maanantai 29. lokakuuta 2012

Shagrat - Pink Jackets Required 2003

Tämä Shagratin nimellä julkaistu levytyskokoelma on sikäli outo, että vaikka sekä itse Shagrat eli Steve 'Peregrin' Took, että Twink Adler olivat Ladbroken skenen keskeisiä hahmoja ja musisoivat keskenään, ei Twink ollut paikallaolijoiden mielestä ikinä Shagratin oikea jäsen. Tämä ei nähtävästi estänyt Twinkkiä julkaisemasta näitä demobiisejään ug-ug-ug-legendan maineessa olevan Shagratin nimissä.. eli jonkinnäköisestä rip-offistahan tässä on kyse.

Twink Adler ei persoonana nauti muutenkaan skenen henkiinjääneiden luottamusta, vaan hänellä on eräänlainen kusettajan maine. No, joka tapauksessa tällä levyllä he musisoivat sekä Tookin, että Twinkin biisejä.

Miehet ovat vilahdelleet täällä aiemminkin; Took oli siis alkuperäisen Tyrannosaurus Rex-duon toinen puoli, Twink Adler monitoimisuhaaja, joka soitti muun muassa Pretty Thingseissä, Tomorrowssa, Pink Fairiesissa, oli mukana Syd Barrettin viimeisessä yrityksessä ja julkaisi oman menestyneen soololevynkin enkku-psykedelian kuumimman aallon harjalla.

Oikean Shagratin jäsenistössä oli myös tulevia Pink Fairies jäseniä, joten ympäri mennään, yhteen tullaan. Tolkien henkisen kansipiirustuksen (taitaa olla alunperin puutarhajuhlakonsertin flaijeri) takaa löytyy demo-tasoista nauhoistusta miesten biiseistä. Mukana on Shagrat-versioita, sekä Twinkin soolomenestys 'Think Pinkin' biisejä. Kappaleet ovat osittain mielenkiintoisia, mutta kyllähän tämä nyt tälläinen keräilijöille suunnattu rip-offi on. Kiinnostusta herättää juuri se, ettei Shagratilta ole oikein mitään järkevää julkaisua liikenteessä. Niimpä 'Get Back julkaisi tämän 2000-luvun alussa vinyylinä. Oma versioni on kyllä pinkkikantinen.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Lahtarit - Lahtarit CDr 2011

Astro Lihjamo vietti 50-vuotissynttäreitään lokakuussa pitkän kaavan kautta ja oma yhtyeenikin sai kunnian olla mukana yhdessä monesta synttäri-illasta.

Lihjamo on pitkän linjan punk(in)-mies, jonka vuosien varrelta löytyy jos jotain virityksiä ja miehen viisikymppiset olivat kieltämättä sellaiset, joita haluaisin itsekin aikanaan viettää.

Lahtarit, jossa Lihjamokin on mukana kitarassa, on useamman vuoden ajan toiminut yhtye, joka operoi 77:an, oi!:n ja käppäosaston kautta. Ja hyvin operoikin. Omat jutut tuntuvat käsittelyssä vääntyvän, muokkautuvan ja groovaavan, mutta Lahtarit vetävät levyllä ja keikoilla kättä lippaan tyyliin kunnioittavaa suoraa käppä-punkkia, jonka soittamisesta voin itse vain unelmoida. Siis suoraan ja jäykästi.

Jäsenistöstä löytyy muutakin pitkäaikaista punk- ja Toinen vaihtoehtomiestä. Solisti Lörsson on oma vanha tuttuni takavuosilta, mutta rokkipoliisina meikäläinen on armoton kavereitanikin kohtaan. Niimpä on mukavaa, että Lahtarit läpäisee rokkipoliisin puuskassa rinnalla olevien käsien seulan ihan omin avuin. CDr:n viisi biisiä kuultiin keikalla livenäkin ja hyvin toimivat.

Tämä käteen lätkäisty CDr on täyttä tavaraa. Kannessa poseeraavat ylpeänä Valkokaartin 16-vuoden tai miinus ikäiset pojat lapsisotilaat vuodelta 1917. Valmiina ampumaan naapurin setiä. CDr pitää sisällään viisi biisiä. Parhaimmistoa niistä ovat jalkapallo.. tai siis huligaaniaiheinen 'Lisää verta katsomoon', ihmissusiteemainen 'Kuutamo' ja levyn päättävä äkäinen 'Riivaa' (4-skins käännös). Köörit pelittävät, musiikki on mukana hoilattavaa ja juuri sitä mitä pitää. Sanoituksissa ja lavaolemuksessa Lahtarit ovat hauskoja, mutta ei ehkä ihan suoraan niputettavissa  sinne huumoriosastollekaan. Kadunvaltaus lopetetaan paikalle tuodulla rekka-convoylla ja sitä rataa.

Hyvää käppäpunkkia.

torstai 25. lokakuuta 2012

H.P. Lovecraft - Live May 11, 1968 / 1991

Chicagossa perustettu, mutta urayrityksensä pääosin länsirannikolla yrittänyt H.P. Lovecraft oli Frisco-skenen "outolintu". Vaikka miehistöstä löytyi myös garageklassikko 'Shadow of the Knightsissa' ollut hahmo, yhtye oli skeneen nähden yllättävän ammatti- ja soittotaitoinen.
Tässä vaiheessa Avalonin ja Fillmoren illoista vastanneet orkesterit korvasivat formaalin soittotaidon yleensä kolmannen silmän jameilla, tai volyymillä. Usein pelkkä soittimien vireeseen saanti oli mahdotonta, koska pilvessä nyt vain on helvetin vaikea virittää soittimia. Pääkaksikko George Edwards ja Dave Michaels olivat entisiä folk- ja klassisen musiikin veteraaneja, joista jälkimmäinen soitti mitä vain; muun muuassa cembaloa ja muita kosketinsoittimia.

Bändi sai levytyssopimuksen ja levytti tässä muodossaan kaksi levyä, jotka ovat melkein ookoo, mutta kummassakin on jotain pientä vikaa, ettei mennä kuitenkaan sinne ykköskaartiin. Hyviä biisejä sieltä kuitenkin löytyy. Etenkin kakkoslevyllä on kirjailijalta napatun nimen arvoista aavemaista tunnelmaa, mutta myös heikompia hetkiä.

Sundazedin 90-luvun arkistojulkaisu vangitsee yhden illan Fillmore Westissä. Äänenlaatu on olosuhteisiin nähden miltei täydellisen hyvä ja bändikin soittaa rock-folkkinsa hienosti. Biisit jakaantuvat aika tasan kahden ensilevyn välille plus muutama aikansa perusbiisi. Kohokohdaksi nousee levylläkin hienosti toiminut, majasteettisesti kohoava 'White Ship', jonka taustalla laulava feedback soitetaan kitaristin toimesta täydellisesti jopa livenäkin. Biisien aluissa jammaillaan pätevän napakasti garage-soundeilla. Farfisa pillittää, kitarat vinkuvat ja tämän jälkeen stemmalaulut taas lähtevät ja biisi alkaa.

Yhtye hajosi seuraavana vuonna ja spin-offit jatkoivat vielä parin levyn verran - lyhennettynä Lovecraftiksi. Niitä en ole kuullut.

maanantai 22. lokakuuta 2012

SIG - Marianne 1980



Vaikka raisiolainen margariinitehtaan koneen mukaan nimetty SIG olikin Hilseen kakkoskokoelmalla, bändi ei varsinaisesti ollut punkkia. Myöhemmin yhtye matkusti vielä enemmän popin puolelle, mutta tämä toinen sinkku 'Marianne' on hieno uuden aallon sydänsurupillitys. SIGin kosketinjutut olivat loppuun asti erittäin hyvin tehtyjä, niin tässäkin. Olisikohan Oberheim?

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Charlies - Kinda Hurtin' 1971



Charliesin ainoan pitkäsoiton uudelleenjulkaisu on ollut täällä Levyhyllyssäkin joskus. Tässä yhtyeen netissä pitkään pyörinyt livepätkä lahtelaisesta keikkapaikasta äänitettyä jytäprogea.

Riffi on sitä homman ydintä, kertsi taas tyylilajille ominaisesti vähän lässähtää. Mutta olisiko riffi niin hyvä, ellei välillä käytäisi harhateillä? Soundi fonituplauksineen jatkaa siitä, mihin Blues Section jysähti paria vuotta aiemmin.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Kauneus & Terveys - Paikallinen legenda 2012

Kauneus & terveys-yhtyeeseen törmäsin ihan sattumalta, kun jutskasin muutamaan otteeseen ruokatunnilla Richardinkadun kirjaston musiikkiosaston sedän kanssa. Jutut synkkasivat ja sittemmin meistä on tullut oikein hyviä juttukavereita ja musiikistakin ollaan pitkälti samaa mieltä. Itse asiassa moni täälläkin kuunneltu ja käsitelty levy on hänen suosittelemansa.

Hän puhui omasta vanhasta bändistä joka oli tuohon aikaan aktivoitunut uudelleen. Eli Kauneudesta & terveydestä, tai vanhanmallisesti KT:stä. He olivat juuri levyttäneet ja cd:tä oli tulossa seiskan lisäksi ulos. Ja jotta maailma olisi vielä pienempi, bändin laulaja Masa paljastui myöhemmin oman yhtyeemme kitaristin vanhaksi kaveriksi.

KT oli/on kokkolalaislähtöinen 80-luvun alun hc-bändi, jolla oli kyllä myös popimpikin puoli. 50/50 sanovat enemmän kuulleet. Nykyinen kitaristi oli alkuperäisjäsen, mutta muutti veke jo yhtyeen alkuaikana, eikä käsittääkseni soita vanhemmilla levytyksillä. Yhtye toimi aktiivisesti ainakin 90-luvun puoliväliin asti.

Tälläiset vanhenpien setien punk- ja hc-bändien uudelleenlämmittelyt jakaantuvat kahteen ryhmään; joko täyttä paskaa, tai sitten yllättävän hyvää. KT:n 'Paikallinen legenda' putoaa jälkimmäiseen kastiin. Mistään muniinpuhaltelusta ei todellakaan ole kyse, vaan pitkäsoitto täräyttää hämmentävän tiukkaa paahtoa, joka kuulostaa siltä, ettei soittimia ole missään vaiheessa edes laitettu naulaan.

Paikallinen legenda on tarinoidensa puolesta teema-'albumi' tyyppien nuoruusmuistoista. Hahmot ovat sikäli universaaleja, että voin itsekin rannikon pienessä teollisuuskaupungissa asuneena sanoa käsi sydämellä nähneeni ja kuulleeni jutut miltei samoista tyypeistä. Ratto ja Urkki-lehdet olivat vaihtuneet siinä vaiheessa Jalluun ja Erotiikan maailmaan, Irwin tipahtanut ja noussut uudestaan, mutta Sliipparit soivat silloinkin.

Jokaisesta tuollaisesta mestasta löytyy yksi tai kaksi betonilähiötä, joissa nämä entiset paikalliset legendat asuvat. Sisäkumi paistaa jo tukan alta, lupaava urheilu-ura on juotu jo kaksikymppisenä ja kaupungin kahdelle neekerille vittuillaan edelleenkin nakkikiskalla. Siellä voi asua myös pitkäaikaistyöttömyyden suohon vajonnut entinen hyvä kaverisi. Helvetti, tässähän tulee koti-ikävä!

Musiikillisesti levy pelittää hyvin. Hc/pop-kahtiajako ei ole niin jyrkkä, mutta vähemmän hengästyttäviäkin hetkiä löytyy. Kitaristi ei itse ollut tyytyväinen levyn soundipolitiikkaan, mutta omaan korvaani juuri puuroksi kompressoitu äänimassa on miltei musertava ja vain alleviivaa levyn paahtoa. Sitäpaitsi voihan sitä ajatella, että kunnon vanhan liiton hosseen kuuluukin jollain tapaa epäonnistunut tuotanto. En ole todennäköisesti edes yksin soundimielipiteeni kanssa. Masa on myös pätevä vokalisti ja omaa tärkeän avun; muistettavan äänen. Välillä mieleen toki hiipii se toinen TK.

Suosittelen siis ostamaan tämän cd:n jos tulee vastaan. Ei mikään turha dokumentti. Ainakin Combatista löytyy hyllystä. Ainoa harmi on, että yhtyeen aktiivitoiminta ei taida tällä hetkellä olla enää päällä parin tyypin muutettua takaisin sinne Pohjanmaalle?

lauantai 13. lokakuuta 2012

Edward Vesala / Arto Melleri - Mau mau 1982

Tämä levy on löytynyt fyysisenä äänitteenä levyhyllystä noin vuoden ajan ja kasvanut hiljalleen korkoa. Täytyy nimittäin tunnustaa, että levy ei lukuunottamatta kappaletta 'Maailman reunalla' pudonnut kovinkaan vahvasti.

Jostain syystä levy on nyt lähiaikoina kuulostanut huomattavasti paremmalta.

Hankin Mau maun Arto Mellerin proosakokoelmasta innostuneena, sillä viime syksynä luin kirjailijan 'Pääkallolipun alla' kirjaa. Melleri seilasi aktiivisen kirjailija-aikansa rokin laitamailla, eikä tämä hänen ja Vesalan yhteisprojekti ollut ainoa varpaan kastelu musiikin maailmaan.

Riipisen tekemän kiintiökannen sisältä löytyy Vesalan Mellerin runoihin tekemiä jazz-teoksia, joita kirjailijan itsensä lisäksi lukee ja 'vokalisoi' Kari Sorvali ja näyttelijä Kari Väänänen. Väänänen yhdessä toisen kuosaajan Pellonpään kanssa pyöri tähän aikaan vahvasti musiikkimaailmankin puolella. Vesala soittaa levyllä rumpujen lisäksi syntikoita ja pölynimuria(!). Kitaristeina ovat Rechardt ja Tolonen, kumpikin tuttuja 70-luvun progen ja jazzin piireistä. Vahva puhallinsektio (mukana myös Juhani Aaltonen) töräyttelee Vesalalle ominaisia foniteemoja solistien välillä villinkin luennan taustalle.

Kokoonpanoa ja Mellerin taustoja tietäessä on tietysti varmaa, että levyä on äänitetty niin sanotusti kuoseissa. Niin tai näin, Mellerin lyriikkaa ei voi sivuuttaa myöskään olankohautuksilla. Mantereen reunalla seilaaminen tuo vahvoja muistumia Jim Morrisonin vastaavista retkistä. Musiikki ei ole myöskään sidottu 80-luvun alkuun, vaan voisi yhtä hyvin olla vuodelta 1978, 1968 tai 1998.

En ole hirveän kova friikun ystävä, mitä Vesalakin uransa aikana teki kovasti. Vaikka Mau mau seilailee välillä nimenmukaisesti 'maailman reunalla' se pysyy kuitenkin tukevasti miltei tällä puolella, ei sekoile eikä sheikkaa.


keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Beach Boys - Smile Sessions 2012

Beach Boys aktivoitui tänä vuonna tekemään vuosikymmenten tauon jälkeen uuden levyn, sekä julkaisi viimein tämän vuosina 1966-67 äänitetyn, mutta julkaisematta jääneen levyn. Tai no, tämähän on enemmänkin kokoelma niistä Smile-sessioista ja biisien oikeista ja treeniversioista.

Wilsonhan uudelleen äänitti Smilen 2000-luvun alkupuolella ja uskomatonta, mutta totta - levy oli erittäin hyvä.

Mutta tämä tämänvuotinen Beach Boysin uusi levy ja uudelleen lämmittely Brian Wilsonin ja muiden elossa olevien jäsenten kanssa ei kestänyt pitkään. Wilson sekä muut saivat lähteä pari viikkoa sitten (kusipään maineessa oleva) Mike Loven jatkaessa omistamansa Beach Boys-yhtyenimen kanssa revival-keikkojaan.

Mutta takaisin levyyn. Smile (tai Smiley Smile) on toki julkaistu bootleggina aikaisemmin ja olen sen version kuullut. Mutta nyt nauhat kunnostettiin huolella ja mukaan ympättiin harjoituksia, teemoja, biisejä, sekä ääninauhalla olevia Brianin sammumisia erinäisten instrumenttien päälle (ihan totta!).

Äänittelen itse bändimme treenejä ja kuuntelen niitä pakkomielteen omaisesti päivät pitkät. En tiedä edes miksi. Nyt tämä tapani on näemmä siirtynyt levyttäneiden artistien puolelle, sillä Beach Boysin sessiodemojen kuuntelussa on jotain samantapaista outoa viehätystä. Vielä tuossa vaiheessa eläneet ja levyiltä poikkeavat sovitukset kuulostavat piristäviltä, eivätkä puhkisoitetuilta oikeilta versioilta.
Instrumentaaliraidat ja pelkät lauluvedot kuulostavat myös siltä, että jos ne olisivat ilmestyneet viisitoista vuotta sitten, ne olisivat suorastaan huutaneet päästäkseen sämplättäviksi. Nythän kukaan ei enää uskalla.

Tästä nyt julkaistusta levystä on olemassa eri versioita; sinkkuina ja viiden cd-levyn kokoelmana. Itse kuuntelen kahden cd:n versiota.

Smile on siis surullisen kuuluisa Beach Boys äänite, jota tehtiin taiteellisesti hienon, mutta taloudellisesti epäonnistuneen 'Pet Sounds' levyn jälkeen. Sessioista irroitettiin singleksi 'Good Vibrations', joka palasi niin sanoen kultakantaan ja lupasi tulevalta levyltä paljon.

Mutta levyä ei tullutkaan. Brian Wilson liittyi 'skitsofreenisten nerojen' joukkoon, kun hän kuuli Beatlesien juuri ilmestyneen 'Sergeant Pepperin', joka oli vakoillut hänen aivoaaltojaan. Wilson invalidisoitui, eikä pystynyt enää esiintymään yhtyeen kanssa ja vetäytyi taka-alalle. Seuraaville levyille ripoteltiin näitä Smile-sessioiden biisejä ja sieltähän suurimman osan onkin kuullut.

Smile oli myös Brianin viimeinen albumikokoinen magnum-opus, sillä hänen haipuessa  eturivistä Wilsonin muut veljekset ja bändin jäsenet ottivat lisää sävellysvastuuta, eikä lainkaan huonommin. Beach Boysin levyt eivät ole vuoteen 74 asti lainkaan hullumpia.

lauantai 6. lokakuuta 2012

W.A.S.P. - The Last Command 1985

Vaikka W.A.S.P. ei ole itselleni myöhemmin ihan hirveän paljon merkinnyt, se on ollut oman musiikin kuuntelun kehittymisen kannalta olennainen yhtye.

W.A.S.P.iin minut tutustutti edelleenkin hyvä ystäväni ja musiikillinen kumppani ala-asteen pihalla kolmannella luokalla.

Kaverin isoveli oli ostanut edellisen läpimurtolevyn, josta intoutuneena hän kertoi kuuminta hottia olevia tarinoita yhtyeen verta ja lihanpaloja sylkevästä lava-showsta. Kuunneltiin se luurankokaappilevy niitten himassa ja leikittiin waspin jannuja (krapulassa!) keikan jälkeen.

W.A.S.P.in musa itsessään oli näinä aikoina karrikoidusti sanoen nopeasti tikattua perinteistä rokkia A:sta tai E:stä Chris Holmesin pilluhevitilutusten säestämänä.

The Last Commandiin tullaan sen takia, että levy on sikäli ajankohtainen, että se löytyi kasettipesästä vaimoni vanhempien mökiltä ja on nyt pyörinyt useampaankin otteeseen. Se onkin levännyt siellä todennäköisesti yli kaksikymmentä vuotta kesät talvet. Vaimoni on ottanut sen mukaansa kesälomareissulle mummon ja vaarin mökille. Himassa kasetti aiheutti kuulemma vihamielisen haukkumareaktion kyseisen musiikin "typeryydestä" isän silmissä ja korvissa. Siis ihan aidon Twisted Sisterin 'I Wanna Rock' videon tyylisen reaktion "nuorisoa turmelevasta musiikista".

Sinänsä koomista, sillä tänä päivänä kuunneltuna The Last Command on juuri sitä nopeammin tikattua perusrokkia ilman mitään radikaaleja aineksia, jos nyt säröpedaaleja ei oteta lukuun. Ehkä nyt joku 'Ballcrusherin' sanoitus on englanninkieltä tajuavien korvissa hivenen kyseenalainen ("Such a wicked vicious woman, black magic voodoo queen Lesbo nymphomaniac, ooh, she's got a girlfriend that's seventeen"). Täyttä tavaraa!
Lawlessin lauluääni on toisaalta tuonut minulle aina mieleen 60-luvun proto-punk/hevi Blue Cheerin, jos tyylikkäämpien bändien namedroppausta haluaa tässä yhteydessä harrastaa. Levyn biisit ovat pääosin keskitempoista lätkytystä, joka ilman Lawlwssin ääntä ei liikauttaisi suuntaan tai toiseen. Jokaisessa kappaleessa on tietenkin leadikitaristi Holmesin tilutussoolo.

W.A.S.P. ei suurieleisyydestään huolimatta noussut ikinä ihan myyntitilastojen ykkösdivisioonaan, vaikka tätä U.S.A.n listasijalle 47. noussutta albumiakin myytiin lopulta yli miljoona kappaletta. Lawless on myös käsittääkseni myös totaalinen kusipää ja tällä albumilla alkoi yhtyeen loputon jäsenten vaihtuminen sen ollessa ensimmäinen uudelle rumpalille Steve Rileylle ja viimeinen toiselle kitaristille Randy Piperille, jonka ilmastointiputkilava-asua joskus kuolasin. Oireellisesti etukannessa poseeraa ainoastaan Lawless edellisen levyn klassisen bändipotretin sijasta.

Musiikillisesti The Last Command on kuitenkin jonkinlainen musiikillinen Reaganin ajan pysähtyneisyyden ilmaus. Slovarit eivät tuoneet sitä tyttöyleisöä, joka nosti monen muun hiuslakkabändin sinne ykkösdivisioonaan.

torstai 4. lokakuuta 2012

Doctors of Madness - Figments of Emancipation 1976

Englantilainen Doctors of Madness oli yksi niistä puuttuvista lenkeistä, joka yhdisti taiderockin ja glamin tuloillaan olevaan punkkiin. Bändin lämppäreinä toimi Sex Pistolsin, Jamin ja Joy Divisionin (vielä nimellä Warsaw) kaltaisia yhtyeitä.

Doctors of Madness sai aikanaan paljon palstatilaa ja huomiota, mutta se lopullinen läpimurto jäi tekemättä ja yhtye häipyi takaoven takaoven taakse rokin historiassa. Bändi keikkaili ympäri Eurooppaa lavashownaan maskit naamalla, savut ja strobovalot.
Yhtye toimi vuosien 1974-78 välissä ennen hajoamistaan. Bändin jälkeen sen jäseniä oli mukana myöhemmissä vähemmän kuuluisuutta saaneissa kakkos-divarin jälki-punk yhtyeissä.

Kitaristi 'Kid Strange' perusti yhtyeen lontoolaisessa kellarissa. Hänen urbaaneihin ahdistuksiin ja neurooseihin perustuvaa musaa tulivat säestämään sellaiset herrat kuin 'Urban Blitz', 'Stoner' ja 'Peter DiLemma'. Kaikki päteviä, mutta etenkin Blitzin vimmainen efektien läpi soitettu viulu ja leadi-kitara olivat elementtejä, jotka alleviivasivat Strangen maanista laulua ja kappaleita. Välillä mellotron heittää mukaan omat huojuvat jousensa.

Doctors of Madnessin biisit ovat melodramaattisia ja rouheita. Parhaimmillaan juuri niin eeppisiä, kuin britti-glam pystyi olla. Mutta samaan aikaan aika punk. Enemmän kuitenkin Bowie ja Roxy nihilistisimmillään, kuin Sladen tai Glitterin kevyt kertosäekama. 'Figments of Emancipationin' tuottajaksi saatiin John Leckie, joka nosti monta muuta yhtyettä pinnalle. Hyvin tuotti tämänkin; soundit ja meno kohdillaan.

Bändi hajosi parin vuoden päästä miehistöongelmiin, mutta on aktivoitunut, tai siis Kid Strange on aktivoitunut ja kiertelee pubien nurkkia ja Japania.




keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Julian Cope - Woden 2012

Tein viikko sitten jotain, mitä en ole tehnyt 12 vuoteen; tilasin cd-levyn netistä. Siitä on tosiaan kaksitoista vuotta, kun olen tehnyt vastaavan teon. Kaikki nämä vuodet olen pärjännyt ilman nettikauppoja. Ja nykyäänhän cd-levyn maine digitaalisen formaatin rinnalla on lähinnä muovijätettä.

Julian Copen Headheritage on varmasti yksi parhaista artistien 'kotisivuista' foorumeineen ja verkkokauppoineen. Nyt tuli siis korkattua sekin. Ja syytäkin on, sillä Cope on nykyään levyjen julkaisijoiden ja jakelijoiden ulkopuolella. Katoavissa levykaupoissa miehen levyihin törmääminen ei ole tavanomaista muuten, kuin vanhemman tuotannon kohdalla.

Woden on anglien nimitys germaanien Odin-jumalalle. Cope on taas 90-luvulta asti tunnustautunut odinistiksi. Jumala oli näkijä, soturi ja runoilija, joka uhrasi toisen silmänsä juodakseen viisauden lähteestä. Odinista tuli myös hirtettyjen suojelusjumala sen jälkeen, kun hän "uhrasi itsensä itselleen" saadakseen lisää viisautta. Sen hän teki lävistämällä itsensä keihäällä ja roikkumalla hirtettynä maailmanpuusta yhdeksän päivää ja yötä. Sinä aikana hän oppi suuria viisauksia ja keksi riimut. Yhdeksän päivän ja yön jälkeen Odin herätti itsensä henkiin taikuudella.

Näillä saatesanoilla voi viettää 72 minuuttia elämästään ja kuunnella tämän vuonna 1998 äänitetyn, mutta vasta nyt julkaistun ambient-teoksen. Woden sisältää ainoastaan yhden kappaleen, joka on koostettu kenttä-äänityksistä Aveburyn ja Silburyn megaliittialueilta, Yatesburyn kirkonkelloista, VCS3 Putney syntetisaattorilla, Starchamberilla ja Mellotron 400:lla tehdystä kamasta. Miksaus on vähän rupista välillä homman miltei kiertäessä.

Kappaleen alku koostuu VCS3:sen suhinasta ja huokailusta ja lähtee verkkaisesti liikkeelle. Homma on sananmukaisesti suhinaa ilman kiirettä. Kehittelyä kestää parikymmentä minuuttia, jonka jälkeen Cope suristaa analogista artefakti-syntetisaattoriaan saaden aikaan Maailmanpuun lehtien havinaa, tai kaukaista meren kohinaa. Välillä bassoäänet pulppuavat maan alta. Pikkuhiljaa levyn puolessa välissä (noin 37 minuutin kohdalla) nousevat Yatesburyn kirkonkellot, jotka pauhaavat kaukaisuudessa levyn loppuun asti Mellotronin toistaessa samaan aikaan hidasta sentimentaalista kuviotaan.

Suhinan veteraaneille Woden on suositeltava levy. Se on pituutensa ja totaalisen hitautensa takia täysin niin sanotun normaalin musiikin ulkopuolella. Ensilevyksi Copen tuotantoon tutustumiseksi en ehkä suosittelisi.