Viereinen kansi on sikäli virheellinen, että tässä on kysymys kokoelman c-kasettiversiosta, mutta en jaksa nyt kaivaa kameraa esiin. Eli kyseessä on Syksyn säveliä 3 niminen kokoelma vuodelta 1978. Syksyisin käyty Syksyn sävel kappalekilpailu taitaa olla uudelleen lämmittelystä huolimatta ohi, mutta oli aikanaan mielenkiintoinen 'yhtenäiskulttuurin' ilmentymä ja noussut tai yritetty nostaa samanlaiseen retro-suosioon käännöskappaleversioiden 'Finnhits' kaman kanssa.
Syksyn sävel kilpailu syntyi vuonna 1968 ja loppui viimein vuonna 2001. Tosin parina viime vuotena on yritetty 'kisan' uudelleen lämmitystä, mutta 90-luvun alun jälkeen ei ole ollut enää kyse samasta kilpailusta, joka leipoi tähtiä.
Kisan alusta 80-luvun loppuun asti Suomessa oli vain kaksi televisiokanavaa, eikä kevyelle musiikille ollut niiden valvotussa ja kasvattavassa ohjelmalistassa ihan hirveästi tilaa. Tai juuri ollenkaan. Mainostelevisio antoi syksyisen ohjelmapaikan kilpailulle, jonka 'finaalin' osanottajamäärä pyöri kymmenen ja kahdentoista kappaleen paikkeilla, joista katsojat äänestivät omat suosikkinsa, sekä myöhemmin myös lehdistö joka pääsi valitsemaan ihannetyt.. kappaleensa. Syksyn sävel kilpailun voimasta kertoo jotain se, että ohjelmalla oli parhaimmillaan 2,5 miljoonaa katsojaa ja voittajakappale oli aina taattu superhitti.
Melko pitkä alustus, mutta kyseinen kasetti on pyörinyt automme kasettisoittimessa aika paljon. Kassu löytyi vaimon isotädin jäämistöstä ja on toiminut mielenkiintoisena aikamatkana vuoteen 1978, jolloin olin jo syntynyt, mutta mielikuvia ei paljon ole vielä jäänyt. Paitsi, että Mikko Alatalo voitti ensimmäisen kerran nämä kisat ja toimi oman lapsuuteni synonyyminä kyseisille kisoille.
Syksyn säveliä 3 oli levy-yhtiö Finnlevyjen oma rahastussiivu tästä supersuositusta kisasta ja sisältää yhtiön kisan finaaliin päässeet sekä karsinnoissa pudonneet kappaleet. Ja kertoo samalla tarinaa sen ajan suomalaisesta iskelmä- ja yhtenäiskulttuurista, joka on onneksi kadonnut. Levyn kannessa kerrotaan, että kyseessä on alkuperäisversiot, mikä kertoo omaa tylyä kieltään ajan kasettimarkkinoista (blogissa on moneen otteeseen käsitelty muun muassa JP-musiikin kopiotekeleitä). Vuosi on 1978, mutta mitään uutta aaltoa tai muuta on turha odottaa kuulevansa. Sen sijaan disko-biittiä levyltä jo löytyy - onhan se läheistä sukua humpalle.
Kasetin avaa Mikko Alatalon voittajakappale 'Vicky Lee', joka on tyypillistä humoristista Rinne/Alatalo matskua. Jotkut jaksavat ironisesti varmaan arvostaa, minä en. Kakkosbiisinä soi tuon ajan jo pitkänlinjan kulkija folk/bluegrass Fintrio kappaleella 'Rökäleitä mökäleitä kerrassaan', joka esittelee suomalaista miestä 'humoristisesti'. Kolmoskappaleella tusinaääninen Merja Rantamäki esittelee humppa-lattaria 'Sinne' biisillä. Tämän jälkeen tulee yllättäen instrumentaali 'Kiutaköngäs', jonka esittää Ikaros niminen myöhäis-progebändi. Alan tuntijat osaavat tietysti yhdistää kappaleen Anssi Tikanmäkeen, joka muutamaa vuotta myöhemmin uudelleentyösti kappaleen 'Maisemakuvia Suomesta' levylleen. Levyn musiikillisesti ehdottomasti parasta menoa, mutta juuri sellaista 'nakit ja muusi'-kansalle suunnattua Myrskyluodon Maijaahan biisi on. Tämän jälkeen tulee levyn yksi oudoimmista biiseistä; Tahvo ja Maija nimien taakse piiloutuneiden Matti ja Pirjo Bergströmien retardin arjesta sössöttäen 'huumorilla' laulettu 'Minä itse'. Poliittisesti korrektia? Voe helvetti.
Huom: tarkempi selvittely kertoo Tahvon ja Maijan olleen nukkeja, joiden suuhun laulu oli tehty. Näin se asiayhteydestä irrottaminen tekee musiikille tepposet.
Tästä kiihdytetään 'Loitsukannel' biisiin, jonka laulaa Taiska. Biisi on aihettaan myöten suora rip-offi parin vuoden takaisiin saman artistin Lappi-exploitaatioihin disko-kompilla. Humpan ja diskon avioliitto jatkuu Urpo nimisen artistin humoristisella (suurin osa kappaleista on näemmä 'humoristisia') 'Lauantai-illan huumaa' kappaleella. Hetkinen, eikö tämä ole rumputaiteilija Upi Sorvali? Puolen päättää Riitta Kokkosen 'Sinusta mä unet nään', joka on Baccara-slovari rip-offi. Sanat tässäkin J. Vainion kynästä.
Kakkospuolen avaa Anneli Sarin ja kumppaneiden 'Luonnonlapset', joka jatkoi tuon ajan mustalaismusiikki-boomia. Positiivista, ettei tässä ole diskokomppia. Levyn toinen instrumentaali on Purema-yhtyeen Goyamainen instrumentaali 'Romanssi G-mollissa'. Nakit ja muusi. Kolmosbiisinä on Frederikin 'Viimeistä päivää' joka liikkuu osittain - ja yllättäen diskobiitissä. Mikähän muuten tämän äijän äänessä on, että on aina kuvottanut?
Seuraavana levyn hämärin biisi (ja se on jo jotain) 'Viimeinen kesä, jonka esittää obskuuri Prinsessa Kultakutri niminen yhtye. Kappaleessa kertoja viettää viimeistä kesää ennen kuolemaa ja kohta keinuu multakeinussa. Tekijänä takana Raul Reimann. Ultimaattinen itsemurhaiskelmä? Tätä seuraa menevämpi ja varmaan yksi näiden kisojen suurimmista hiteistä; funkkaava Kake Singersien 'Me halutaan olla neekereitä'. Sieltä sitten mahalasku sotien jälkeiseen aikaan ja Iltatuulten viestiin; Esa Pakarisen 'Vaasan junassa'. Severi Suhos-hahmo kommentoi kappaleessa humoristisesti jokaisen säkeistön väliin. Huumorikasettityyliin. Vielä tähän aikaan muuten yksi yleinen ammatti Suomessa oli maatalon emäntä. Kappale on tänä päivänä yhtä hauska, kuin tieto siitä, että lehmät todellakin pierevät navetassa. Tämän jälkeen Camilla niminen artisti esittää miehenpalvonta slovarin (kuka nämä muuten aloitti?) 'Muuan mies'. Biisi on kaiketi Hectorin käsialaa. Aina ei onnistu. Levyn päättää Fredin esittämä espanja/mustalaishenkinen 'Syntinen yö', joka on Frediä.
Käsittääkseni Syksyn sävel-kilpailun sääntöihin kuului, että kappaleen on oltava uusi ja tekijänsä (ei välttämättä esittäjän) oma sävelmä. Kyynisesti voisi sanoa, ettei se nyt ihan koko ajan toteudu, kappaleiden ollessa pahimmillaan kopioita ulkomaisista, tai jopa omista aikaisemmista biiseistä. Mutta ei takerruta nyt tähän.
Jos ja kun kisan kappaleet esittelivät aika pitkälti sitä, mitä soitettiin tai haluttiin soitettavan radiossa ja kodeissa (ja myös mitä yleisö halusi kuulla), voi todeta perussuomaisen perusmusiikin spektrin olleen aika kapea. Toisaalta kuunteleppa pari päivää Radio Suomen päivälähetyksiä ja niiden musiikkilistoja, niin voi myös todeta, ettei paljon mikään ole muuttunut. Paitsi kaupalliset kanavat tuoneet mukaan vielä oman alimman yhteisen nimittäjän huttunsa, mutta ei se otanta sielläkään laaja ole. Joka tapauksessa mielenkiintoinen dokumentti maamme musamenosta ja siitä, miten hitaasti valtavirta tuolloin reagoi uusiin tuuliin (proge-biisejä 70-luvun lopussa), lukuunottamatta hump.. siis diskoa.
Edit: Vuoden 2013 Syksyn sävel 'kilpailu' käytiin tämän kirjoituksen kanssa samana iltana. Kyseessä oli puhdas sattuma, enkä tiennyt kyseisistä kisoista.
Levyarvio: Marillion – Afraid Of Sunlight (1995)
16 tuntia sitten