maanantai 31. lokakuuta 2011

Ultravox! - S/T 1977

Ultravox nimenä tuo ainakin minulle mieleen sellaisen ultimaattisen ja vähän kolkonviileän kasarisyntikkabändin. Reilusti artsyillä mausteilla. Yhtyeellä tosiaan on klassiset suunnannäyttäjän hetkensä 80-luvun syntikkapopissa. Ultravoxia kohtasi myös kohtuullinen kaupallinen menestyskin, mutta vasta John Foxxin lähdettyä yhtyeestä.

Bändi kuitenkin aloitti jossain muodossa jo vuonna 1974 ja tämän ja 80-luvun väliin mahtui jakso, jossa yhtye oli voimakkaasti mukana. Vaikka bändi käytti vielä tässä vaiheessa huutomerkkiä nimessään kunnianosoituksena saksalaissankari Neu!:lle, yhtyeiden musiikissa ei nyt hirveän paljon samaa ollut. John Foxx poseeraa takakannessa kajaalit silmien alla videoeditorien edessä, mutta elektronisiakin sävyjä levyltä löytyy vielä hintsusti.

Bändin esikoinen äänitettiin loppusyksyn 1976 puolella, joten vaikka Ultravox ei nyt uuden punk-musiikin pioneeri ollut, niin ei myöskään varsinainen perässä juoksijakaan. Koneveljinä myöhemmin tunnettujen Foxxin ja kumppaneiden tämän ajan musiikki kumarsi kuitenkin sellaisille esikuville, kuin T.Rex, Roxy Music, David Bowie ja muut isomman ja taiteellisemman rokin ikonit. Äänittäjäksi levylle saatiin myös Brian Eno, joka osittain tuotti levyn yhdessä bändin ja Steve Lillywhiten kanssa. Levyllä leijuukin tietyllä tapaa 'Low':n ja Roxy Musicin henki.

Pätevää taide..rokkipunkkia sisältänyt levy ei kuitenkaan ollut juuri minkäänlainen kaupallinen menestys. Seuraavalla levy olikin enemmän nojallaan 'perinteistä' post-punkkia ja uutta-aaltoa kohti, vaikka sisälsikin 'Hiroshima Mon Amour' tyylisen viileän romantikkopalan. Ultravox! on kuitenkin positiivinen yllätys levynä ja 'jotain ihan muuta', kuin mitä yhtyeeltä odotti kuulevansa.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Justice - Audio, Video, Disco 2011

Justicen neljä vuotta debyytin jälkeen julkaistu seuraaja ei blogikitinän perusteella ollut ihan se, mitä hipsterit ja viitan ripustajat odottivat. Bändi on ehtinyt pyörittelemään kappaleitaan liian pitkään, eikä levyn niin sanottu 'proge-elektro' nouse ihan proge-esikuviensa lennokkuuteen. Eikä taas jytää niin, että tanssilattiat täyttyisivät ilman biisien rankkaa remiksaamista. Myös soundilliset viittaukset stadionrockkiin, eivät nosta kentällistä yleisöä hakkaamaan tahtia.

Periaatteessa idea duali-särökitaraa matkivista synaleadeista on hyvä, mutta levyllä yliviljelty. (Tosin kotimainen Nightsatan saa hipstereiltä paremmat pisteet, vaikka on livenä suoraan sanoen köpö). Kappaleet eivät myöskään nouse loppua kohden, mikä on sellainen perusvaatimus tälläisessä hehkutukseen perustuvassa elektronisessa musiikissa. Toinen ongelma on, että useat biisit lähestyvät formaalia musiikkia, jonka kirjoittamisessa kaksikko Gaspard Augén ja Xavier de Rosnay eivät ole hirveän hyviä.

Jotta tämäkään kirjoitus ei jää pelkäksi marmatukseksi on todettava, että levy kuulostaa hetkittäin ihan hyvältä ja kaksikko osaa edelleen ruuvata soundeja, vaikka fokus neljä vuotta komerossa olisikin vähän kärsinyt. Levyn suurin ongelma on, ettei Justice kuuntelijoiden fantasioinneista huolimatta ottanut mitään suurta harppausta eteenpäin tai yllättävyyteen, vaan kuulostaa turvalliselta itsensä toistolta.

lauantai 29. lokakuuta 2011

Rockin apumiehet #15 - John Cale

Apumiesosasto tulee huimaan viidenteentoista osaansa todellisen apumiesten apumiesten osalta. Toki John Cale on tehnyt varteen otettavan uran ihan sooloartistinakin, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että soolomusan sijaan hänen mukana olonsa toisten levyillä ja tuotantotouhunsa ovat astetta mielenkiintoisempaa tavaraa.

Walesissa 1942 syntynyt Cale sai pienenä formaalin klassisen musiikin koulutuksen ja oli jonkin näköisen 'ihmelapsen' maineessa. Cale asui voimakkaasti teollisessa Ammanin laaksossa, jossa opettajaäitinsä ja hiilikaivosmies isänsä kanssa kasvanut John puhui seitsenvuotiaaksi asti ainoastaan walesin kieltä. Pieni John kärsi myös keuhko-ongelmista, joita lääkittiin opiaateilla ja nukahtamisvaikeuksia muilla lääkkeillä. New Yorkiin muutettua nämä jo kotoa opitut tavat yhdistyivät erittäin massiiviseen huumeiden käyttöön, jota ajan mukaan harrastettiin ja joka Calen mukaan loppui vasta 80-luvulla lapsen syntymään. Tämä sivuraide sikäli, että itse olin pitänyt Calea ns. 'skarpin' maineessa entiseen bänditoveri Lou Reediin verrattuna. No, ehkä ne ovat Luikun mielenterveysongelmista noin enemmänkin.

New York on mainittu. Nuori Cale muutti Lontoon opintojensa jälkeen New Yorkiin, jossa hän pääsi legendaarisen John Cagen oppiin ja tuli osaksi kaupungissa kukoistanutta avant-garde-skeneä. Näissä touhuissa hän tapasi Sterling Morrisonin, joka vuotta myöhemmin tuli jäseneksi hänen ja Lou Reedin perustamaan Velvet Undergroundiin. Tämä bändi kulminoituu myöhemmän vahvan soolouran ja erittäin taitavan biisinteon takia Reediin, mutta Calen tuoma avant-garde/räminä/drone/alttoviulu on se juttu joka teki Velveteistä sen, jota edelleen voidaan jäljitellä, muttei ikinä ohittaa. Ja jäljittelijöitähän on piisannut Peräseinäjokea myöten.
Tiivistettynä yhtyeen sointi yhdisti hyvät kappaleet periksi antamattomaan taiteellisuuteen ja tässä Calella oli suuri rooli. Kakkoslevyllä Calekin oli mukana useiden biisien krediiteissä, eikä lätty kalpene debyytille, vaan jopa ohittaa sen kuratietä pitkin. Reedin ja Calen välille oli tullut kuitenkin tässä vaiheessa niin pahat skismat, että jälkimmäinen lähti kävelemään bändistä. Tämän jälkeen yhtye teki edelleen hyviä Reedin kappaleita, mutta se särmä joka erotti sen muista oli lopullisesti poissa.

Calen ensimmäinen soololevy ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin ja jätän soolouran niille, jotka tykkäävät enemmän artsystä musiikista.

Velveteistä lähtöä seuraavana vuonna Cale teki kuitenkin sellaisen tuotannon, joka ainakin omissa silmissä olisi riittänyt maineen kunniapaikalle loppuelämäksi; Nimittäin tuotti detroitilaisen Stoogesin ensilevyn. Lopullisista mikauksista ja niiden krediiteistä ollaan tosin montaa mieltä, mutta tästä alkoi miehen tuotantovastuu useista nousevista proto- ja täyspunkbändeistä joista voidaan mainita debyytit muun muassa Modern Loversilta, Patti Smith Groupilta ja Sham 69:ltä. Folkin puolelta voidaan taas mainita soittaminen Nick Draken levyllä, sekä tietysti pitkäaikainen tuotantovastuu entisen bänditoveri Nicon uralta. Nicon huikea/synkkä soolomusiikki tuskin olisi ollut samaa ilman Calen panosta.

Calen soolo- ja tuotantoura on jatkunut tähän päivään asti ja on pitänyt sisällään Happy Mondaysista Manic Street Preacherseihin. Kuinka paljon siitä nykyään on sitä, että halutaan mukaan Velvettien legenda on toissijaista miehen takavuosien taidepunk-tuotantojen rinalla.

Voiman pimeä puoli






perjantai 28. lokakuuta 2011

Petri Lahtinen - Origami EP 2011

Levyhylly on pyörinyt muutaman vuoden ja saanut suomalaiselle ja suomeksi kirjoitetulle blogille ihan päteävän määrän lukijoita. Bottien tai muiden ansiosta tämä on myös huomattu musiikinjulkaisijoiden keskuudessa. Tästä syystä olen saanut keväästä asti aika paljon promootiopyyntöjä, joita en muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ole ottanut kirjaimellisesti.

Nyt Petri Lahtinen niminen laulaja/lauluntekijä otti yhteyttä ja pyysi kirjoittamaan uusimmasta nettijulkaisustaan. Lahtinen on kaveri ja tälläisissä tapauksissa jätän yleensä menemättä keikalle tai kuuntelematta levyn. Ettei tule pettymyksiä. Pyyntöjä oli kuitenkin sen verran monta, että otetaampa hyllyyn :-)

En silti aio sortua 'kaverijournalismiin', vaan kuunnellaampas levy 'sillä korvalla'.

Lahtisen musiikkiin olen tutustunut pari vuotta sitten ja hän on oikea monitoimi- tai renesanssimies, jonka repertuaariin kuuluu iskelmä/mikälien lisäksi elektroninen musiikki ja metalli, jonka saralla hän on erittäin pätevä thrash-mies. Tämä on myös Lahtisen ongelma ainakin omissa korvissa, sillä mustekalamaiset lonkerot joka suuntaan poistavat homman fokusta.

Origami on sekoitus elektronista musiikkia ja lauluntekoa. Mielestäni artisti on etukäteisen tiedon perusteella hyvä kummassakin, mutta yhdistettynä ne taas putoavat kummankin kaman ulkopuolelle. Parhaiden sävyjen elektroninen musiikki toimisi mielestäni paremmin puhtaana elektronisena musiikkina. Toteutus on myös hivenen liian puleerattu. Särmää olisi saanut mukaan enemmin jättämällä vähän rosoa.
Perinteiset Kappaleet taas kuuntelisin artistilta mielummin pelkän kitaran säestyksellä. Vakoilin biisien demoja aikaisemmin Soundcloudissa, jossa raaempina toteutuksina ne toimivat omaan korvaan paremmin. Miehen laulut, jotka ovat loppujen lopuksi aika kauniita toimisivat taas paremmin puhtaasti iskelmällisemmässä ympäristössä. Nimikappaleen hyvällä tavalla ysärimainen naislaulu ja Michael Jacksonimainen fiilis oikeuttaa kuitenkin jo pelkästään tämän julkaisun olemassa olon. Origamin edessä on samalla tavalla hämmentyneessä tilassa, kuin William Orbitin 'Torch Songing' kanssa - milloin tämä lipuu väärälle puolelle? Osittain musiikista pitää, osittain se ei pysy linjassa.

Itsekin musiikkia vääntävänä tulee Lahtisen musiikissa vastaan ilmiö, että ulkopuolinen tuottaja/sparraaja saattaisi pitää fokuksen paremmin siinä, mikä on se oikea linja 'rosvosektorien' välissä. Toisaalta tämä on minun oma mielipide. Oman voi tarkastaa kuuntelemalla EP ihan itse; http://petrilahtinen.bandcamp.com/album/origami

maanantai 24. lokakuuta 2011

Wall Of Sound, Grateful Deadin PA/Soundsystem



Grateful Deadin 'Wall of Sound' äänentoistosysteemi löytyy varmaan sanakirjasta kohdalta 'Spinal Tap-moment'. Yhtye oli länsirannikon ja hippiliikkeen edelläkävijöitä ja Asbryn pormestareita, mutta toisin kuin San Fransiscon mitättömänkin korttelibändin, Grateful Deadin se suurempi suosio kiersi visusti läpi koko 'flower-power' ajan ja pitkään sen jälkeenkin. Hassusti vasta 80-luvun juppiaika toi yhtyeelle viimein sen ensimmäisen (ja viimeisen) hitin ja nosti 'hassun' 60-luvulta lähtien mannerta kiertäneen (toki Deadheadien uskollisesti seuraaman) bändin oikeaan suursuosioon - 20 vuotta kultakauttaan myöhemmin.

Yhtyeestä vaahtoavat toteavatkin aina, että bändin levyt olivat ne pakollinen paha, missä kappaleiden aihiot esiteltiin. Itse musiikki tapahtui konserttien tuntien jamiversioissa. No, onhan yhtyeellä muutama ihan pätevä studiolevy, mutta yhtyeen livesoittoa kuvailisin itse lähinnä plimputteluksi. Toki paikan päällä ja sopivassa mielentilassa kokemus oli varmasti lennokas, mutta silti; plimputtelua. Tähän kaikkeen kun lisätäään kaksi saman aikaista kosketinsoittajaa, kaksi rumpalia, kitarat ja basso (jonka kehuttiin olevan naimisissa tietokoneen kanssa jo 70-luvun lopusta - mitä se sitten ikinä tarkoittikaan..), jotka plimputtelevat biisit läpi, niin ollaan jossain yhtyeen ytimessä.

Yhtyeen läpilyömättömyyteen oli varmasti syynä pari äärimmäisen tärkeää konserttia, jotka yhtye munasi. Kukaan ei muista heidän Montreyn keikkaa ja Woodstockissa homma päättyi aivan penkin alle juuri konsertin äänentoiston takia (ilmavoimien radio muun muassa katkaisi kitarakaappien soiton). Niinpä on ymmärrettävää, että sekavien substanssien kera yhtyeelle jäi mania äänentoiston täydellisyydestä - plimputuksensa taustalle. Joka tapauksessa yhtyeen soittajat ovat aina höpisseet sekavia silmät eri tasossa äänistä ja niiden väreistä - samalla soittaen plimputusta.

'Wall of Soundia' alettiin suunnitella jo vuonna 1972 yhtyeen jäsenten, äänimiesten ja Alembic-yhtiön toimesta. Tärkeänä asiana pidettiin, että laitos olisi vapaa kiertoäänistä ja tätä varten bändille tehtiin erikoismikit. Laitoksen tehtävänä oli myös toimia soittajien monitoreina, joten se sijoitettiin heidän taakse ja he pääsivät itse miksaamaan itseään keikalla. Phil Leshille tehtiin muun muassa nelikanavainen bassosysteemi - yksi jokaiselle kielelle.

Koko laitos koottiin 89:stä 300 wattisesta ja kolmesta 350 wattisesta wacuumtuubista, joista muodostui yli 26 000 wattia äänentoistotehoa. Aikansa suurin ja huhujen mukaan edelleen historian toiseksi suurin äänisysteemi kantoikin puhdasta ääntä suhteellisen kauas yhtyeen runsailla ulkoilmakeikoilla. Ensimmäinen prototyyppi oli käytössä helmikuussa 1973. Täyssysteemi tuli keikoille maaliskuussa 1974.

Laitoksen koosta johtuen sitä kuljetettiin neljällä rekalla ja 21 roudaria kokosi sitä. Tämä siis aikana, jolloin bändi oli aika persaukinen ja yleisö samanlaista. Pystyttämisen ongelmista johtuen päädyttiinkin, että näitä systeemejä oli kolme kappaletta! Yhtä purettiin edellisen illan paikalta, yksi oli käytössä illan konsertissa ja seuraavaa pystytettiin samaan aikaan seuraavaan mestaan. Rauha ja rakkaus olivat tosin tässä vaiheessa vaihtuneet bändin sisäisiin kahnauksiin ja pulvereihin, joista sekä kohonneista miehistö- ja polttoainekuluista johtuen 'Wall of Sound' eläköityi jo saman vuoden lokakuussa bändin jäädessä telakalle. Oltuuaan käytössä täysipainoisesti vain puolisen vuotta. Laitos oli toki kärsinyt myös jonkin verran teknisistä ongelmista. Yhtyeen palatessa parin vuoden päästä kiertämään PA oli vaihtunut vähän helpommin liikuteltavaan malliin. Harmi sinänsä, olihan tuo aika näyttävä seinä.


torstai 20. lokakuuta 2011

Tangerine Dream - Cyclone 1978

Tangerine Dreamin pitkässä ja tasoltaan laskevassa diskografiassa Cyclone sijoittuu sinne klassikkoajan lopputaipeeseen. Trüü-diggarihan ei tietysti kuuntele muita, kuin saksalaisia Ohr-ajan levyjä. Englantilainen ostava yleisö oli kuitenkin toista mieltä ja yhtye sai suurimman taiteellisen ja kaupallisen menestyksensä Virgin-ajalla vuosina 1974-76. Levyttäminen yhtiölle jatkui toki tämänkin jälkeen, mutta nouseva uusi elektroninen musiikki sai TD:n vaikuttamaan rinnallaan avant-gardelta ja yhtyeen taas siirtyessä kevyemmän musiikin pariin musiikin taso lopahti totaalisesti lukuunottamatta muutamaa pätevää soundtrack-kappaletta.

Yhtyeen alkaessa levyttämään Cyclonea sen kokoonpano oli jo kokenut muutoksia. Peter Baumann oli lähtenyt/joutunut soolouralle jo vuotta aikaisemmin, vaikka olikin mukana Yhdysvaltain kiertueelta julkaistulla 'Encore'-levyllä. Häntä paikkaamaan otettiin brittiläisessä Steamhammerissa soittanut Steve Joliffe. Erikoiseksi Cyclonen tekee Tangerine Dreamin kohdalla se, että Joliffe laulaa. TD:n levyillä ei nimittäin hirveän paljoa ole vokaaliosuuksia. Joliffe soittaa myös erinäisiä syntetisaattoreita Froesen ja Franken rinnalla. Jotta erikoisuus ei loppuisi tähän, levyllä kuullaan myös perkussioita, joita soittaa Klaus Krieger.

Cyclone ei kuulu tosiaan niihin yhtyeen klassikkoalbumeihin, mutta ei ole myöskään sysipaska. TD oli näillä 70-luvun loppumetreillä taas lähempänä 'krautrock'-genreä, kuin omia kosmisen musiikin polkuja ja levy pitää sisällään oikeasti mielenkiintoisiakin hetkiä. Levyn kakkospuolen täyttävää 'Madrigal Meridian'ia lukuunottamatta levyn musiikkia voisi jopa kutsua formaaliksi ja biiseistä löytyy tuon ajan TD:lle vierasta oikeaa kappalerakennetta.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Helsingin katusoittajat

Viime viikolla näin valitettavan näyn; Talent-Elias oli palannut Kaisaniemen tunneliin esittämään genre-musiikkiaaan. Näköjään Talent-homma ei lyönyt leiville? Jos totta puhutaan jätkä alkoi ärsyttämään jo katusoittoaikoinaan. Ensikuulemalta sielukas musa vaihtui hiljalleen teennäiseksi paskaksi, jota silmien alla oleva kajaali vain alleviivasi.

Mistä näin synkkä luenta katusoittajasta? Kenties syynä oli oheisen kuvan kukalie britti/irkkupunkkari ja hänen esittämä vihreitten saarten kantaaottava folk-laulu, joka tuntuu irtoavan osalta maiden asukkaista erittäin luontevasti. Siihen verraten 'Eliaksen' teennäinen genrekollotus nyt vain kuulostaa aika saatanan paskalta.

Vastakkainasettelun aika ei ole ohi. Luodaan katsaus Helsingin kadulla musisoiviin muusikoihin ja yhtyeisiin.

Muutin kaupunkiin vuonna 2000 ja silloin tuli hengattua kaupungin keskustassa myöhään öisinkin. Tuohon aikaan Makkaratalon kulmalla ohikulkijoita viihdytti koditon rumpumies, joka kilkutti ITE-taide tyylillä ohikulkijoita kilkuttamalla omintakeisesti kattiloita ja muita kilkuttimia. Käsittääkseni mies soittaa edelleenkin, mutta ei yhtä aktiivisesti, kuin takavuosina.

Kylähullujen ja Pietarin konservatorion oppilaiden lisäksi Helsingin kaduilla on esiintynyt alan 'genrebändejä' (vai pitäisi sanoa brändi/franchising-bändejä?) jo 80-luvulta lähtien. Machu Picchu, eli kansanomaisemmin 'vinkuintiaanit' oli bändi, joka jäi jo 80-luvun lopussa kaupungissa vierailleen pikkupojan mieleen. Tämä saman näköinen ja jokaisessa eurooppalaisessa 'suurkaupungissa' esiintynyt yhtye oli vakikalustoa Kolmen sepän patsaan ympäristössä siihen asti, kunnes Helsingin kaupunki rajoitti vahvistinten käyttöä katusoitossa. Tämän jälkeen yhtye poistui vuosiksi katukuvasta, mutta sen uusin inkarnaatio (tätä ennen tasonkointiaanit, nyt atsteekit) on vahvistinvalvonnan puutteen takia palannut katukuvaan. Alkuperäisestä inka Machu Picchusta on muistijäljessä sielua raastava muisto 'El Condor Pasa' kappaleesta suoralla rokkikompilla.

Samaiseen 'genrekatusoittoyhtyeisiin' luen myös Romanian ja Bulgarian romaneiden katusoitot. Lyön vapaan liikkumisen sopimuksen verran vetoa, että samat haitarit ja tamburiinit löytyvät jokaisen eurooppalaisen metropolin kaduilta ja metrojunista. Valitettavasti romanit eivät toteuta etnisiä ennakkoluuloja, vaan Djangojen sijasta Kaisiksella soittaa usein soittotaidoton kerjääjä, jolle haitari on lyöty käteen lähinnä herättämään sääliä. Myös homman järjestelmällisyys on silmiinpistävän harkittua; parhaat soittajat pistetään Steissille ja Aleksille, soittotaidottomien kerjäläissoittajien seisoessa Hertsikan tai Roihiksen syrjäisillä ostareilla. Saatavat pikkukolikot ovat selkeästi joillekin iso bisnes.

2000-luvun alussa suomi-hopin kuumimpana aikana Aleksin kulmalla oli usein paikallisia p-poyseja gettoblasterin kanssa rappaamassa. Idea oli kiva, vaikkakin ulkomailta tuotu. Tosin niin on suurin osa Stadin katusoitosta muutenkin. Viime kesänä paikkaa miehitti länsi-Afrikkalainen rumpumusiikki korumyynteineen.

Mainitsinkin jo aiemmin venäläiset katusoittajat. Klassisen koulutuksen saaneet muusikot saavat todennäkäisesti paremman liksan Steissiltä tai Kaisikselta, kuin Pietarissa orkesterisoitosta, olettaen majoituksen hoituvan jonkun sukulaisen tai kaverin sohvalla. Ei siinä mitään, musiikki soljuu mukavasti ja Tonava kaunoinen on mukava kuulla kerran päivässä.

Oma lukunsa katusoittajissa on tietysti sielunpelastajat, jotka esittävät hengellistä musiikkiaan metroasemilla. Jeesuksesta kuullaan päivittäin Rautatieaseman tunnelissa.

Sielunkäännyttjiä lukuunottamatta katusoiton perusolettamus on kuitenkin tuottaa hetkellistä musiikillista mielihyvää työmatkallaan ohikulkeville ihmisille. Kappaleet ovat sitä perusikivihreää klassista, tai häiritsemätöntä tuttua pop-musiikkia. Siihen nähden jutun alussa mainitun punkkarin musiikki on mukavasti poikkeavaa tavaraa katusoiton easy-listening kamasta.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

The Tornados - Telstar 1962



Avaruuskilpailun aallon harjalla ratsastanut Telstar (nimetty viisi viikkoa aikaisemmin laukaistun televisio-satelliitin mukaan) oli historiallinen brittisingle syystä, että se nousi kotimaan listaykkösen lisäksi myös Yhdysvaltojen listahuipulle. Tuosta vuosikymmenestä lähtien britit miehittivät tuota sijaa enemmän ja vähemmän vakituisesti. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun brittiartisti pystyi moiseen.

Kappale on periaatteessa ajallensa tyypillinen instrumentaali'rautalanka', joka poiki tajuttoman joukon jäljittelijöitä. Pinnan alta raaputtaessa biisi on listasijoituksensa lisäksi pioneeri myös parissa muussa asiassa.

Yhtye Tornados oli aikansa huippu 'rautalankabändejä' ja soitti erinäisten laulajien taustalla. Yhtye oli kuitenkin lähinnä työkalu, jota kappaleen tekijä ja tuottaja Joe Meek käytti.

Joe Meek oli 1920-luvun lopussa syntynyt tuottaja, joka Telstarin lisäksi teki joukon muitakin menestyneitä kappaleita (joista kuitenkaan mikään ei pystynyt päihittämään Telstarin myyntilukuja). Telstar oli ensimmäisiä kappaleita, joita tehtiin kokonaisuutena studiossa. Vielä tähän aikaan biisit purkitettiin yleisesti 'livenä', mutta Telstariin lisättiin ulkopuolisia soundeja, joiden huhuttiin tulleen itse satelliitista. No, joka tapauksessa levylle tuli kappaleen alkuun ja loppuun hivenen 'outoja' avaruusääniä. Aiemmin kuunneltuna levyn kostettimilla soitetun leadin sivuutti, mutta tarkemman tiedon kanssa siihen kiinnitti tällä kertaa enemmän huomiota. Kyseessä on nimittäin clavioline, joka oli aikansa ensimmäisiä massavalmistuksessa olleita sähköisiä kosketinsoittimia. Claviolinen soundihan se on, mikä vie kappaletta eteenpäin.
Kappaleen melodia kuitenkin johti plagiointisyytteeseen ranskalaisen klassisen musiikin sävellyksen kanssa. Meek ei näin ollen saanut elinaikanaan penniäkään kappaleen rojalteista. Syyte kumoutui kuitenkin myöhemmin.

Itse mies äänten ja kappaleen takana on mielenkiintoinen. Biisi nosti hänet tuotantokuuluisuudeksi, jolla oli varaa lempata sivuun artistiyhteistöitä muun muassa David Bowien ja Beatlesin kanssa. Hän nauhoitti sen ajan mittapuulla katsottuna omassa huippustudiossaan nauhamusiikkia avaruusteemalla (valitettavasti nauhamanipulointi teki soitinten vireistä kuuntelukelvottomia).

Meek kärsi kuitenkin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, jota ei varmasti helpottanut hänen massiivinen amfetamiinin käyttö. Hän oli varma, että levy-yhtiö salakuunteli häntä ja varasti hänen ideansa. Myöskään tuohon aikaan kriminalisoitu homoseksuaalisuus ja sillä häntä kiristäminen eivät helpottaneet oireita.

Muita fiksaation aiheita olivat Buddy Holly ja tuonpuoleinen/kuolemanjälkeinen elämä (hän teki öisiä nauhoituksia hautausmailla saadakseen henkien ääniä narulle). Meek tappoi itsensä ja vuokraemäntänsä haulikolla Buddy Hollyn kahdeksanvuotiskuolinpäivänä 1967, vain 37 vuoden ikäisenä.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Albert King - I'll Play The BLues For You 1972



Kotoinen Albert Järvinen nappasi osittain lempinimensä tältä mustalta bluesartistilta. Missisipin varrella oikeassa Indianalan puuvillakaupungissa syntynyt Albert King oli tärkeä blues-soiton uudistaja, vaikkakin vähemmän tunnettu, kuin saman synnyinkaupungin jakanut B.B. King. Yksi syy on eittämättä se, että B.B:n ollessa salonkikelpoinen herrasmies vankkarakenteinen järkäle Albert taas halveksui avoimesti valkoisia kalkkinaamoja. Tämä konserttitallenne on peräisin Stax-levy-yhtiön järkkäämiltä 'Wattstax'-festivaaleilta, joilla heiluteltiin paljolti mustien panttereiden tunnuksia ja merkkejä. Alkuperäiselle konserttielokuvalle tämä pätkä ei kuitenkaan mahtunut.

Soitannollisesti Albert jätti kuitenkin vahvan jäljen mulatti- ja kalkkinaamaisten blues-kitaristien tekniikoihin. Vasenkätiselle käännetty Flying V oli miehen tavaramerkki ja tästäkin pätkästä kuulee selvästi vaikutteet, joita eräs seattlelainen aikansa kitaransoiton uudistaja jatkoi. King soitti vielä käsittääkseni d-vireessä ja kapeilla löysillä kielillä, joten tunnusomainen venyttely lähti helposti.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Nimbus - Obus 1974

Nimbus kuuluu niihin vähemmän tunnettuihin suomalaisiin 70-luvun progebändeihin, kuten Fantasia, Charlies ja niin edelleen. Orkesteri oli salolaisperäinen, julkaisi tämän ainoan pitkäsoittonsa 1974 ja hajosi pian levyn ilmestymisen jälkeen. Alunperin 'Mafia' nimellä esiintynyt yhtye vaihtoi nimensä vähän ennen levyttämistä. Minulla on tosin sellainen muistikutina, että Nimbus niminen orkesteri, jos toinenkin löytyi jo tuohon aikaan maailmalta. Joka tapauksessa tämän levyn alkuperäisestä vinyylipainoksesta on maksettu huikeita hintoja.

Musiikin alkaessa soida kajareista mieleen tulvahtaa vähemmän yllättävästi Wigwam. Siis se Gustavsonin ajan urku-Wigwam. Myös sanoitukset pursuavat samankaltaista maailmantuskaa, mutta tietyllä tapaa huvittavammin. Myöskään kuviot eivät ole ihan yhtä kiemuraisia, vaan tälläiseen kikka-progeen jopa suoria. Välillä.

Levy julkaistiin Jukka Kuoppamäen Satsanga-levymerkillä ja Kuoppamäen veljen minimoogi soi parissa kappaleessa. Tai siis pörisee niiden alussa. Obus ei ole myöskään samalla tavalla studiossa puunattu, kuin Pressan tai Wigwamin 'suuremman tuotantoarvon' levytykset, sillä korvaan nappaa pari oikeata soittovirhettäkin. Kitaraa toki soitetaan kaiken maailman Fmaj7 soinnuilla, koska vähempi ei riitä. Soolot eivät kuitenkaan taida mennä ihan puhtaasti, tai sitten bändi käytti edistyksellistä pythagoralaista viritystä niissä kohdin ja taantumuksellinen korvani vain ohittaa edistykselliset kiemurat.

Nimbuksen Obus on ihan pätevä suomi-progelevy. Ei tuonut varsinaisesti aikanaan mitään uutta aikansa genreen, mutta hyvää suomi-progea.

torstai 6. lokakuuta 2011

Solid Space - Space Museum 1982

Space Museum oli lyhytikäisen Solid Space-duon ainoaksi jäänyt julkaisu, joka julkaistiin 1982 vain kasettina. Tästä syystä yhtyettä ei ole hirveästi eilisen tähteitä tonkivassa musiikimediassa näkynyt. Kiitos internet-ajan, tälläisetkin täydelliset osbuurisuudet löytyvät (mikäli kiinnostaa tonkia).

Solid Space putoaa johonkin jälkipunkin, uuden aallon, futun ja uusromatiikan maastoon. Mikäli äskeinen yletön genre-pudottelu oli hämmentävä, niin lisätään soundien puolesta nykyaikainen 'coldwave'.

Duon musiikki 'futuristisine' sanoituksineen muistuttaa myöhemmän Spacemen 3:sen, Silver Applesin ja Kraftwerkin sekoitukselta. Monotonisen laulun alle soitetut idioottimaisen yksinkertaiset, mutta hypnotisoivat kitarajutut ja analogisten halpissyntsien pörinä ovat sympaattisia. Köpö rumpukone nakuttaa taustalla kuivaa tahtiaan.

Toisaalta monotonisuus on mainittu ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että kappaleet kuulostavat pääpiirteissään parhaimmilta ensimmäiset puoli minuuttia. Sen jälkeen sympaattiselta ja usein lopulta tylsiltä. Mutta jos ylläolevan namedroppauksen bändit putoavat, niin kannattaa ehdottomasti tutustua tähänkin äänitteeseen.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Mustat muusikot takavuosien Suomessa

Luen juuri parhaillaan mainota 'Albert Järvinen'-kirjaa. Siitä varmaan joskus enemmän myöhemmin, mutta kirjassa sivuttiin mielenkiintoisesti muutamaa (ehkä kaikkia kolmea?) mustaa Suomessa 70-luvulla vaikuttanutta muusikkoa.

Musta mies tai nainen ei nimittäin ennen 90-luvun taitetta ollut Suomessa mikään jokapäiväinen näky. Kotkan kaltaisessa satamakaupungissa tummempaa hipiääkin omaavia näki kenties useammin, kuin vaikkapa sisämaan kaupungeissa, mutta paikallisina asukkainen heitä oli todella vähän. Yleinen syy kylmään pohjolaan tulolle oli kaiketi useimmiten se klassinen 'naisen perässä'. Loput mustista asukkaista olivat sitten varmaan koripallon pelaajia (jenkkivahvistuksia sai olla joukkueessa kaksi kappaletta). Oma pikkuserkkuni oli puoliksi musta, mikä oli myös kohtuullisen harvinainen asiantila sen ajan Suomessa.

Sama naisen perässä motiivi oli varmaan kaikkien Järvis-kirjassa olleiden mustien muusikkojen takana. Tosin rehellisyyden nimissä on todettava sen olleen varmasti tärkein vaikutin myös suurimmalla osalla kaukaasialaisista maahanmuuttajamuusikoista.

Mustia ihmisiä on Suomessa asunut 1800-luvulta lähtien. Talvisodassa oli jopa yksi mustaihoinen suomalainen sotilaskin, joka kuoli aivan sodan viime hetkinä Viipurinlahden taisteluissa. Homma-foorumilla luonnollisesti naureskeltiin asiaan vaikuttaneen lumen keskellä väärä suojaväri. Hohhoijakkaa.

Ainakaan omiin korviin ei ole kantautunut tietoa 50- tai 60-luvulla Suomessa pysyvästi asuneista mustista muusikoista. 60-luvulla tälläisiä toki näkyi ulkomaan ihmeinä ja Kultsallakin esiintyi muutamia soul-suuruuksia.
Tiettävästi ensimmäinen suomalaisessa yhtyeessä esiintynyt musta jannu oli trinidadilainen Francis Looby, joka oli vähemmän yllättävästi tullut mimmin perässä Suomeen. Hänellä oli tanssitrio, joka soitti muun muassa Linnanmäen Peacockissa. Näistä hommista hänet pyydettiin mukaan Lido Salosen 'Kalevala'-yhtyeeseen, jossa hän soitti gonga-rumpuja ja lauloi taustoja. Looby pyöri enemmän ja vähemmän aktiivisesti bändin mukana pitkään senkin jälkeen, kun Albert Järvinen ja Remu olivat joutuneet lähtemään bändistä. Levylle asti Loobyn soittoa ei kuitenkaan tainnut tulla, sillä levyttäessä 1972 musiikki oli muuttunut rokkiboogiesta ja Santanismista enemmän progeksi.

Järviseen liittyy myös toinen Suomessa asunut musta muusikko; amerikkalainen Eddie Boyd. Järvinen muiden helsinkiläisten muusikoiden kanssa soitti jameissa Boydin taustalla ja kuului bändiin, joka lähti rundaamaan pakulla ympäri Eurooppaa. Eddie Boyd oli Yhdysvalloissa tehnyt oikeasti menestyneitä blues-sinkkuja 50-luvulla ennen Suomeen tuloaan (mimmin perässä hänkin). Boyd olikin jo vanhempi stara ja kiertueella hänen ja yhtyeen pikkupoikien välit olivat välillä aika heikot. Eddie Boyd asui Kalliossa kuolemaansa asti 90-luvun alkuun.

Kolmas kirjassa mainittu muusikko oli Billy Carson. Mies oli ikäisilleni tutumpi ensin 'Hymyhuulet' sarjasta, jossa ajan kuvan mukaisesti kaksi maahanmuuttajaa ihmetteli sketseissä suomalaisia. Vielä kuuluisampi pesti oli tietysti 'Hyvät herrat' sarjassa. Näin ollen itselleni oli yllätys Elävän arkiston pätkä, missä sheidsit silmillä ilman paitaa soittava Jukka Tolonen Bandin rumpali oli sama jannu. Ja funkkasi aika tykisti.

Se Järvisestä. Takaisin mustiin muusikoihin.

Sitten tietysti Caron, mutta häntä en nyt varsinaisesti pidä muusikkona vaikka olenkin nähnyt hänet liikuttamassa suutaan taustanauhan kanssa Kymenlaakson messuilla vuonna 1988. Vertaus nykymaailmaan tarkoittaisi varmaan jotain Martina Aitolehden tyylistä 'esiintymistä'. Nauhaa soitti täydellisessä henkselijuppipuvussa ja samaan aikaan tunteella bailaava ja laulava juppi (päivän sänki leuassa). Näky oli traumatisoiva.

Vuoden 1990 jälkeen musta ihminen ei ole Suomen kaupungeissa ollut enää harvinaisuus. Tosin somaleiden ollessa pääjoukko ei Suomi ole ehkä saanut uutta musikaalista verta. Minulla on nimittäin sellainen vahva etninen ennakkoluulo, etteivät he ole Afrikassa hirveän tunnettuja muusikoita. Liekö syynä useimpien ryppyotsainen tulkinta koraanista vai mikä?

Tosin islam ei ole estänyt esimerkiksi malilaisia, senegalilaisia tai vaikkapa tuaregeja soittamasta erittäin pätevää musaa. Nämä ovat kuitenkin niin marginaalisia ryhmiä, että jäämme edelleen odottamaan toisen polven mustien emigranttien omia musiikkivirityksiä. Tälläisiä tuntuu olevan todella vähän, vaikka mukaan laskisi kaikki Mirel Wagnerit ja muut.

maanantai 3. lokakuuta 2011

Pepe Deluxé - In the Cave 2011



Pitkän linjan täydellisen soundin metsästäjät julkaisevat pian uuden levyn. En ollut aivan varma, onko 'The Great Stalacpipe Organ' hoaxi vai totta, mutta taitaa kallistua jälkimmäisen puoleen. Uusi levy on taatusti mielenkiintoista kamaa.