lauantai 23. helmikuuta 2019

MGMT - Oracular Spectacular 2007

Niin se aika juoksee. "Vasta justiinsa ilmestynyt" ja alunperin aikansa hipsterisuosiossa olleen MGMT:n (The Management) debyyttipitkäsoittokin alkaa olla jo esiteinin iässä.

MGMT on käytännössä Andrew VanWyrdgarden ja Ben Goldwasser ryyditettynä erinäisillä taustasoittajille. Kaksikko tapasi toisensa ensimmäisenä lukuvuotenaan Yhdysvaltain itärannikon Wesleyanin yliopistossa.

Opinahjo on yksi kolmesta itärannikon arvostetusta pikkuyliopistosta, jotka toimivat yksityisesti ja ovat alumnien osaltaan mädättäneet läpi historian Yhdysvaltain journalismia, taidetta, luonnontieteitä ja politiikkaa, sekä toiminut liberaalina kotipesänä varmaan kaikelle, mitä nyky-trumpismin lukutaidottomat kannattajat vihaavat. Vaikka levy ilmestyikin jo 2007, voi pienellä ajatusleikillä mieltää sen olleen nurkan takana seuraavana vuonna tulevan Obama-kauden positiivinen soundtrack, jota Williamsburgint parrakkaat fillaroiva miehet ja samankaltaisensa (myös mimmit) ympäri Yhdysvaltain mannerta kuuntelivat.

Oracular Specularia edelsi EP, jonka kappaleet äänitettiin pitkäsoittoa varten uudestaan. Albumi myi ilmestymisviikollaan 17 000 kappaletta. 2007 oli vielä vuosi, jolloin fyysiset levyt kävivät vielä jotenkuten kaupaksi. MGMT on varmasti kaikille tuohon aikaan musiikkia seuranneille tuttu ja sen mieltää "hittiyhtyeeksi", mutta levymyynti nosti bändi US-listan vaatimattomalle sijalle #38. Briteissä mentiin sentään kärkikymppiin sijalle #8, mutta yhtyeen nousun ilmiöksi ymmärtää vasta siitä, että tästä lähtien sitä meni levykauppojen hyllystä viikottain noin 2000 kappaletta aina vuoteen 2010 asti ja tällä hetkellä levyä on maailmanlaajuisesti myyty yli miljoona kappaletta. Siis fyysisiä kappaleita.

Levyn avaava ja varoitustarran kertomaa "Explicit Lyrics":iä sisältävä 'Time to Pretend' tarjoaa samantien sellaiset korvakarkit, että miettii pystytäänkö tästä pistämään paremmaksi. Mutta pystytäänhän siihen jo heti seuraavalla 'Weekend Wars'-kappaleella, joka oli myös alunperin ensimmäisellä EP:llä.
MGMT esittelee biiseissään tavallaan tuttuja elementtejä ja koukkuja kuorrutettuna pienillä (hi-fi) outouksilla. Monessa kappaleessa on vahvaa sing-along tarttumapintaa, homma on sokerista, mutta myös samaan aikaan tyylikkään minimalistisesti tehtyä. 'Electric Feels' funkkaa falsetissa, kuin Prince tai Justin Timberlake konsanaan. Kappaleiden peruspituus on neljän minuutin kieppeillä, mutta kertaakaan ei tule mieleen, että niitä venytetään tai kikkaillaan kikkailun vuoksi, vaan muoto palvelee tyyliä ja toisinpäin.

Tässä kohtaa tulee myös ilmi se etu, ettei MGMT ollut alunperinkään perinteinen kitararock-yhtye (kaksikko jakaa rakkauden elektroniseen musiikkiin), eikä näin ollen sorru sellaisista lähtökohdista poppaamaan.
Jos indie-kentässä haluaa vedellä jatkumojen viivoja, niin MGMT muistuttaa musiikillisesti hyvin paljon 90-luvun loppupuolen Flaming Lipsia, sillä erotuksella, että levyllä ja livenä vokaalit pysyvät vireessä... Ja kauemmas kurottaessa käsi koskettaa 60-70-luvun taitteen Beach Boyseja, jossa myös kitarat ja rock-oleminen olivat taka-alalla, biisit ja korvakarkki edessä.

Keskinäisen linkin taas voisi vetää MGMT:n ja Animal Collectiven/Panda Bearin kanssa, jotka selkeästi tekivät tällaisia olohuone Pet Soundseja. Toinen yhteys löytyy Levyhyllyssä aiemmin olleesta seuraajasta 'Congcratulations'-albumista, jonka tuotti myös Panda Bearille yhteistyäkumppaniksi kelvannut 80-90-luvun kulttimies Peter Kember (aka Sonic Boom), josta tässä blogissa onkin kirjoitettu vähän ajan tarpeiksi. Kyseinen seuraaja menikin sitten sen ajan myyntilistojen kärkikymmenikköön ja lunasti MGMT:stä yhden 2010-luvun taitteen menestyneimmistä yhtyeistä.

tiistai 19. helmikuuta 2019

Kitaro - "Ten Kai" Astral Trip 1978

Japanilainen Kitaro (Masanori Takahashi) on pyörähtänyt soololevynsä kanssa ainakin kerran Levyhyllyssä plus hänen soolouraansa edeltänyt Far East Family Band. Hän on tunnetuin varmasti 'Sillkitie' tv-sarjan soundtrackistä, joka poiki aiheesta neljä albumillista levytyksiä ja Kitaro on myös jonkinlainen isähahmo new ageksi kutsutulle tyylisuunnalle.

Astral Trip nimellä vuonna 1985 uudelleenjulkaistu soolodebyytti on käsitelty perinohjaisesti Äänijälkiä-blogissa, joten kuopaistaan täällä vähän homman toista kulmaa. Kitarohan nousi kohtuullisen suosituksi artistiksi 80-luvulla ensin kotimaassaan, sitten länsi-Euroopassa ja lopulta 80-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa, jossa hän nykyään asuukin.

Ken Tai sisältää aika tarkkaan musiikillisesti kaikki ne elementit mitä kuuntelijalle tulee mieleen Kitaron musiikista. Tällä ensimmäisellä soololla niitä ei ole vielä puunattu tai hiottu kulmattomiksi, mutta ei tämä ole myöskään samanlaista samurai-rohkeudella haahuilua, kuin Far East Family Bandin jamipohjaiset biisit. Paljon ns. "yleis-itämaisia" kielisoittimia, tabloja jne. joiden päällä soi Kitaron syntetisaattoreiden LFO-pulputus ja se tunnistettava autiomaan tuulen lailla viheltävä syna-leadi.

Tavallaan mielenkiintoista, että 70-luvulla kovin moni muukin elektronisen musiikin pioneeri tuli populaarimusiikin vähän marginaalisemmista tai sivujuonteenomaisista maista: Klaus Schulze Länsi-Saksasta, Vangelis Kreikasta ja porukan menestyneimpiin lukeutuva Jean-Michael Jarre Ranskasta. Jos ottaa mukaan vielä italialaisen Giorgio Moroderin voi leikitellä ajatuksella toisen maailmansodan jälkeisestä maailmasta: voittaneiden anglojen ilmayliherruus kitarayhtyeiden saavuttua rintamalle raunioituneen vanhan mantereen ylle.
Ja tähän lisäksi vielä kaiken kylpeminen afroamerikkalaisen musiikin läpi. Tätä hegemoniaa vastaan ei ollut oikein lähteminen; menestyminen bluesjytällä tai muulla vastaavalla oli hyvin hankalaa. Englantilaiset (ja myös amerikkalaiset) olivat sodan jälkeisessä pop-musiikissa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hyvin nirppanokkaisia broken englishille. Ja siellä olisi kuitenkin olleet ne markkinat. Tästä oli toki omat poikkeuksensa, mutta suurimmat ja menestyneimmät populaarimusiikin artistit ja yhtyeet olivat ja ovat edelleen Yhdysvalloista tai Isosta Britaniasta.

Tuolla ei siis ollut liiemmin ilmatilaa, vaan mieleenjäädäkseen oli tehtävä jotain ihan muuta.

Jälkipörssissä on toki näiden marginaalisempien maiden edistyksellinen musiikki noussut uuteen arvoonsa (ehkä juuri suuremmalle yleisölle vierautensa takia), mutta 70-luvulla US ja UK hallitsivat musiikin ilmatilaa. Piste.

Nykyään on esitetty ilmiöiden, etenkin jos kyseessä olivat ns. entiset akselivallat, nousua ja osittaista menestystä tai ainakin uuden suunnan näyttämistä, että niiden piti omassa tuhoutuneessa kulttuurissaan ja tekemisessään aloittaa "vuodesta nolla". Samalla tavalla, kuin pykätessään raunioista pystyyn savua tupruttavia tehtaita, jotka puskevat ulos luotettavia autoja.

Siis kokonaan uuden luomisella.

Tämä voinee pitää osittain paikkansa Saksan tapauksessa, mutta idea on myös jälkikäteen keksitty ja osittain romantisoitu. Suurin osa saksan myöhemmistä 70-luvun yhtyeistä aloitti 60-luvun lopulla geneerisinä amerikkalaisten matkijoina. Maan sotilastukikohdat ja niiden amerikkalainen asujaimisto mahdollistivat myös runsaasti artistivierailuja, joista vaikuttavimpia Saksassa varmasti Jimi Hendrix ja Frank Zappa. Ns. krautrock oli materiaalimassaltaan myös hyvin jamibändi painoitteinen. Oikeastaan ne omaa elämäänsä alkaneet 'motorik' ja 'kosmische' jutut olivat skenessä vähemmistönä. Eikä niihinkään jäänyt osumatta anglovaikutteita; ensimmäisessä Velvet Underground, jälkimmäisessä 'Ummagumma'-ajan Pink Floyd.
Toinen pahuuden akselin jäsen Italia loi myös omaperäisen progensa, mutta siinäkin voi karrikoiden nähdä jonkunnäköisen pompöösin ja teatraalisen hillittömyyden kautta suoritetun anglo-taiteilun.

Jotta tämä kaava kuitenkin kumoutuu; Ranska loi myös hyvin omaperäistä edistyksellistä musiikkia, eikä tämä rajoittunut ainoastaan Vichyn fasistihallinnon jälkeisille alueille, eikä zeuhlareihin mustissa univormuissaan... Oikeastaan tämä pätee varmaan jokaiseen Euroopassa sijainneeseen valtioon ja vähän muuallekin. Mitä suurempi väestömassa, sitä enemmän sekaan mahtuu omaperäisiä erikoisuuksia. Mutta omaa elämäänsä musadiggareille elämään jääneet yhtyeet olivat yleensä aikanaan lähinnä kuriositeetteja. Vailla suurempaa "kaupallista potentiaalia" tai menestystä.

Toivottavasti tässä kirjoituksen pitkähkössä sivuraiteille ajautumisessa oli jotain tolkkua..

Kolmas isojen poikien akselivalta Japani poiki myös 70-luvulla mielenkiintoisia artisteja ja levytyksiä, mutta nousi kehityksensä huipulle vasta 80-luvulla. Samalla vuosikymmenellä, kuin kameransa, korvalappustereonsa, kodinelektroniikkansa ja autonsakin.
Kitaron kohdalla kyseessä oli myös sattuma. Far East Family Bandin vuoden 1975 'Nipponjin' levyn miksasi nimittäin saksalaislegenda Klaus Schulze ja tarinan mukaan miehet tutustuivat tässä yhteydessä toisiinsa. Tällä Ten Kai-levyllä kuullaan 70-luvun Schulzen tavaramerkiksi noussutta "maiskuttavaa LFO-rytmiä". Yhteiskuntana muurahaiskekomainen Japani on aina katsonut yksilöllisiä muusikoita ja poptähtiä tietynlaisina erikoisuuksina ja ulkopuolisina. Liekö tämä vaikuttanut siihen, mutta Kitaro oli naimisissa 80-90-luvulla Japanin järjestäytyneen rikollisuuden Yakuzan pääkuninkaan tyttären kanssa ennen nykyistä avioliittoa.

Siinä, missä saksalaiset aloittivat "vuodesta nolla" ja hyppäsivät kokeellisuuteen usein muodon ja viihdyttävyyden antaessa periksi, 70-80-luvun taitteessa muotoitunut new age otti hommasta yleensä vain ne kauniit ja rauhoittavat palikat. Asuntovelkaa ottanut kolkytplus vuotias halusi raskaan työviikon päälle henkiset savut ja "mielen puhdistavaa" ääntä, joka kuitenkin pseudo-henkisyydessään ja miellyttämisen halussa lähenteli äänitapettia ja melodioiltaan muzakia. Mielellään hyvällä äänentoistolla. Taikka japanilaisista laadukkaista korvalappustereoista, ihan yksin ja itse. Mantramaista kristallihoitoa korville.
Toisaalta yhdistelmä Japani ja new age-musiikki tarjoaa mielenkiintoisen kulman. Kyseinen tyylisuunta oli tehtyä ja suosittua maassa, joka on tai ainakin oli urbaanein, rakennetuin ja ahtaimmin asuttuja paikkoja teollisessa maailmassa. Meditatiivinen FM-syntetisaattorin kellojen kilkutus, Kitaron silkkinen syntikanvihellys, tablat, tiu'ut ja puron solina korvalappustereoissa vaeltaessa läpi kaupungin, joka on tulvillaan neonkylttejä, lasiterästorneja ja asfalttikuiluja.

Mutta onko Ten Kai hyvä levy? Se on ihan jees.

maanantai 11. helmikuuta 2019

Simple Minds - Promised You A Miracle 1982



Simple Minds oli useiden muiden Brittein saarten yhtyeiden kanssa siinä joukossa, jonka alun perin punkin jälkeisessä uudessa aallossa keitetty miehistö siirtyi uudella vuosikymmenellä synteettisempään ja rytmikkäämpään tyylisuuntaan.

Simple Minds aloitti 1977 Skotlannin Glasgowissa evoluutioiduttuaan paikallisesta pikkupunkbändistä. Nimensä skotit nappasivat Bowien 'Jean Genie' biisistä. Ensilevy 'Life in a Day' on oikein pätevää toisen glam/taiderokkarin palvontaa, eli hyvin hyvin Roxy Music vaikutteista uuden aallon musaa. Levy on oikeastaan aika lähellä toisen aikalaisen Ultravoxxin debyyttiä ja yhtyeiden matka tästä eteenpäinkin on hämmentävän samankaltaista.

Jos ensilevy oli Roxyn artsykauden palvontaa, niin parissa vuodessa evoluoitiin se suunta, mihin Bryan Ferryllä ja kumppaneilla itsellään meni muutama vuosi pidempään. Eli Simple Minds ryhtyi tekemään taiteellisen tyylikästä ja rytmikästä musaa.

Promised You a Miracle julkaistiin sinkkuna levyltä 'New Gold Dream', joka oli vedenjakaja Simple Mindsin uran alkupään ja kaupallisen menestyksen välillä. Itse pitkäsoitto nousi UK-listasijalle #3 ja sinkku #13:ksi. Yhtye oli tässä vaiheessa läpikäynyt jo miehistönmuutoksia ja sinkulla soittaa The Skids ja Slik rumpali Kenny Hyslop, joka korvasi alkuperäisrumpali Brian McGeen. Kakkospuolelle yhtye laittoi edelliseltä, yllättäen Steve Hillagen tuottamalta 'Sons and Fascination' levyltä löytyvän instrumentaalin 'Theme for Great Cities'in, joka saattaa olla bändin upeimpia biisejä. Maxisinkulta löytyy vielä 'Seeing out the Angel' instrumentaali, joten tämä vinyylinpala saattaa olla pätevintä Simple Mindsia yhdessä paketissa.

Tästä eteenpäin periaatteessa jokainen yhtyeen sinkku nousi vähintään pikkuhitiksi Brittein saarilla ja näitä hittejä oli huimat 21 kappaletta putkeen. Yksi ykkönen ja muutama muukin hyvin korkealla sijalla. Unohtamatta pitkäsoittoja, jotka nousivat sinne piikkipaikalle 90-luvulle saakka, saaden ainakin itselleni aikaan mielikuvan hyvin kaupallisesta yhtyeestä, jonka pätevä tuotanto oli itselle pienoinen yllätys.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Hits by the Kids - Eri esittäjiä 1987

Tämä levytapaus on käsittääkseni tuttu usealle 80-luvulla varhaislapsuuttaan viettäneelle, koska olen kuullut useammastakin suusta Hits by the Kidsin olleen usein ensimmäinen levy, joka on omistettu. Itse olin vuonna 1987 jo ohi kohdeiän ja saan edelleen alitajuisia torjuntareaktioita tällaisista lastenlevyistä. Pureudutaan syihin kotvasen kuluttua, mutta ehkä tätä mainostettiin telkussa ja kansikuvan "rokkimeininki" on edelleen vaivaannuttava. Etenkin sellaisen silmin, joka oli ruvennut juuri piilottelemaan omia pikkuautojaan pois silmistä kaappiin.
Koska levy löytyi useammastakin kodista, oletan että tätä kansainvälistä SOS-lapsikyläketjua tukenutta levyä on myyty tavallista huokeammalla hinnalla. Siihen lienee vaikuttanut myös se, että tämä on cover-levy ja alaikäiset esittäjät ovat varmaan saaneet kertapalkkion.

Tai sitten se on ollut tyyliin kaikille jätskit, koska esiintyjälistaa (tai siis laulajalistaa) lukiessa tajuaa samantien, että levyllä esiintyy aikansa ammatti- ja studiomuusikoiden jälkikasvu. Mukana on myös vielä Tommi Metsäketo nimellä esiintynyt Tomi, jonka isä Martti Metsäketo oli musiikkituottaja ja vastuussa yhden kappaleen kööreistä. Ohitan kylmästi laulavat lapset ja luettelen lisää tuotantotiimin ja levyllä soittaneet aikuiset: rummuissa Vesa Aaltonen ja Pepe Kettunen. Fonia soittaa Heikki Keskinen, suuren osan kööreistä hoitaa Jokke Seppälä ja levyn tuotannosta ja lopuista instrumenteista vastaa 80-luvun jokapaikan häärääjä Rele Kosunen, joka oli Uuden iloisen teatterin kantavia jäseniä. Ohitetaan lapset vielä toisen kerran ja luetellaan armeijatyyliin sukunimiä: Kokljushin, Hurmerinta, Sorvali ja niin edelleen. Perin tuttuja nimiä.

Tekijöissä vilahtaa Jokke Seppälä jonka 2000-luvun alun "lastenyhtye" Kids sai tai siis sen taustajoukkue sai aikanaan kovasti kritiikkiä siitä, että vielä lapsuuttaan viettävät tytöt laitettiin laulamaan bailaamisesta yms. mistä tytsit eivät haastattelun mukaan itsekään perustaneet. Samaa exploitaatiota ja lasten laittamista aikuisten maailmaan ilmenee tälläkin levyllä. Pikkupojat vetävävät 'Ajetaan tandemilla', laulavat 'Naiselleni', ikävöivät 'Dorista', haaveilevat 'Haaveissa vain ootko mun' ja niin edelleen. Ei siinä, etteikö lastenmusiikissa voisi käsitellä aikuistenkin asioita, mutta Seppäsen projekteissa lapset siirrettiin suoraan aikuisten 'kulutusmaailmaan' Oskari Olemattoman kummitustarinoiden sijaan. Suutari Joonaksesta otettiin uusintapainokset joita kuunneltiin uudelleen, Hits by the Kidsistä ei sellaista tule. Seppänen ja Kosunen olivat tuttuja häärääjiä niin Euroviisujen, kuin MTV:n taustalaulajina ja jotain hyvin yrittäjähenkistä tässäkin lastenkulttuurissa on. Ainakin edellisvuosikymmenen opettavaisuuden rinnalla.

Itse levy ilmoittaa sisällön olevan: "Kotimaiset rocksuosikit lasten esittäminä" ja naisenkaipuun lisäksi levyltä löytyy versioita mm. 'Kitara, taivas ja tähdet', 'Autiotalo' jne. Vuonna 1987 nämä eivät olleet enää varsinaisesti sen päivän hittejä, mutta meno on siis tuollainen. Sarkastisen hymähdyksen nostaa lasten laulama Sig-yhtyeen 'Hyvää syntymäpäivää', vaikka Matti Inkinen veikin hautaan asian lopullisen totuuden (mikä se sitten olikin).
Rele Kosunen ja kumppanit röpäyttää cover-versiot perusstudiomuusikoiden varmuudella, mutta hämmennykseksi kappaleet vedetään alkuperäisissä sävellajeissa, joten on selvää, että muut kuin joku Metsäketo tippuvat kertosäkeessä tai jossain muussa kohtaa äänille, jotka eivät kanna. Vedot eivät muutenkaan ole puhtaita, joten oletan sessioiden olleen todella pikaiset: sedät ovat soittaneet suoraan niinkuin levyversioissa ja Kidsit ovat sitten parilla otolla vetäneet, mitä ovat saaneet narulle. Pillit pussiin, levy painoon ja täts it.

En tiedä oliko 'Hits by the Kids' ensimmäinen lastenmusiikkilevy, jossa lapset esittivät aikuisten lauluja, mutta tämän jälkeen tyylisuunta oli vallitseva Tenavatähti-kisoineen yms.

perjantai 1. helmikuuta 2019

Noitalinna Huraa - Pikkuveli 1988

Kansallinen Yleisradioyhtiömme julkaisi eilen uutisen, jossa kerrottiin, että "Tutkimus: Hittibiisien sanoitukset ovat muuttuneet yhä vihaisemmiksi ja surullisemmiksi".

Hieraisin pari kertaa silmiä ja jutun avattua siellähän puhutaankin yleisesti Michiganin teknillisen yliopiston tietojenkäsittelylaitoksen koneellisesta tuloksesta. Että se siitä. Vaikka 50-luvun sodanjälkeiseen tekopirteän iloiseen slaageriin verrattuna näin varmaan onkin. Nimittäin niinä harvoina kertoina, kun avaan kaupallisen tai valtakunnallisen nuorisoradiokanavan, sieltä pursuava viesti on lähinnä luokkaa "Meil on kasvomaalit ja tequilaa", tai "Soudetaa Hankoon pakoon".

Kyllä, olen jo kääpäiässä, mutta ainakaan tämä otos hittibiiseistä ei kuulosta vihaiselta tai surulliselta, vaikka saavatkin sellaisen reaktion minussa aikaan. Tästä onkin oiva aasinsilta aikansa hittibiisiin (tosin tämä taisi olla hyvin hyvin pieni sellainen) ja omakohtaiseen minä kokemukseen.

Aina välillä suhtautuu tuhahdellen tiettyihin ikä- ja sukupolvikokemuksiin, joilla joku kappale - esimerkiksi Whitney Houstonin slovari - on tanssittu hormoonien myllerryksessä ikuiselle muistijäljelle, vaikka löytyyhän niitä itseltäkin. Kuten Noitalinna Huraa:n vuonna 1988 julkaistu 'Pikkuveli'.

Biisin muistijälki liittyy niihin hormoneihin lähinnä ennakoivasti, sillä siinä on surullinen ja ennustava sanoma juuri sellaisella omakokemuksellisella hetkellä, jolloin varsinainen lapsen lapsuus oli kääntymässä nuoruudeksi, ikuisuudelta tuntuvine maailmantuskaisine ja murheellisine koulunjälkeisine iltapäivineen. Myös omat puolivuosikymmentä vanhemmat isosisarukset olivat astuneet juuri aikuisikään ja valmiita lentämään pesästä. Ehkä isoveli lauloi myös pilkallisesti kappaleen sanoja minulle, joka olin kuitenkin vielä kersa? Noh, aika kultaa muistot.
Ja jos en väärin muista, niin Megamanialle tehty single julkaistiin talvella, jolloin ne lumiauran kolahduksetkin kuuluivat omalta korttelitieltä, mutta aikaa ja muutosta ei saanut pysähtymään. Eikä puolen vuoden päästä sillä ollut väliäkään, kun löytyi jo skeittilauta ja koulun piha, missä katseltiin iltaisin toisia tuoreita teinejä ja syljeskeltiin asfaltille.

Kappaleen lyriikoissa isosisar- tai veli on joutunut jo poistumaan pesästä ja toivoo, että voisi olla kuin pikkuveli, jota maailman murheet eivät vielä paina, juoda kotona kaakaota ja lukea sarjiksia. Tai, että pikkuveli voi pysäyttää ajan ja muutoksen pyörän omalta kohdaltaan. Kappaleen kakkossäkeistöä en muista lapsuudessa oiken ajatelleeni. Se soljui vain biisin kokonaismelankoliaan, mutta siinä vilahtaa nuorten 80-luvun aikuisten kova maailma, jossa undulaatit, eli heiveröiset, taikka jopa suorastaan hinteiksi epäillyt pojat saavat turpiinsa miestenvessassa. Toiveena on, että maailman ja ympäristön toksiinen maskulisuus pysähtyisi edes pikkuveljen kohdalla. Kappaleessa on kertosäkeen lisäksi vain kaksi säkeistöä tarkkoine ja toisaalta maalailevine kieli- ja mielikuvineen, jolloin kuulija kokee ne omalla tavallaan.

Noitalinna Huraa! toimi 80-luvulta 90-luvun alkuun, jolloin yhtyeeseen olennaisesti liittynyt äänimies menehtyi ja bändi pisti pillit pussiin. Koko toiminta-aikansa bändiä vaivasi vähän sellainen suomalaismaalainen ujous, että hommat piti olla olla hissukseen jne. Ehkä jollain 22-pistepirkolla oli samaa henkistä menoa, mutta heillä tähtien asento oli otollisemmassa asennossa. Myös Noitalinna oli vähän hämmentävä yhdistelmä, sillä peräseinäjokelaisista maalaisista lähtökohdistaan huolimatta yhtye oli kuunneltujen levyjen kautta hyvin vahvassa yhteydessä esim. Velvet Undergroundeihin jne. Kappaleen säveltäjä Hannu Sepponen muistelee myös varhaisnuoruuttaan, jolloin Virtanen, Juice yms. valtakunnan tason yhtyeet kävivät paikallisella lavalla keikalla. Niin se maailmaa on muuttunut.

Tequilaa ja kasvonaamitoita tuskin kukaan esittää kahdenkymmenen vuoden päästä, mutta PMMP lämmitteli oman versionsa tästä biisistä ja toivon mukaan sai monen tutustumaan tähän alkuperäiseen kasaribiisiin.