900-luvun jälkimmäisen puoliskon musiikkivaikuttajat alkavat poistua näyttämöltä. Nyt vuorossa on Tangerine Dreamin perustaja ja ainoa alkuperäisjäsen Edgar Froese, joka nykykuvissa on näyttänyt hivenen huonovointiselta, mutta yhtyeen verkkosivujen mukaan keuhkoveritulpan aiheuttama kuolema oli kuitenkin yllättävä.

Vaikka Froese on myöhemmällä ajalla inflatoinut omaa ja Tangerine Dreamin musiikkia ei Levyhyllyssä voida tänään tehdä muuta, kuin ottaa kapulakki päästä ja viettää hiljainen hetki tämän oman musiikkityylinsä pioneerin edessä.

Edgar Wilmar Froese syntyi toisen maailmansodan loppupuolella Itä-Preussissa, josta perhe joutui sodan jälkeen muuttamaan Länsi-Saksaan. Tämä evakon elämä vaikutti toden näköisesti hyvin vahvasti hänen persoonaansa ja Froese taisi olla se, joka puki sanoiksi krautrockin ja kosmisen musiikin synnyn 'isättömien maasta', Saksasta jonka menneisyys oli ollut valheellinen ja nykyhetki raunioina ja rakentamisen alla. Hän opiskeli 60-luvun puolessa välissä Länsi-Berliinin kuvataideakatemissa maalausta ja kuvanveistoa, mikä selittää myöhemmästä musiikillisesta tekemisestä paljon.
Kaupungin Zodiak-klubi oli polttopiste, jossa kokoontuivat poliittiset aktivistit, taiteilijat ja muusikot ja jonka ilmapiiri oli yksi niistä, jotka laukaisivat saksalaisen 70-luvun musiikkikulttuurin sellaisena, kuin se nykyisin nähdään.
Paikassa perustettiin Tangerine Dream, jonka alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat Klaus Schulze ja Conrad Schnitzler, molemmat myös elektronisen musiikin tulevia pioneereja. Tätä ennen Froese oli 'The Ones' beat-bändissä, joka pääsi soittamaan itsensä Salvador Dalin ateljee-studioon - tapahtuma ja tapaaminen, jolla oli suuret vaikutukset Froeseen.

Tangerine Dreamin ensimmäinen levy 'Electronic Meditation' oli vielä vahvasti Pink Floydin muodottomiin hetkiin nojaava, mutta Froese ja kumppanit lähtivät etenemään tuota polkua vielä pidemmälle nauhamanipulaatioiden, mellotronin ja uusien, mutta epävarmatoimisten syntetisaattoreiden kanssa. Homma pysytteli 70-luvun alun veitsenterällä yhtyeen pyrkiessä käyttämään koko ajan uusinta mahdollista teknologiaa. Tässä sivussa syntyi TD:n ja muiden aikalaisten toimesta musiikkityyli, jota aikanaan kutsuttiin 'suhinaksi', mutta sai 70-80-lukujen taitteessa (Enon suusta?) nimen 'ambient'. Tyylilaji voi pahimmillaan olla aikamoista äänitapettia, mutta yhtyeen 'Zeit' kaltaisen albumin edessä ei voi kuin mykistyä sen ankaran temaattisuuden edessä. 70-luvun puolessa välissä Tangerine Dream omaksui sekvensserit, jotka värittivät tuon ajan levyt nostaen yhtyeen kohtuullisen suureen suosioon Saksan ulkopuolella. Mestariteokset 'Phaedra' ja 'Rubycon' ovat tunnustetusti yksi myöhemmän elektronisen rytmimusiikin kivijaloista, joilla 80-luvulta ponnistanut teknokin lepää.

Suurten taiteilijoiden tapaan Froese ei yhteistyökumppanina ollut huhujen mukaan helpoimmasta päästä ja TD koki kultakautensa jälkeen miehistönvaihdoksia ja musiikki rupesi myös ajautumaan suuntaan, jossa yritettiin miellyttää valtavirtaa ehkä vähän liikaa. Yhtye muutti Yhdysvaltoihin, jossa se teki kohtuullisen suosittua elokuva- ja tv-musiikkia, niin hyvässä kuin pahassa. Tangerine Dreamin myöhemmässä vaiheessa yhtyeessä oli mukana pitkään hänen poikansa Jerome Froese. Yhtye keikkaili Froeseen poismenoon asti.

tiistai 20. tammikuuta 2015

Melanie - Lay Down 1970

Ukrainalaislähtöisen isän ja italialaisen äidin New Yorkin Queensissä kasvattanman Melanie Safkan ura oli yksi niistä, jotka laukaistiin 70-luvun alun kiertoradalle Woodstockin festivaalin kautta.

22-vuotias artisti oli esiintynyt tätä ennen korkeintaan 500 hengen saleissa, mutta pistettiin aika pitkälti tuntemattomuudesta sadantuhannen hengen eteen. Sen lisäksi, että esitys vaikutti yleisön, yleisö vaikutti esiintyjän, sillä katsojat pitelivät käsissään sytkäreitä ja kynttilöitä, joilla yritettiin näyttää sateelle yleisön oma voima ja häätää se pois. Tästä sai aiheensa tältä levyltä löytyvä nimibiisi ja amerikan top10 hitti ''(Lay Down) Candles in the Rain'.

Melanien nimi on jälkikäteen jäänyt asianharrastajien ulkopuolelle ja folkin tarinan sivulauseeseen, eikä hän nauti samanlaisesta ikonisesta asemasta kuten samalla festarilla, tai samoihin aikoihin esiintyneet Joan Baez (toki pioneeri), tai Joni Mitchell. Tämä siitä huolimatta, että Melanie oli 70-luvulla erittäin menestynyt laulaja-lauluntekijä ja hänen taskustaan löytyi parikin top10 hittiä, muutama pienempi ja menestyneitä hyviä albumikokonaisuuksia. Hän nousi lavalle myös seuraavan vuoden Isle of Wightillä ja osallistui ensimmäiselle Glastonburyn festivaalille. 70-luvulla hän toimi näkyvästi myös muun muassa Unicefin edustajana ja ilmoitti itsensä vankkumattomaksi omaa tietä kulkevasksi libertaaniksi demokraattien, sosialistien tai republikaanien ulkopuolella.
Ehkä Melanie ei pystynyt kuitenkaan kuljettamaan musiikkiuraansa 60-luvulta 80-luvulle ja eteenpäin, sekä ilmoitti käytöksensä ja ajatustensa olleen omasta mielestään hippisukupolvestakin ulkopuolisena. Ehkä myöskään kaiken maailman joululevyt ynnä muut eivät ole myöhemmällä uralla nostaneet arvostusta ainakaan korkeammalle?

Melanien laulutyyliä ja käsittääkseni aikansa lavaolemusta voisi luonnehtia 'luonnonvoimaiseksi', jossa pehmeiden, hivenen käheällä äänellä laulettujen osuuksien vastapainoksi vedetään välillä äänen särkymispisteen rajamailla ja täysillä. Levyn avaa puoliksi puhuttu lyhyt resitatiivimainen 'Candles in the Rain', josta siirrytään pari vuotta aiemmin oman hittinsä tehneen gospel-ryhmä The Edwin Hawkins Singersien sielukkaasti ja runsaasti taustoittaman 'Lay Down (Candles in the Rain)' klassikkoon, jossa Melanie ei tosiaankaan jää kohokohdassa gospel-kuoron alle.. Seuraavaksi pläjähtää 'Lovin Baby Girl', jolla artisti jatkaa flippaamisen rajamailla olevaa tulkintaansa, tällä kertaa puolijytäävän akustisrokin päällä, jonka loppuun lätkäistään vielä louskuttava wah-wah. 'Citiest People' kertoo kansanlaulumaisesti kylmän kivikaupungin asukkaiden tympeydestä ja ympäristön yksilöille tekemästä vaikutuksesta - todennäköisesti artistin omakohtaisesta kokemuksesta. A-puolen päättää komea 'What Have They Done to My Song Ma', joka on todennäköisesti vaikuttanut kotimaan Ankin 'En anna heille anteeksi' kappaleen syntyyn.

Kakkospuolen avaa 'Alexander Beetle', lapsen näkökulmasta laulettu lastenlaulumainen kappale, jossa kotiapulainen päästää vahingossa tikkuaskiin laitetun lemmikkikoppiksen karkuun. Kappale lainaa Nalle Puhin kirjoittaja A. A. Milnen runoa. 'The Good Guys' kertonee bongojen ja akustisen kitaran säestyksellä miesvallasta. Seuraavaksi versioidaan James Taylorin 'Carolina on My Mind', joka rullaa urkujen ja orkestraation päällä (kansissa tämä on painossa vaihtanut paikkaa ykköspuolen 'Lovin Baby Girlin' kanssa). Perään läjähtää levyn toinen coveri, Stonesien 'Ruby Tuesday', joka poiki levyn toisen hitin ja Melanie pääsee taas tööttäämään kunnolla kertsissä. Levyn päättää chanson-tyyppinen uudelleenluenta ykköspuolen päättävästä 'What Have They Done to My Song Ma':sta, vaikka kansiteksteissä kohdalla pitäisi olla 'Leftover Wine' niminen biisi.. Onkohan tässä levyversiossa mennyt sekaisin jenkki- ja enkkupainokset? Levyn tuotannosta vastasi kuitenkin Melanien pitkäaikainen aviomies Peter Schekeryk, kuten käsittääkseni kaikista myöhemmistäkin albumeista.

Buddah Recordsin alkuperäinen vinyyli löytyi karhulalaiselta kirppikseltä 2,5 euron hintaan, mikä oli painovirheistä huolimatta oikein hyvä ostos.


sunnuntai 18. tammikuuta 2015

J. Koho - Vuosi 2/12 2014

Vuosikasetit on neljän henkilön projekti, johon kuuluvat Ilpo Numminen, J. Koho, Olli Aarni ja Tuukka Salonen. Homman ajatuksena on, että kuukausittain julkaistaan vuorotellen yksi kasettiäänite, jonka sisältö on tekijänsä vapaasti päätettävissä.
Ainoa sitova asia on c-kasettimuoto (nämä ovat myös vapaasti kuunneltavissa internetissä) ja yhden puolen pituus; 15 minuuttia. Tällä hetkellä ensimmäinen kierros on takana ja jokainen osallistuja on julkaissut yhden äänitteen. Laskennallisen vuoden lopussa tekijöiltä on tullut sitten ulos kolme erillistä kasettia. Äänitteiden tarkoitus ei ole myöskään välttämättä miellyttää, vaan antaa tekijälleen vapaat kädet tulkita ja tutkia asioita musiikkinsa kautta.

J. Kohon kasetti ilmestyi näistä järjestyksessä toisena viime vuoden marraskuussa ja sen idea on saateliitteen mukaan tutkia sellaisia tiloja, kuin tylsistyminen, keskittymisen herpaantuminen, tyytymättömyys ja niin edelleen. Kasetin sisältö onkin sellaista, mitä persu.. peruskuuntelija ei jaksaisi tai ymmärtäisi; A-puolella on teos 'Kärsivällisyys', jossa tiibetiläistä kulhoa, tai gamelania (tai vastaavaa) kilautetaan pitkien taukojen saattelemana, eikä mitään muuta. Kulho/kello resonoi lyönnin jälkeen ja ääni sammuu hitaasti. Ideana on todennäköisesti saada kuuntelija odottamaan kärsivällisesti seuraavaa iskua, mikä on intternet- ja keskittymiskyvyttömyyden aikana yllättävän rohkea ja radikaali temppu.

Kakkospuolen täyttää teos 'Seinä', joka on vaimeaa suhinaa, tai 'valkoista ääntä'. Siis kohinaa. Kieltämättä, kun sen yhdistää annettuun Käsitteeseen, niin äänen voi tosiaan kuulla tai nähdä läpipääsemättömänä seinänä, jonka takana on kenties jotain. Tai kuuntelijan puolella?

Kasetti on aika läheistä sukua käsitetaiteelle, jossa lopulta katsoja (tässä tapauksessa kuuntelija) onkin se pääty, missä teos tapahtuu. En suosittele kaikille, mutta mielenkiintoista! Itse kasetteja painetaan jokaista vain 25 kappaletta, mikä on kuulemma sellainen määrä, mitä ei tarvitse vielä tuputtaa pois, vaan halukkaat ne kyllä hankkivat. Ja teokset löytyvät myös intternetistä.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Timo Mattsson - Kotka 1975



Timo Mattssonin 'Kotka' on käynyt Levyhyllyssä jo M&T-tuotannon 'Hittiparaati' levyn esittelyssä, jolta löytyy Mattssonin ainoan sinkun kummatkin puoliskot (kakkospuolella 'Jäätynyt mies').

Esittäjän levytysura oli alkanut jo kymmenen vuotta aikaisemmin turkulaisen beat-yhtye Firestonesien riveissä, jolta ilmestyi single vuonna 1965. Tämä Matti ja Teppo Ruohosen levy-yhtiölle levytetty sinkku yhdistelee progen kunnianhimoisia elementtejä iskelmälliseen kappaleeseen, eikä lainkaan hullummin. Kaiken kruunaa aikansa uutuus; syntetisaattori.

Turkulainen Mattsson ilmestyi vielä pari vuotta myöhemmin lyhytikäiseksi jääneen Combination-yhtyeen riveissä, jonka levyltä löytyy kappale 'Eagle', jonka kuulematta uskoisin olevan sama, kuin tämä. Rocket Records on uudelleenjulkaissut tämän(kin) ja nettitietojen perusteella Combinationin taustalla soittivat sekä turkulainen Kaamos-yhtye (levytti myös M&T Productionsille), että edesmenneen Tasavallan presidentin soittajista Tolonen, Häkä Virtanen ja näiden lisäksi vielä tässä vaiheessa nimellä Hessu operoinut Wigwam-mies Pedro Hietanen. Tämän kolmikon oletan soittavan tällä vuoden 1975 versiollakin.

torstai 8. tammikuuta 2015

Amon Düül II - Tanz der Lemminge 1971

Kuten eilinen (todennäköisesti) äärimuslimien suorittama raukkamainen teko osoittaa, kynä tai musiikki voi olla joillekin AK-47:aa tai miekkaa pelottavampi. Tämän ovat saaneet tuta myös Saharan tuaregit pari vuotta sitten, kun paikallinen keskiajasta ammentava ääri-islamilainen liike kielsi soittamisen käsien katkomisen uhalla.

Yksi eilisen iskun uhreista oli Georges Wolinski, joka on Suomessa varmaan tunnetuin sarjakuvien ystäväpiirissä 'Paulette'-sarjastaan, jota julkaistiin hetken kotimaisessa Tapiirissa. Wolinskissa, jos kenessä henkilöityy Euroopan vuoden 1968 henki ja liikehdintä, koska hän aloitti tuona kuohuvana vuotena oman satiirisen L'Enragé-lehtensä ja matka jatkui loppuun asti jähmeiden rakenteiden ja instituutioiden pilkkaamisessa. Lehti sai vihaajia uskonnollisten konservatiivien ja äärioikeiston piirissä. Nyt se sai myös omat marttyyrinsa, sillä islamistit paljastivat mitä he oikeasti eurooppalaisuudessa pelkäävät.

Amon Düül ja siitä ponnistanut Amon Düül II:en ponnistivat tuosta samasta Eurooppaa ravistelleesta liikehdinnästä samana vuonna. Yhtyeen tapaan käsitellä aiheita ja tabuja ei tarvitse hirveästi edes vedellä yhtäläisyysmerkkejä. Yhtyeen ensilevy oli nimeltä 'Phallus Dei' eli Jumalan Kyrpä ja se asui Münchenissä kommuunissa. Yhtye sijoitti itsensä poliittiseen laitavasemmistoon, mutta ymmärrys loppui sentään Bader Meinhoff-porukan ilmestyessä liepeille. Amon Düül II:sen kokoonpano eli koko olemassa olonsa ajan, mutta kautta linjan sen soitossa säilyi sellainen erikoinen 'amatöörimäinen virtuoositeetti', joka kuuluu tälläkin levyllä. Selityksenä lienee, että yhtye keikkaili alusta lähtien törkeän paljon, jopa päivittäin yliopistoissa, klubeissa ja missä tahansa, minne sai sähköt ja ihmisiä yleisöksi.

Vuonna 1971 ilmestynyt Tanz der Lemminge oli järjestyksessä yhtyeen kolmas levy ja jatkaa Amon Düül II:sen alkuaikojen linjaa voimakkaasta jamittelusta. Tämä on itse asiassa yhtyeen viimeinen levy, joka perustuu osittain jamittelulle. Seuraava (mainio) 'Carnival in Babylon' on jo astetta formaalimpi, mikä ei Amon Düül II:sen tapauksessa tarkoita vielä mitään.. Levy julkaistiin tupla-albumimuodossa ja kakkospuolen täyttää yhtyeen 'Chamsin' elokuvalle tekemä soundtrack. Levyn avaava 'Syntelman's March of the Roaring Seventies' koostuu neljästä osasta ja sitä voisi kuvailla proge-folkiksi. Kakkoskokonaisuus 'Restless Skylight-Transistor-Child' soittelee alussa Amon Düülmaisesti jytää, mutta siirtyy hypnoottiseen intiavaikutteiseen ragaan, jonka taustalla mellotron huokailee aavemaisesti. Lienee turha mainita, että koko levyllä vokalisoidaan vähän väliä hyvin saksalaisittain englantia korostaen. Matka jakuu heviriffin kera eteenpäin, viulu valittaa ja meininki on kova. Välillä palataan taas mellotron-folkkiin.

Kakkoslevy on siis edellämainittu 'Chamsin'-elokuvan soundtrack ja ensimmäinen osa, koko vinyylipuolen täyttänyt 'The Marilyn Monroe-Memorial-Church' on puhdas improvisaatio parhaaseen Ash Ra Tempel/varhainen Tangeri Dream henkeen. Ja tietysti Pink Floydin 'Sauserful of Secrets'. Kilistelyä, kolistelua, nauhakaikua ja erittäin space-rock meno. Räiskiminen jatkuu viimeisellä puolella, jonka aloittavalla 'Chewinggum Telegraphilla' kitaristit esittelevät pyrotekniikoitaan. 'Stumbling Over Melted Moonlight' lainailee Floydin Ummagummalta löytyvää synkkää riffiä, kunnes siirtyy nakitteluun. Levyn päättää 'Toxilogical Whispering' kitaroinnin ja junnaavan basso/rumpukompin säestämänä. Nauhakaiku sirisee ja kitarat kurkottelevat tähtiin. Soundtrack-puolelta puuttuvat vokaalit kokonaan ja kokoonpanokin on hivenen erilainen, kuin ykköslevyllä.

Amon Düül II:sen ahkerasta keikkailusta huolimatta ensimmäiset kolme levyä eivät myyneet mitenkään merkittävästi ja bändi sai kenkää Liberty-levy-yhtiöltä. Samaan aikaan yhtyeen konsertissa syttyi tulipalo, missä kahden yleisön jäsenen kuoleman lisäksi tuhoutui koko yhtyeen soitinlaitteisto. Tarina jatkui kuitenkin United Artistien leivissä ja kohtuu kuuluisana kulttibändinä.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Nikka Costa - Like a Feather 2001



Nikka Costa tämän biisin videoineen on jäänyt kummittelemaan takaraivoon 2000-luvun alusta lähtien. Video oli tyylikäs, kappale tuon ajan uusio-Princeilyä (jota harrasti myös Beck 'Midnite Vultures' levyllä). Itse asiassa videon alun mikkiliikkeet ovat suoraan Prinssin varastosta. Eikä kappalekaan ollut umpihuono.

Jotain tästä ehkä puuttuu. Ehkä osa selittyy, että Costa kiersi näihin aikoihn Lenny Kravitzin kanssa? Kaikesta sielukkuudestaan huolimatta vähän puserrettua ja teennäistä, vaikka palikat noin muuten kunnossa.

Knoppitietoa: Vuonna 1972 syntynyt Nikka Costa oli jonkinlainen tenavatähti 80-luvun alussa ja hänen isänsä oli elokuva- ja viihdemusiikin mies Don Costa, joka oli tunnettu muun muassa yhteistyöstään Frank Sinatran kanssa ja hitti-instrumentaaliversiosta kappaleesta 'Ei koskaan sunnuntaisin'.

lauantai 3. tammikuuta 2015

Julian Cope - Citizen Cain'd 2005

Tämänkin levyn julkaisusta on kohta kymmenen vuotta.. Omassa hyllyssä se ei kuitenkaan ole ehkä ollut ihan niin kauaa. Jos en väärin muista, niin taisin ostaa sen pölyyntymästä hyllystä jo edesmenneestä Popparienkelistä joskus 2000-luvun lopulla.

Copen levyt ja musiikki ovat tässä maassa kelvanneet kohtuu harvoille ja Levyhylly on varmaan yksi harvoja blogeja tai ..krhm medioita, joissa artisti saa huomiota.
Syitä tähän en tiedä, mutta yksi sellainen saattaa olla, että Island-levy-yhtiöstä 90-luvun puolenvälin jälkeen tiputettu Cope on julkaissut suuren osan myöhemmästä tuotannostaan oman levy-yhtiönsä kautta. Tämän 'jakelu' perustui taas levykauppiaiden omatoimiseen levyjen tilaamiseen, jos tuotantoa tahtoi hyllyyn. Ja tämä siis aikana, jolloin levyjä ostettiin kaupoista.

Copen tuotannossa oli ollut tätä ennen vaihe, jossa hän keskittyi Brain Donor stoner/poser/hard rock-bändiin ja Queen Elizabeth ja Rite-levyjensä tyyliseen ambient-musiikkiin. Citizen Cain'd:tä pidettiin tervetulleena paluuna takaisin rock- ja popsävyiseen musiikkiin.

Citizen Cain'd on jostain syystä aikaisemmin jäänyt itseni osalta aika vähälle kuuntelulle, koska sotkin sen toiseen samalta ajalta ostamaani Cope-levyyn, joka ei ole mitenkään mieleen jäävä (You Gotta Problem With Me). Nyt parin viime kuukauden aikana levy (tai tupla-cd) on pyörinyt soittimessa sitäkin useammin.

Levy julkaistiin siis tupla-cd:nä, mikä on tosiaan hyvä ratkaisu, sillä vaikka tämän kaiken saisikin mahtumaan yhteen pötköön, niin kuuntelukokemus olisi huomattavasti puuduttavampi. Ykköslevy muistuttaa kappaleiltaan selvästi tässä vaiheessa käynnissä ollutta Brain Donoria Doggenin soittaessa kitaraa tässäkin. MC5 ja Stooges tunkevat pintaan ja pianoa kilkutetaan asiankuuluvan monotonisesti. Mutta hyvin jytää ja Copen sävel/kopiokynän ollessa vielä terässä ei voi kuin nauttia. Tuotannossa vedetään välillä mittarit punaiselle, joten ei herkkäkorville. Aikansa ilmiön vanginnut 'I'm Living In the Room They Found Saddam' sloganiseeraa ja maalaa kuvan, jossa samassa huoneessa istuu (nyt vainaa) Bin Laden ja Guevara.

Kakkoslevy liikkuu musiikillisesti hivenen kevyemmissä tunnelmissa, mutta biisit ovat taattua laatua, joissa osansa saavat tv:n orjat, sotahullut, uskonnon hyväksikäyttäjät ja niin edelleen. Selvää on, ettei Julian Copen tapaisella artistilla ollut enää vuonna 2005 tilaa Levy-yhtiön listoilla ja musiikki sijoittuu sinne 'outsider'-osastoon. Tässä kontrastina, että se on parhaimmillaan äärettömän tarttuvaa.

Doggenin lisäksi levyllä olivat apuna vanha luottosoittaja Donald Ross Skinner, Mitch Razor, Mrs Helen Ramsay ja edelleenkin mukana pyörivä Holy McGrail. Copen sävelkynä pysyy hyvin kädessä ja vaikka kappaleista kuuluu selkeästi läpi sitä ja tätä, ne suodatetaan suotimen läpi ja päälle lisätään miehen hyvä lauluääni. Myös krautrock-tyyliset sloganiseeraukset/sanaleikit saavat hymyn suupieleen.