Niin se aika juoksee. "Vasta justiinsa ilmestynyt" ja alunperin aikansa hipsterisuosiossa olleen MGMT:n (The Management) debyyttipitkäsoittokin alkaa olla jo esiteinin iässä.MGMT on käytännössä Andrew VanWyrdgarden ja Ben Goldwasser ryyditettynä erinäisillä taustasoittajille. Kaksikko tapasi toisensa ensimmäisenä lukuvuotenaan Yhdysvaltain itärannikon Wesleyanin yliopistossa.
Opinahjo on yksi kolmesta itärannikon arvostetusta pikkuyliopistosta, jotka toimivat yksityisesti ja ovat alumnien osaltaan mädättäneet läpi historian Yhdysvaltain journalismia, taidetta, luonnontieteitä ja politiikkaa, sekä toiminut liberaalina kotipesänä varmaan kaikelle, mitä nyky-trumpismin lukutaidottomat kannattajat vihaavat. Vaikka levy ilmestyikin jo 2007, voi pienellä ajatusleikillä mieltää sen olleen nurkan takana seuraavana vuonna tulevan Obama-kauden positiivinen soundtrack, jota Williamsburgint parrakkaat fillaroiva miehet ja samankaltaisensa (myös mimmit) ympäri Yhdysvaltain mannerta kuuntelivat.
Oracular Specularia edelsi EP, jonka kappaleet äänitettiin pitkäsoittoa varten uudestaan. Albumi myi ilmestymisviikollaan 17 000 kappaletta. 2007 oli vielä vuosi, jolloin fyysiset levyt kävivät vielä jotenkuten kaupaksi. MGMT on varmasti kaikille tuohon aikaan musiikkia seuranneille tuttu ja sen mieltää "hittiyhtyeeksi", mutta levymyynti nosti bändi US-listan vaatimattomalle sijalle #38. Briteissä mentiin sentään kärkikymppiin sijalle #8, mutta yhtyeen nousun ilmiöksi ymmärtää vasta siitä, että tästä lähtien sitä meni levykauppojen hyllystä viikottain noin 2000 kappaletta aina vuoteen 2010 asti ja tällä hetkellä levyä on maailmanlaajuisesti myyty yli miljoona kappaletta. Siis fyysisiä kappaleita.
Levyn avaava ja varoitustarran kertomaa "Explicit Lyrics":iä sisältävä 'Time to Pretend' tarjoaa samantien sellaiset korvakarkit, että miettii pystytäänkö tästä pistämään paremmaksi. Mutta pystytäänhän siihen jo heti seuraavalla 'Weekend Wars'-kappaleella, joka oli myös alunperin ensimmäisellä EP:llä.
MGMT esittelee biiseissään tavallaan tuttuja elementtejä ja koukkuja kuorrutettuna pienillä (hi-fi) outouksilla. Monessa kappaleessa on vahvaa sing-along tarttumapintaa, homma on sokerista, mutta myös samaan aikaan tyylikkään minimalistisesti tehtyä. 'Electric Feels' funkkaa falsetissa, kuin Prince tai Justin Timberlake konsanaan. Kappaleiden peruspituus on neljän minuutin kieppeillä, mutta kertaakaan ei tule mieleen, että niitä venytetään tai kikkaillaan kikkailun vuoksi, vaan muoto palvelee tyyliä ja toisinpäin.
Tässä kohtaa tulee myös ilmi se etu, ettei MGMT ollut alunperinkään perinteinen kitararock-yhtye (kaksikko jakaa rakkauden elektroniseen musiikkiin), eikä näin ollen sorru sellaisista lähtökohdista poppaamaan.
Jos indie-kentässä haluaa vedellä jatkumojen viivoja, niin MGMT muistuttaa musiikillisesti hyvin paljon 90-luvun loppupuolen Flaming Lipsia, sillä erotuksella, että levyllä ja livenä vokaalit pysyvät vireessä... Ja kauemmas kurottaessa käsi koskettaa 60-70-luvun taitteen Beach Boyseja, jossa myös kitarat ja rock-oleminen olivat taka-alalla, biisit ja korvakarkki edessä.
Keskinäisen linkin taas voisi vetää MGMT:n ja Animal Collectiven/Panda Bearin kanssa, jotka selkeästi tekivät tällaisia olohuone Pet Soundseja. Toinen yhteys löytyy Levyhyllyssä aiemmin olleesta seuraajasta 'Congcratulations'-albumista, jonka tuotti myös Panda Bearille yhteistyäkumppaniksi kelvannut 80-90-luvun kulttimies Peter Kember (aka Sonic Boom), josta tässä blogissa onkin kirjoitettu vähän ajan tarpeiksi. Kyseinen seuraaja menikin sitten sen ajan myyntilistojen kärkikymmenikköön ja lunasti MGMT:stä yhden 2010-luvun taitteen menestyneimmistä yhtyeistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti