Dana Gillespie - Andy Warhol 1971 (1973)

Koen olevani jonknnäköinen Bowie-fani ja lukenut yhden kohtuullisen hyvän elämänkerran + jonkun kohtuullisen hyvän erikoisnumeron 2000-luvulta. En ollut kuitenkaan tietoinen, että kappale "Andy Warhol" irtosi Bowien kynästä juurikin Dana Gillespielle. 

Artisti eli tuolloin aikamoista tuotantokautta ja Gillespien lisäksi osansa sai myös Arnold Corns-yhtye, joka oli ehkä enemmän vedätys: college-yhtye, jolle Bowie teki biisejä, otti laulajaksi kuvataiteen opiskelijan (joka ei kuitenkaan laula äänitteillä) ja testasi Hunky Doryn ja Ziggyn tulevaa materiaalia. Taustalla soittivat Ronson & co. Aivan kuten tässäkin.

Mutta tämä versiohan on hyvä. Se äänitettiin 1971, mutta Bowie päätti levyttää kappaleen myös itse, jolloin Gillespien versio hyllytettiin pariksi vuodeksi ja se ilmestyi vasta 1973. Neiti oli ja on lauluartistin lisäksi myös näyttelijä ja oli mm. Maria Magdalenan roolissa Lontoon alkuperäisessä Jesus Christ Superstarissa.

Versiot ovat mukavan radikaalisti toisistaan poikkeavat ja kumpikin tahollaan erinomaisia.

 

Astro Can Caravan - Outer Space Takes – Unheard Journey 2002 – 2008 || 2019

Astro Can Caravan on sellainen yhtye tai tarkemmin jazz-kollektiivi, jonka musasta olen aina tykännyt, mutta sitä tulee kuunneltua suhteellisen harvoin. Tarkempi kaivelu paljasti syynkin: edellinen pitkäsoitto on ilmestynyt 2010, joten yhtye on ollut enemmän tai vähemmän jäissä viimeiset kymmenen vuotta. Viimeisin muistikuva on kuitenkin kahden kesän takaa, jolloin piti jopa lähteä paikan päälle Parikkalan patsaspuistoon katsomaan keikkaa, mutta seuraavan aamun 5:30 herätys aamuvuoroon esti idean ja 200km suuntaan toteuttamisen.

Samaisen vuoden 2019 loppukesästä ilmestyi Karkia Mistikan julkaisema kokoelmalevy, missä on yhtyeen ennenjulkaisematonta materiaalia ja keikkanauhaa alkuajoilta vuoteen 2008. Materiaalia oli kaiketi hyvin suuri määrä, josta tälle kokoomalle päätyi miltei 70-minuuttia.

Astro Can Caravan on alunperin kuopiolainen vuonna 2001 perustettu yhtye, jonka ytimen muodostavat edelleenkin Otto Eskelinen, Tomi Kosonen ja Pekka "Pharaoh" Pirttikangas. Tosin en tiedä toimiiko tämä nyt missäpäin Suomea. Pirttikangas asunee ainakin edelleen Kuopiossa. Bändin riveissä on soittanut kuitenkin noin 30 henkilöä ja keikkakokoonpano on vaihdellut pienestä suureen.

Bändin jatsi ja meininki sijoittuu sinne, mistä itsekin pidän, eli paljon Sun Ra:ta (sitä coveroidaankin tällä levyllä), ripaus 60-70-luvun taitteen "spirituaalista jatsia" ja annos ihan puhdasta sekoilua. Hommassa pysytellään kuitenkin miltei aina itseäni miellyttävällä suhteellisen skarpilla puolella, vaikka töötäkäänkin. Nimimiehistä ja naisista huolimatta kollektiivin äänentuotanto on yhteistä, hyviä kikkojakin löytyy, mutta mitään suorittamista tämä ei ole. Jyhkeät torviarrit ovat polyrytmien lisäksi se juttu mikä tästä jää ensimmäiseksi mieleen. Paletti on kuitenkin niin laaja, että kyllä sieltä voi ajoittain kuulla jonkinlaista motorikkia ja yhdessä kohtaa jopa Suiciden performanssia. Edellämainittu taitaa olla levyn ainoa pätkä, missä on vokaaleja tai niiden tapaisia. Homma jyrää myös rytmillisesti ollen toisinaan jopa hyvin ärhäkkää. Funkkaaminenkin tehdään omalla tapaa.

Levyn materiaali on äänitetty useassa eri lokaatiossa, eri kokoonpanolla, eri tilanteessa ja aikahaarukkakin on kuusi vuotta, mutta ei sitä sinällään erota, koska se on masteroitu mukavan yhteneväiseksi. Hyvää settiä.

Hawkwind - All Aboard the Skylark 2019

 Jossain 90-luvun alun Soundissa oli Jussi Niemen arvostelu Hawkwindin silloisesta levystä, josta arvostelija totesi, että jos bändi kerran toistanut ja hionut juttuaan jo 20+ vuotta, niin kyllähän sen on pakko toimia. Nyt tästä Soundin levyarvostelusta alkaa olla 30 vuotta ja Hawkwindin ensilevykin täyttää 51. 

Niemen sanoissa on kuitenkin vissi totuus: Hawkwind toimii toimiessaan edelleenkin. Tosin kaikki nykylevyt eivät toimi välttämättä aivan yhtä hyvin, mutta toimivat kuitenkin jollain tasolla.

All Aboard the Skylark on omiin korviin hyvä nyky Hawkwind-albumi. Eihän se nyt mikään 70-luvun klassikko ole, eikä enää sellainen voikaan olla, mutta periaatteellisella tasolla tältä löytyy monia niitä yhtyeen hyviä juttuja, joita pidetään Hawkwindille ominaisia.

Avausbiisi 'Flesh Fondue' viittaa sanoituksissaan yhtyeen vuoden 1982 levyyn 'Church of Hawkwind' ja biisiin 'Star Cannibal'. Musiikillisesti se tuuttaa klassisen monotonisen Hawkwind-riffin, joka pidetään puupäisen yksinkertaisena. Ensi kuulemalla mieleen hiipi ajatus, että yhtyeen jonkunnäköiset kasarin opetuslapset, eli Antisect olisivat voineet tehdä aikanaan samanlaisen pseudo-heviriffin. Kakkosbiisi, instrumentaalinen 'Nets of Space' yhdistelee nykysyniä ja Windin perinteistä haahuilua. Ei mikään klassikko, mutta albumilla sille on paikkansa. Sävellysvastuu on pääosin perustajajäsen Dave Brockin käsissä, mutta kakkoskitaristi ja kiipparisti Magnus Martin on vastuussa osasta, jotka hän myös vokalisoi. Asianmukaista maailmantuskaa poteva 'Last Man on Earth' on Wind-biisiksi yllättävän melodinen ja formaali. Tämä korjataan seuraavalla 'We Are Not Dead...Only Sleeping'illä, joka on yllättävän erikoinen ja kokeellinen, noin 74-vuotiaan miehen kokoamaksi. Muita levyltä nousevia kappaleita ovat '65 Million Years Ago' ja levyn päättävä Martinin 'The Fantasy of Faldum'.

Kirjaston lainakappale oli tupla-cd, jonka kakkoslevy 'Acoustic Daze' esittelee Hawkwindin edellislevyn kokoonpanon soittelemassa uudempia ja vanhempia biisejä yleisön edessä. Ei ehkä tarpeellinen, muttei huonokaan.

Aiempi maininta kasaribändi Antisectistä sikäli osuva, että nykyisin Hawkwindin fyysiset levyt julkaisee DIY ja punk-kulttuurissa vahvasti toiminut Cherry Red Records.

The Orb - Abolition of The Royal Familia 2020

90-luvun ja ambient house-tyylisuunnan ruumiillinen ilmentymä, eli The Orb on ollut 2010-luvulla oikeastaan aika aktiivinen julkaisija. Suursuosion päivät sijoittuivat levytysuran alkuvuosiin ja yhtye on palannut niin sanotusti mainstreamista takaisin uugeehen.

Tai yhtye ja yhtye; The Orb on Alex Pattersonin johtama sampleri, jossa hänen aisamiehellään (tähän asti kaikki miesoletettuja) on aika kova vetovastuu. Tähän tyytyy ja kestää moni, pitkäaikaisimpana kumppanina Thomas Fehlman. Toisaalta kuumimpina vuosina kumppanina ollut Kris 'Thrash' Weston lähti enemmän tai vähemmän ovet paukkuen, syyttäen Pattersonia vapaamatkustelusta.

Olen sinänsä ihan aktiivisesti kuunnellut aina vastaantulevat 2010-luvun The Orb-levyt, mutta ei niistä hirvesti ole jäänyt mitään mieleen. Poislukien David Gilmourin kanssa tehty 'Metallic Spheres', joka ilmestyessään ei täyttänyt ehkä galaksin kokoisia odotuksia, mutta tässä kymmenen vuoden jälkeen on saavuttanut omissa korvissa paikan aivan pätevänä levynä.

Abolition of The Royal Familia ilmestyi maaliskuussa ja sille oli suunniteltu kiertue, mutta jokainen varmaan tietää mitä sitten tapahtui. 

Kuuntelin levyn suoratoistopalvelusta heti ilmestymisen jälkeen, eikä se jättänyt mitään suurteoksen kuvaa. Lainasin levyn kuitenkin tässä viikon sisällä kirjastosta ja auto-cd:nä siltä löytyy hetkensä. Levyn alku on suorastaan heikkoa kamaa, ainakin omaan makuuni. Hyvin geneeristä 'jumputusta' ja vielä hivenen vanhanaikaistakin. Siellä täällä pilkahtelee kuitenkin The Orbin vanha henki ja kutosbiisi, vaikka lainaileekin törkeästi Vangeliksen Blade Runnerin äänimaisemaa on karkkia sielulle ja korville. Vähemmän yllättäen se on myös rytmitön ambient-biisi. Hidasta melankolista tunnelmointia tihkuu sieltä täältä ja ysibiisi 'Ital Orb' (jolla viitataan varmaan rastafarien ruokakulttuuriin) pyörähtelee perus-Orb dubin lisäksi mukavasti muillakin kierroksilla. Levyn päättävä, uhkaavalla poikkeustilanjulistuspuheella eteenpäin kulkeva 'Slave Till U Die No Matter What U Buy', voi kokea profeetallisia sävyjä. 

Summa summarum. Fyysisenä en tätä ostaisi, mutta kyllä Patterson elää vielä.

Matt Berry - Phantom Birds 2020

Levyhyllyssä aikaisemminkin pyörähtänyt Matt Berry on englantilainen suhteellisen suosittukin koomikko, jolla on pitkin 2010-lukua kulkenut koomikkouden rinnalla levytysura Soul Jazz Recordsin listoilla. Berryn (s. 1974) omakustanne-debyytti ilmestyi tosin jo vuonna 1995, seuraavakin kymmenen vuotta myöhemmin 2005 ja SJR uudelleenjulkaisi sen 10-luvun puolessavälissä.

Aikaisempi Levyhylly-bloggaus liittyi muistaakseni Wicker Man-elokuvan äänestöä ja kuvastoa mukailleeseen 'Kill The Wolf'-levyyn. Homma oli alkanut jo edellisellä 'Witchhazel'illä, jolta löytyi Toast of Londonin tunnariksi päätynyt koskettava 'Take My Hand'.

Berryn musiikki on tietyllä tapaa ehkä röyhkeästikin retroa: se kuulostaa oikeastaan jokaisella levyllä 70-luvulta, eikä tätä vähennä artistin viehtymys old-school analogisyniin. Periaatteessa mitään ei keksitä uusiksi, mutta mitäs sitä. Berryn baritoni kantaa, kappaleissa on tarpeeksi omaa, vaikka ne ovat tavallaan pastissin kuuloisia. Tarpeeksi koukkuja peittääkseen yksinkertaisuuden. 

Kuulostaa näyttelijän työltä?

Phantom Birds on yhdistelmä folkkia, soft rockkia ja ehkäpä tosiaan Nashville-soundia. Viimeistä alleviivaa muutamalla kappaleella hienosti soiva steel-kitara, jolla toki myös viihteelliset arvonsa musiikkimaailmassa. Tästä upea esimerkki löytyy levyn kappaleelta 'Take A Bow'. Tämän tyyppisissä levyissä on tapana vähän väsähtää loppua kohden, mutta Berry on ladannut sinne parhaimmat biisinsä.