keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Syksyn säveliä 3 - V/A 1978

Viereinen kansi on sikäli virheellinen, että tässä on kysymys kokoelman c-kasettiversiosta, mutta en jaksa nyt kaivaa kameraa esiin. Eli kyseessä on Syksyn säveliä 3 niminen kokoelma vuodelta 1978. Syksyisin käyty Syksyn sävel kappalekilpailu taitaa olla uudelleen lämmittelystä huolimatta ohi, mutta oli aikanaan mielenkiintoinen 'yhtenäiskulttuurin' ilmentymä ja noussut tai yritetty nostaa samanlaiseen retro-suosioon käännöskappaleversioiden 'Finnhits' kaman kanssa.

Syksyn sävel kilpailu syntyi vuonna 1968 ja loppui viimein vuonna 2001. Tosin parina viime vuotena on yritetty 'kisan' uudelleen lämmitystä, mutta 90-luvun alun jälkeen ei ole ollut enää kyse samasta kilpailusta, joka leipoi tähtiä.
Kisan alusta 80-luvun loppuun asti Suomessa oli vain kaksi televisiokanavaa, eikä kevyelle musiikille ollut niiden valvotussa ja kasvattavassa ohjelmalistassa ihan hirveästi tilaa. Tai juuri ollenkaan. Mainostelevisio antoi syksyisen ohjelmapaikan kilpailulle, jonka 'finaalin' osanottajamäärä pyöri kymmenen ja kahdentoista kappaleen paikkeilla, joista katsojat äänestivät omat suosikkinsa, sekä myöhemmin myös lehdistö joka pääsi valitsemaan ihannetyt.. kappaleensa. Syksyn sävel kilpailun voimasta kertoo jotain se, että ohjelmalla oli parhaimmillaan 2,5 miljoonaa katsojaa ja voittajakappale oli aina taattu superhitti.

Melko pitkä alustus, mutta kyseinen kasetti on pyörinyt automme kasettisoittimessa aika paljon. Kassu löytyi vaimon isotädin jäämistöstä ja on toiminut mielenkiintoisena aikamatkana vuoteen 1978, jolloin olin jo syntynyt, mutta mielikuvia ei paljon ole vielä jäänyt. Paitsi, että Mikko Alatalo voitti ensimmäisen kerran nämä kisat ja toimi oman lapsuuteni synonyyminä kyseisille kisoille.

Syksyn säveliä 3 oli levy-yhtiö Finnlevyjen oma rahastussiivu tästä supersuositusta kisasta ja sisältää yhtiön kisan finaaliin päässeet sekä karsinnoissa pudonneet kappaleet. Ja kertoo samalla tarinaa sen ajan suomalaisesta iskelmä- ja yhtenäiskulttuurista, joka on onneksi kadonnut. Levyn kannessa kerrotaan, että kyseessä on alkuperäisversiot, mikä kertoo omaa tylyä kieltään ajan kasettimarkkinoista (blogissa on moneen otteeseen käsitelty muun muassa JP-musiikin kopiotekeleitä). Vuosi on 1978, mutta mitään uutta aaltoa tai muuta on turha odottaa kuulevansa. Sen sijaan disko-biittiä levyltä jo löytyy - onhan se läheistä sukua humpalle.

Kasetin avaa Mikko Alatalon voittajakappale 'Vicky Lee', joka on tyypillistä humoristista Rinne/Alatalo matskua. Jotkut jaksavat ironisesti varmaan arvostaa, minä en. Kakkosbiisinä soi tuon ajan jo pitkänlinjan kulkija folk/bluegrass Fintrio kappaleella 'Rökäleitä mökäleitä kerrassaan', joka esittelee suomalaista miestä 'humoristisesti'. Kolmoskappaleella tusinaääninen Merja Rantamäki esittelee humppa-lattaria 'Sinne' biisillä. Tämän jälkeen tulee yllättäen instrumentaali 'Kiutaköngäs', jonka esittää Ikaros niminen myöhäis-progebändi. Alan tuntijat osaavat tietysti yhdistää kappaleen Anssi Tikanmäkeen, joka muutamaa vuotta myöhemmin uudelleentyösti kappaleen 'Maisemakuvia Suomesta' levylleen. Levyn musiikillisesti ehdottomasti parasta menoa, mutta juuri sellaista 'nakit ja muusi'-kansalle suunnattua Myrskyluodon Maijaahan biisi on. Tämän jälkeen tulee levyn yksi oudoimmista biiseistä; Tahvo ja Maija nimien taakse piiloutuneiden Matti ja Pirjo Bergströmien retardin arjesta sössöttäen 'huumorilla' laulettu 'Minä itse'. Poliittisesti korrektia? Voe helvetti.
Huom: tarkempi selvittely kertoo Tahvon ja Maijan olleen nukkeja, joiden suuhun laulu oli tehty. Näin se asiayhteydestä irrottaminen tekee musiikille tepposet. 
Tästä kiihdytetään 'Loitsukannel' biisiin, jonka laulaa Taiska. Biisi on aihettaan myöten suora rip-offi parin vuoden takaisiin saman artistin Lappi-exploitaatioihin disko-kompilla. Humpan ja diskon avioliitto jatkuu Urpo nimisen artistin humoristisella (suurin osa kappaleista on näemmä 'humoristisia') 'Lauantai-illan huumaa' kappaleella. Hetkinen, eikö tämä ole rumputaiteilija Upi Sorvali? Puolen päättää Riitta Kokkosen 'Sinusta mä unet nään', joka on Baccara-slovari rip-offi. Sanat tässäkin J. Vainion kynästä.

Kakkospuolen avaa Anneli Sarin ja kumppaneiden 'Luonnonlapset', joka jatkoi tuon ajan mustalaismusiikki-boomia. Positiivista, ettei tässä ole diskokomppia. Levyn toinen instrumentaali on Purema-yhtyeen Goyamainen instrumentaali 'Romanssi G-mollissa'. Nakit ja muusi. Kolmosbiisinä on Frederikin 'Viimeistä päivää' joka liikkuu osittain - ja yllättäen diskobiitissä. Mikähän muuten tämän äijän äänessä on, että on aina kuvottanut?
Seuraavana levyn hämärin biisi (ja se on jo jotain) 'Viimeinen kesä, jonka esittää obskuuri Prinsessa Kultakutri niminen yhtye. Kappaleessa kertoja viettää viimeistä kesää ennen kuolemaa ja kohta keinuu multakeinussa. Tekijänä takana Raul Reimann. Ultimaattinen itsemurhaiskelmä? Tätä seuraa menevämpi ja varmaan yksi näiden kisojen suurimmista hiteistä; funkkaava Kake Singersien 'Me halutaan olla neekereitä'. Sieltä sitten mahalasku sotien jälkeiseen aikaan ja Iltatuulten viestiin; Esa Pakarisen 'Vaasan junassa'. Severi Suhos-hahmo kommentoi kappaleessa humoristisesti jokaisen säkeistön väliin. Huumorikasettityyliin. Vielä tähän aikaan muuten yksi yleinen ammatti Suomessa oli maatalon emäntä. Kappale on tänä päivänä yhtä hauska, kuin tieto siitä, että lehmät todellakin pierevät navetassa. Tämän jälkeen Camilla niminen artisti esittää miehenpalvonta slovarin (kuka nämä muuten aloitti?) 'Muuan mies'. Biisi on kaiketi Hectorin käsialaa. Aina ei onnistu. Levyn päättää Fredin esittämä espanja/mustalaishenkinen 'Syntinen yö', joka on Frediä.

Käsittääkseni Syksyn sävel-kilpailun sääntöihin kuului, että kappaleen on oltava uusi ja tekijänsä (ei välttämättä esittäjän) oma sävelmä. Kyynisesti voisi sanoa, ettei se nyt ihan koko ajan toteudu, kappaleiden ollessa pahimmillaan kopioita ulkomaisista, tai jopa omista aikaisemmista biiseistä. Mutta ei takerruta nyt tähän.
Jos ja kun kisan kappaleet esittelivät aika pitkälti sitä, mitä soitettiin tai haluttiin soitettavan radiossa ja kodeissa (ja myös mitä yleisö halusi kuulla), voi todeta perussuomaisen perusmusiikin spektrin olleen aika kapea. Toisaalta kuunteleppa pari päivää Radio Suomen päivälähetyksiä ja niiden musiikkilistoja, niin voi myös todeta, ettei paljon mikään ole muuttunut. Paitsi kaupalliset kanavat tuoneet mukaan vielä oman alimman yhteisen nimittäjän huttunsa, mutta ei se otanta sielläkään laaja ole. Joka tapauksessa mielenkiintoinen dokumentti maamme musamenosta ja siitä, miten hitaasti valtavirta tuolloin reagoi uusiin tuuliin (proge-biisejä 70-luvun lopussa), lukuunottamatta hump.. siis diskoa.

Edit: Vuoden 2013 Syksyn sävel 'kilpailu' käytiin tämän kirjoituksen kanssa samana iltana. Kyseessä oli puhdas sattuma, enkä tiennyt kyseisistä kisoista.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Brain Donor - Love, Peace & Fuck 2001

Brain Donorin 'Love, Peace & Fuck' oli täällä käsittelyssä 'vähän aikaa sitten'. Eli kesällä 2010..
Aika rientää hurjaa tahtia, mutta otetaan levy uudestaan käsittelyyn, koska se on pyörinyt tässä soittimessa uudestaan ja vielä aika paljon.

Brain Donor oli englantilaisen lauluntekijä/muusikko/kirjailija Julian Copen 'voima-trio', joka toimi noin kymmenen vuoden ajan vuodesta 1999 sen toistaiseksi ja todennäköisesti viimeiseen levyyn 'Wasted Fuzz Excessiveen' (2009) asti.
Copen lisäksi triossa soittivat kitaraa Doggen ja rumpuja Kevlar nimiset kaverit, joilla on kyllä oikeat nimetkin ja joista kumpikin soittaa nykyisin Jason Piercen Spiritualizedissä. Miksi Brain Donor on todennäköisesti postuumi johtuu siitä, että Julian Cope ja Doggen ovat mitä ilmeisemmin lopullisessa välirikossa. Kuten myös Cope ja levyn syntikoiden läpi filtteröinyt tuon ajan luottotyyppi Thighpaulsandra (soitti myös myöhemmin Spiritualizedissä ja Coilissa).

Love, Peace & Fuck oli trion ensimmäinen levy, joita tuli lopulta nelisen kappaletta pitkäsoittoja, pari sinkkua ja kokoelma. Yhtyeen ilmestyessä kehiin se ja sen levytetty tuotanto jakoivat ja jakavat edelleen Copen fanien mielipiteet jyrkästi. Osa pitää, osa ei todellakaan pidä. Muistan itsekin, etten ollut kymmenisen vuotta sitten ihan hirveän innostunut tästä levystä kuunnellessani sen ensimmäisen kerran läpi.
Cope on mies, joka ei ole jäänyt niin sanotusti laakereille lepäilemään, vaan tyyli ja samalla myös avustajat ovat lentäneet tien reunaan tasaisin väliajoin.
Tämä omapäinen vittumaisuus on tavallaan kunnioitettavaa, koska näinhän sitä uutta syntyy, mutta toiselta kantilta se näkyy myös Copen diskografian epätasaisuutena. Tätä ennen 90-luvulla mies oli 'kylpenyt' krautrockissa kirjoittaen ja tehden sitä ja samalla tehnyt myös levyjä, joissa hänen eittämättä taitava lauluntekijätaitonsa pääsi oikeuksiin.

Brain Donorin idea taas oli soittaa kabuki-maskit naamalla äänekästä (joskus mökän puolelle menevää) hard rockkia MC5:sen, Blue Cheerin, Montrosen ja tietysti myös Kissin(!) hengessä. Toinen vaikutin oli japanilainen 70-luvun alun jytä. Tuplakaulakitarat ja bassot ja platform-bootsit.
Homman onnistuminen jakoi mielipiteitä ja pahimmillaan Brain Donor kuulostaa keski-ikäiseltä stoner-projektilta tai terapiä-bändiltä. Sulateltavaa siis riitti ja ennen levyn ilmestymistä yhtyeen ekalta keikalta Royal Albert Hallissa osa jengistä käveli ulos salista kesken keikan. Brain Donorin 'uran' edetessä maskit putosivat naamalta ja levyttävä kokoonpano laajeni. Lopulta viimeisellä levyllä musiikkikin oli jo aika lähellä suhinaa.

Levy ilmestyi sekä cd, että vinyyliversiona, joista minulla on onni omistaa jälkimmäinen. Tuplavinyyli, jonka kiekot ovat neon-vihreän sävyisiä plus avattaviat kannet myrkynvihreitä. Kannessa ja sisäkannessa piirretyt kuvat yhtyeestä ja maskinaamasta. Levyn julkaisi Impressario niminen lafka Headheritagen (Copen yhtiö) alaisuudessa.
Tuotanto ja musiikillinen ohjaus olivat Copen käsissä, joka soittaa triossa bassoa ja laulaa. Basso soi muuten yllättävän tämäkästi. Rummuissa Kevlar ja kitaristin tontilla Doggen, jonka riffittely ja tykittely pitää levyä pinnan yläpuolella sen alusta loppuun. Ja tarvittaessa sujuu myös se maalailevampikin ote. Käytännössä biisit ovat kolmikon yhteistä käsialaa.

Levyn avaavat 'She Saw Me Coming' ja 'Get Off Your Pretty Face' vetävät juuret aika perinteisessä 'Tigh Pants' tyylisessä Stooges-kamassa. Samankaltaista junnaavaa riffiä, mutta nyt enemmän stoner-hengellä ja falsettilaululla huudatetaan puolen päättävällä liki kahdeksanminuuttisella 'Pagan Dawnilla', mikä aiheutti silloin ensimmäisellä kerralla vähän näppylöitä, mutta nyt menettelee.

Kakkospuoli täyttyy kolme/neliosaisesta 'Odin's Gift to his Mother' biisistä, jossa matkaillaan alun Kissittelyn jälkeen keskiosassa Doggenin nauhakaikukitaran siivillä hivenen esoteerisemmille vyöhykkeille. Muistuttaa Kevlarin soittamine symbaaleineen vuoden 1976 obskuuria Temple kraut-yhtyettä. Kovaa kamaa. Lopussa fuzz-wah raikaa ja Hendrixhän sieltä tulee mieleen.

Kolmospuolen avaa stoneraava 'U-Know!'. Sabbathmainen riffittely ja lyriikkana pelkkä kappaleen nimen huutaminen säkeistön loppuun. 'You Take The Credit' taas hakkaa ja nytkyttää enemmän post-punkkivaikutteisena epämusiikkina. Tai Canina? Tässäkin Doggen (tällä levyllä muuten nimellä Dogman) esittelee tajuttomia soittoskillssejään täyttäen tilaa siellä missä pitää. Muutenkin jannu vetää alkuaikojen Eddie van Halen tyyliin biisien soolot pääasiassa ilman toisen kitaran komppausta taustalla. Lopputulos on ei nyt hutiloitu, mutta aika likainen ja tuo mukaan sitä paljon puhuttua henkeä. Puolen päättävä 'Hairy Music' muistuttaa ehkä eniten sitä Copen pop-puolen ja soolotuotannon tavaraa.

Nelospuolen 'She's Gotta Have It' toimi jo silloin ensi kuulemalta ja summaa ehkä levyn kaikki puolet 20-minuuttiseen itseensä. Alun käppäriffittely vedetään sitten kymmenen minuutin jälkeen hitaaksi, ensin basson ja rumpujen jauhamaksi yhden soinnun riffiksi, johon muutaman minuutin jälkeen liittyy myös kitara mukaan. Jyrisee, kuin maanjäristys katakombien alla ja levy päättyy majasteetillisen mastodonttisesti.

Ajatuksena levyn cd-versio kuulostaa hivenen puuduttavalta, koska puolen vaihtelu katkaisee mukavasti näitä erilaisia, mutta raskaita tiloja, joita levy pitää sisällään. Yli tunti yhteen putkeen tätä?

Nyt uudelleen löydettynä tämä levy kuulostaa yllättävän kovalta, etenkin kun vertailu saman ajan muuhun Cope-kamaan on kadonnut sinne historian hämäriin. Toki tähän aikaan ja edelleenkin, oli sitten musiikin tyylilaji heviä tai suhinaa, äijän lyriikat ovat sitä samaa odinismia ynnä muuta.
Tavallaan ymmärrän ihmetystä ja syytöksiä keski-ikäisten stoner-larppauksesta (Cope kertoi inhoavansa oikeaa heviä), sillä Brain Donor ei ole puhtaasti mikään erityisen hyvä stoner- tai heviyhtye. Onneksi, sillä ehkä sen takia tätä jaksaa kuunnella?

lauantai 19. lokakuuta 2013

Vessel Umpio - Sykedeliaa peräkylässä 1979



Edelleenkin sitä mieltä, että jonkun pitäisi koota "Suomen Nuggets" näistä maakuntien 1978-1981 bändeistä, jolloin hetken aikaa kaikki soittivat ja ilmaisivat itseään. Ja sen jälkeen katosivat.

Vessel umpio (mistä lieneekään kotoisin?) tiivistää tässä aika monta asiaa ja kuulostaa samaan Velveteiltä sekä jälkipunkin "No-Wavelta". Mun ISÄ!

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Paul Kantner & Grace Slick - Sunfighter 1971

Paul Kantnerin ja Grace Slickin ensimmäinen yhteinen 'soololevy' ilmestyi hiukan pääbändi Jefferson Airplanen 'Bark' levyn jälkeen. Ja se antaa monta kaksikon musiikillista syntiä anteeksi.

Kantner ja Slick tekivät myöhemmin useitakin rikoksia musiikkia vastaan ja Airplanen levyjen taso laski tähän aikaan kuin lehmän häntä. Näistä jälkimmäinen johtui todennäköisesti yhtyeen runsaasta päihteiden (eri ihmisten eri päihteiden) käytöstä joka oli jakanut bändin kahteen leiriin, joista muodostuivatkin sitten Jefferson Starship ja Hot Tuna.

Minulla ei ole ikinä ollut mitään suurta perversiota laimeaa 70-luvun AOR:ää kohtaan, joten Starship on aina aiheuttanut lähinnä puistatuksia. Sehän oli Kantnerin ja Slickin projekti, johon myöhemmin liittyi vielä näihin aikoihin Airplanesta lähtöä tehnyt perustajajäsen Marty Balin. Jack Casady ja Jorma Kaukonen taas siis perustivat Hot Tunan, jonka erinomaisuus on minulta myöskin ollut aina hakusessa. Vaikka sitä nyt pystyy kuuntelemaan. Koko edellä mainittu porukka Balinia lukuunottamatta soittelee kuitenkin ainakin yhdellä raidalla tällä kyseisellä levyllä. Kuten myös suuri osa Bay-arean hippiskenen sankareita mukaan lukien kakkosaallon 'Tower of Power', David Crosby, Graham Nash ja ykkösaallon Jerry Garciat ynnä muut. Knoppitietona mainittakoon, että parilla raidalla soittaa myös Jorma Kaukosen vähemmän tunnettu, mutta ahkera sessiomuusikkoveli Peter Kaukonen.

Levyn kannessa on aikansa upeaa kuvankäsittelyä, jossa on tuolloisen pariskunnan Kantner & Slick vauva China Wing Kantner. Hänestä tuli myöhemmin MTV:n videokuuluttaja - pariskunnasta taas entinen pariskunta jo vuonna 1975.

Levyä on kohtalaisen vaikea lokeroida oikein mihinkään genreen, eikä se tietysti sitä edes itsekään yritä. Se on pirteämpi ja napakampi, kuin tuon ajan Airplane-levytykset johtuen luonnollisesti siitä, että se on pitkälti pelkästään Kantnerin ja Slickin käsialaa. Kaksikko jakaa vielä tuotantovastuunkin ja levy julkaistiin yhtyeen silloisella omalla levymerkillä.

Levyn avaa jäätävän kova Slickin 'Silver Spoon', johon Airplanen Jack Casady täräyttelee fuzz-pörinäbassoa taustalle, viulu valittaa ja Slick tykittää vokaalejaan. Tähän perään kaksikko laulaa yhdessä 'Diana Part1', joka on kirjoitettu aikansa radikaaleille Weathermeneille ja Diana Oughtonille, joka edellisenä vuonna räjäytti vahingossa itsensä valmistellessaan naulapommia värväystoimistoa vastaan. Kolmantena tulee eeppinen levyn nimibiisi, jossa Peter Kaukonen nakuttaa valittavaa liidiä, Tower of Power töräyttelee eeppisiä tööttäyksiä ja Edwin Hawkins Singers laulaa taustoja. Seuraavana poistutaan vähäksi aikaa formaalista kappalerakenteesta ja äänittäjäinsinööri Phill Sawyerin 'Titanic' on kasa ääniefektejä merellisessä hengessä, eli meren kohinaa, sumutorvia ja suhinaa. 'Look at the Woods' on folkkia Airplanen hoilotushengessä. Vinyylikaudella A-puolen päättäneessä 'When I Was a Boy I Watched the Wolves' on miltei yhtä eeppistä tavaraa, kuin puolen aloitusbiisi. Jerry Garcia kitaroineen näyttää, miksi hän oli tähän aikaan länsirannikon yhden kovimman kepittäjän maineessa. Kättä lippaan!

B-puoli vinyyliaikana käynnistyi 'Million'illa, joka kuulostaa oudon etäisesti samalta, kuin joku Dire Straitsin riffi. Tai siis tietenkin toisin päin. Sanoituksessa hyvästellään jo San Fransisco-unelmaa. Seuraavana tulee tytär Chinalle omistettu saman niminen biisi. Tower of Power sieluttaa taas biisiä torvineen ja lyriikat ovat suoraan äidin tarkkailua uudesta lapsestaan. 'Earth Mother' on folkkia ja kumartelee selkeästi valtameren (itärannikon puolen) yli Fairport Conventionin suuntaan akustisia säestävällä sähkökitaralla ja viululla. Tästä jatketaan 'Diana Part2', joka päättyy aikansa syntetisaattoreiden vingahduksiin. Matka jatkuu Patrick Gleesonin ja John Vierran syntetisaattoriartsykappaleeseen 'Universal Copernican Mumbles', jonka lopussa Kantner vokalisoi. Levyn päättää miltei 8-minuuttinen Friscon julistavinta hoilotusta muisteleva 'Holding Together', jossa Garcia esittelee taas jäätävintä kitaratyylittelyään hitaan massiivisen piano-boogien päälle.

Sunfighteria voi tavallaan pitää sellaisena onnistuneena loppupään Jefferson Airplane levynä, vaikka kyseessä onkin kahden artistin 'soololevy'. Musiikki on eeppistä ja vaikeasti lokeroitavaa. Se poikkeaa kuitenkin aikansa muista Frisco/länsirannikko-krapulaisista 'laid-back' soundilevyistä, eikä flirttaile kovinkaan vahvasti myöskään tuolloin nousussa olleiden Eaglesien ja Pocojen suuntaan, vaan kuulostaa tekijöidensä mukaan Grace Slickiltä ja Paul Kantnerilta.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Yö - Nuorallatanssija 1984

Yö-yhtyeen sala-fanit ja puolustelijat vetoavat usein siihen, että alunperin porilaisen Yö-yhtyeen kolme ensimmäistä levyä ovat ihan asiallisia ja kuuntelukelpoisia. Tämä on kaunisteltu totuus, sillä onhan niissä kaikissa kolmessakin omat kuprunsa audion ja lyriikkojen tasolla.

Yhdistävä tekijä alkupään tuotannossahan on se, että niissä on mukana Jussi Hakulinen ja miltei kaikki biisit ja lyriikat ovat hänen käsialaansa. Yhtyeen musiikki oli myös tässä vaiheessa lähempänä punk-juuria, kuin Lindholmin ajan suomirokkia. Tässä kohtaa pitää kuitenkin muistaa, että Hakulinen on 80-luvun puolenvälin välirikon ja yhteistyön palaamisen jälkeen tehnyt yhtyeelle kymmenittäin kappaleita ja Hakulisen kynästähän se 'Rakkaus on lumivalkoinenkin' on.

Historiallisesta kaanonista johtuen tässä kohtaa tulee myös aina huomauttaa, että tähän asti painitossuinen ja pörrötukkainen Yö oli ollut ollut teinityttö-skenen suosituin yhtye ja pateettisromanttisen postuumin uuden aallon lipunkantaja. Yhtäkkiä samasta kaupungista ponnistava Dingo ajoi 'Nimeni on Dingolla' ohi, skoorasi useita hittejä ja vei tyttöjen sydämet.

Rima, tai nuora asetettiin Yö:n leirin Hakulisen päässä ihmeelliseen paikkaan ja kummalliselle korkeudelle. Edellisen varieteen iskevyys on pyyhitty pois, mutta tämän ajan Yö:lle ominainen maailmantuska (Weltscmerz) säilytetty.

Nuorallatanssijalta ei kolmesta sinkusta huolimatta irronnut juurikaan hittejä, ellei sellaiseksi lasketa pitkää, mutta kansakunnan sydämeen hiljalleen hiipinyttä ikääntyneen ihmisen maailmantuskaa lauluksi pukenutta 'Joutsenlaulua'. Oliko tämä harkittua 'hittivastaisuutta', vai tahatonta 'lukkoilua' jää arvoitukseksi. Joka tapauksessa Epe Helenius Poko-levy-yhtiöineen ei varmastikaan taputtanut käsiään hihkuen, kun tämä levy ilmestyi. Levystä kertoo jotain se, että kuuntelin sitä taas kasetilta eilisellä automatkalla pari kertaa läpi, enkä edelleenkään pystyisi hyräilemään, tai kuvailemaan levyn mitään muuta kappaletta kokonaan.

Albumin avaa 'Häät' kappale, jossa Hakulinen tuskailee kyseistä instituutioata ja johtaako se onneen vai kannattaako vain varautua tuskaan. Seuraavana tulee levyn oma suosikkini 'Ja tapahtui niinä päivinä', joka esittelee tuskaisen Marian ja kyseenalaistaa jumalan teot. Kappaleen kosketinkuvio on sentään mieleenjäävä, eikä siinä nyt muutenkaan ole suurempia vikoja. 'Napolissa' taas tuskaillaan ihmisten köyhyyttä ja maailman eriarvoisuutta. 'Laulu meille kahdelle' on tämän ajan perus-Yö hoilotus, jossa sankareiden patsaat kumartaa rakastuneille, kiväärien pauhu lakkaa ja taivas antaa hetkeksi syntimme anteeksi. Biisi tuo muuten vahvoja mielleyhtymiä tämän hetken 'Maailmanloppu'-bändin post-punkki henkiseen 'Enää kiväärit laulaa' biisiin. Tai siis toisinpäin. Levyn toinen suosikkibiisi.

Kakkospuolen avaa levyn nimibiisi 'Nuorallatanssija', jonka suurin synti on Hakulisen soittama kalimba-soundinen synakuvio. Muutenhan biisi on ihan hieno Yö-kappale esiintyvän artistin ja yleisön odotuksien tuskasta ja paineista. 'Painajaisten jälkeen' kumartelee foneineen sinne yhtyeelle nimenkin antaneen (uuden aallon ajan) Ratsian suuntaan. Ei levyn parhaita kappaleita. Mutta tästä loppua kohti levyllä enää tapahdukaan minkäänlaista musiikillista tai fiiliksellistä nousua, vaan '...Ja he nousevat junaan', sekä levyn päättävä 'Illan viimeinen laulu' ovat pateettisia ja tylsiä Yö-biisejä, joista viimeisessä oikein vainajatkin nousevat laulamaan. Kumpikin kruunataan 'janiviitas-soololla'.

Levyn tuotantovastuun jakoivat Pokon luottomiehet Mika Sundqvist ja Costello Hautamäki. Suurimman osan biiseistä laulaa Olli Lindholm, Hakulisen tulkitessa tietenkin sen Joutsenlaulun. Vierailevista artisteista on kai mainittava 'Peppone' salanimen takana olleen Safka Pekkosen, joka soittaa pianoa ja huilua edellämainitussa kappaleessa.
Yhtenä syynä levyn aneemiseen henkeen ja soundimaailmaan Hakulinen piti luopumistaan tyylilajille soundin antaneesta Yamahan DX7 syntetisaattorista, jonka kyyneleitä huokaavat kymmenet päällekkäiset layerit olivat soineet edellisellä levyllä ja keikoilla. En tiedä tarkalleen millä laitteella se edes korvattiin, mutta syna-soundi on pahimmillaan pahinta paskaa kuulostaen joltain tusina-kahdenmiehen humppatanssibändin kamalta. Ei ollut hyvä päätös.
Hakulisen nuorissa lyriikoissa voi tietysti nähdä jatkumoa itsemurhaiskelmän ja 'Ontuva Eriksonin' tyyliseen suomalaisia koskettavaan mollikamaan. Soittihan yhtye coverina myös Helismaan 'Päivänsäde ja menninkäistä' rokkiversiona. Lyriikoissa 'viimeiset junat lähtevät asemilta, taivas antaa vain hetkeksi anteeksi, jumalat kääntävät selkänsä, patsaat kumartavat rakastavaisille, kiväärien laulu vaikenee ja enkelit itkevät'. Iän myötähän miehen tekstit ovat sitten kieltämättä aikuistuneet, mutta myös samalla vähän lässähtäneet.

Nuorallatanssija on outo keitos; se on osittain aivan totaalisen paskaa ja väsynyttä, osittain sitä röyhkeää maailmantuskapörrötukka poria, josta jollain perverssillä tavalla pidän. Silloin kun sitä ollaan röyhkeästi ja pateettisesti. Ehkä tämän levyn suurin ansio on kuitenkin siinä, että tämän jälkeen eräs maamme eturivin hardcore-bändeistä vaihtoi sahauksen palaviin enkeleihin, pöyhötukkaan, syntetisaattoreihin ja tuskaan?

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Rock-musiikki ja tukka (ja vähän muuta)

Ihmisapina menetti yleisen tieteellisen näkemyksen mukaan ruumiinsa turkkimaisen karvoituksen noin 2ja½ tai 3 miljoonaa vuotta sitten. Syyksi on arvailtu kuumalla savannilla tapahtunutta metsästämistä juosten, jossa kehon viilennystä tarvittiin enemmän, kuin lämmitystä. Ainoa paikka, johon yleisesti ihmisapinalla jäi karvoitusta oli pää, joka tietysti ylimpänä ottaa vastaan voimakkaimman auringonpaisteen ja ultraviolettisäteilyn. Tätä vastaan evoluutio muunsi karvoituksen kasvamaan erityisen pitkää karvaa, jollaista tavataan aika harvalla muulla nisäkkäällä (hevosen harja on yksi saman asian ilmentymä).

Erinäisten sivulajien tuhouduttua ja sulauduttua homo sapiensista tuli päälaji ja se levisi ympäri maapallon. Tässä vaiheessa ilmentyi myös eroja eläimen.. anteeksi ihmisen pääkarvoituksen laadussa. Edelleenkin lähempänä päiväntasaajaa pään karvoitus, eli tukka on yleisesti mustaa ja kiharaa, poistuessa sieltä pohjoista kohti se vaalenee niin paljon, että se antaa paremmin läpäistä ultravioletti-säteilyä ja samalla myös tuoda auringon valon mukana vaikeammin saatavaa d-vitamiinia.

Hiuksia ja pään karvoitusta kohtaan liittyy monia geneettis/käyttäytymispohjaisia näkemyksiä. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että terve pitkä tukka kuvastaa lajin muiden jäsenten silmissä kantajan hedelmällisyyttä ja elinvoimaa. Niin naisilla kuin miehillä. Tosin joissakin afrikkalaisissa kulttuureissa asia nähdään päinvastoin, joten kysymyksessä on myös aimo annos kulttuurista vaikutetta.

Koska hiukset olivat (ja ovat) pitkälti ihmisen ainoa osa, johon yksilö pystyy aktiivisesti vaikuttamaan ja muokkaamaan, ne ovat kautta historian toimineet myös kulttuurin ja yksilön ajatuksia ilmentävänä ilmaisukanavana. Ohjeita siitä, miten niitä tulee pitää ja hoitaa on myös piisannut koko historiallisen ajan Vanhaa ja uutta testamenttia myöten. Raamattu kertoo vanhan testamentin puolella pitkän tukan ihanuuksista ja nostaa sankariksi Samsonin hahmon. Uuden version puolella ääni on jo muuttunut ja ylistää lähinnä naisten sulot piilottavaa tukkaa. Juutalaisethan taas ortodoksityylissään kieltävät naisia edes näyttämästä julkisesti omaa tukkaansa, kuten myös muslimit. Toisaalta itäinen kirkko taas piti hyvänä miesten pitkää naama- ja pääkarvoitusta.

Pitkä tukka palmikoituna, sidottuna tai vapaana on ollut vallitseva käytäntö niissä populaatioissa, missä tukka nyt on kasvanut käkkärän sijasta pituutta. Länsimaiden historian kannalta tärkeimpänä voitaneen pitää Kreikkaa ja sen kulttuuria, missä vapaalla miehellä oli pitkä tukka. Tukan lyhyeksi leikkaus on ilmentänyt ja ilmentää edelleenkin tietynlaista alisteisuutta; sotavangeilta ja orjilta leikattiin tukka lyhyeksi, sotilaan tukka on lyhyt, oravanpyörän jäsen leikkaa naapurinkaltaisen sikaniskasiilitukan.
Vapaalla miehellä oli, vaikka sitten Juice-tyyliin keskeltä kalju, mutta pitkä tukka. Kreikan loiston loppuaikoina maan kulttuuri omaksui yleisesti lyhyemmän hiusmuodin (ei kuitenkaan mitää jenkkisiiliä) ja ainoastaan kapinallinen ja kaikkia vastaan oleva Sparta piti edelleen pitkän hiusmallin puolta. Historiaa eteenpäin mentäessä myös Roomassa suosittiin aluksi pitkää tukkaa. Ainoastaan itse pää-Rooman kaupungissa ja alueella suosittiin lyhyttä hiusmallia. Tästä johtuen Julius Ceasar pakkoleikkautti valloittamansa Gallian alistettujen barbaarien pitkät tukat lyhyiksi.

Barbaarien kosto koitti sitten muutama sata vuotta myöhemmin, jolloin pitkätukkaiset viiksekkäät barbaarit valloittivat ja tuhosivat ja alistivat läntisen Rooman. Tästä eteenpäin pitkä hiusmalli oli taas vallitsevana eurooppalaisen ylimystön piirissä. Pesantit ja muu vähemmän vapaa roskaväki pitivät lyhyttä tukkaa.

Joka tapauksessa vielä 1900-luvun alkuun tultaessa normaalin väestön hiustyyli ja malli oli edelleen nykyistä länsimaissa esiintyvää yleisintä hiusmallia pidempi. Käännös, vaikkakin jyrkkä ja edelleen erittäin sitkeään juuttunut tapahtui vasta 1. maailmansodan juoksuhaudoissa, joissa taisteltiin ihmisten lisäksi syöpäläisiä vastaan. Lyhyt tukka oli vähemmän altis täitten, kirppujen ja luteiden vahingoille ja pesäksi. Sota loppui ja seuraavaa alettiin odottaa. Tässä välin naistenkin tukan pituuteen ja tyyliin alettiin kiinnittää huomiota. Kaupungeissa - maaseudullahan tukka piilotettiin pitkälle 50-luvulle asti. Seuraavaa maailmansotaa sodittiin myös viisi vuotta, mutta natsien tappion lisäksi sodan jälkimainingeissa myös lyhyt tukka jäi voitolle.

Vaikka tortun päätä vähän nostettiin jo 50-luvun rokin kohdalla tätä 'kunnon miehen tukka' muotia ja elämäntyyliä vastaan nousivat julkisesti ensimmäistä kertaa 50-luvun lopussa beatnik-runoilijat. Nämä kasvattivat hiuspehkoaan rohkeasti yli korvien, jopa harteille asti. Hiusten 'pitkuuden' määritelmähän on aika- ja kulttuurisidonnainen. Körtti olisi ollut 50-luvulla pitkätukka. Tukan pituus miehellä oli kuitenkin vielä 60-luvun alun Englannissakin aihe päästä valtakunnallisen yleisradioyhtiön tv-ohjelmaan kuultavaksi tästä oudosta ulkonäöllisestä poikkeamasta.

Beatnikkien vaikutus 60-luvun kulttuuriin oli itsessäänkin vahva, mutta jotain yksittäisen artistin ja yhtyeen voimasta kertoo se, että The Beatles yhtyeen johtohahmot olivat myös perehtyneet kyseiseen liikkeeseen ja omaksuivat sieltä 'hurjan pitkät tukkansa'. Tämä aloitettiin yhtyeen kohdalla 60-luvun alussa korvien yli kasvattamisella ja lopetettiin vuonna 1970 muniin asti olevilla hiuksilla ja parroilla. Koska bändi oli maailman suurin ja kaunein, sen esikuvavaikutusta ei voi mitenkään väheksyä, eikä vaikutusta samaan aikaan ja myös beatnik-vaikutteista ponnistaneeseen hippiliikkeeseen. Yhtyeen mukana tuli myös itämaisia vaikutteita Maharashin ja Intian pyhien miesten leikkaamattoman karvoituksen kanssa (myös Intian sikhi-miehet ovat läpi historian olleet pitkätukkaisia). Kotoisen Suosikki-lehdenkin ihkuäänestyspalstan nimi oli 'Karvapää-galleria' ja täällä ei sentään tuohon aikaan keksitty mitään itse. Ainakaan Suosikissa.

Yhtäläisyyksiä vastakulttuurin ja historian 'vapaan miehen' pitkän tukan välillä ei ole vaikea vetää. 70-luvun alussa jokainen tiedostava nuori mies kasvatti vähintään pulisongit vastustamaan kahta autoa kloonitalon edessä - jossa hän todennäköisesti viisi vuotta myöhemmin asui. Tyyli omaksuttiin myös mustien puolen kulttuuriin, jossa esimerkiksi rastafarien tukka lockseineen kasvatettiin pitkäksi esivaltaa ja yhteiskuntaakin vastaan, silloin kun se pitkäksi kasvoi.

Lopulta pitkän tukan kapinalle kävi kuitenkin vähän hassusti. Vaikka punk-rock syntyi Amerikoissa ja käytännössä kaikki sen pioneeribändit olivat niin sanotusti pitkätukkia (Patti Smith Group, Ramones, Modern Lovers jne.), homman tuotteistamassa Englannissa ja sen proge-murhan yhteydessä lyhyestä tukasta tuli kapina musiikkiteollisuutta, vallitsevaa 'hippihenkeä' ja muuta pysähtyneisyyttä vastaan. Ramones oli varmaan ainoa punkin pitkätukkaporukka, jota siedettiin ja matkittiin ulkonäöllisesti. Esimerkiksi australialainen The Saints ja sen menestys kärsivät Lontooseen muuton jälkeen ihan todistetusti bändin pitkistä tukista ja kirpputorivaatteista.

Homma jatkui tästä vielä uuden aallon puolelle, joka sinänsä otti audioon mukaan niitä kyseenalaisia progen elementtejä nytkytyksen lisäksi, mutta yritti todistella uudella hiustyylillä olevansa jotain uutta ja tuoretta. Menestyjällä oli pakko olla outo hiusleikkaus, joka muistutti jotain Bowien (äijähän oli alunperin tavis folkki-pitkätukka) hämmentävintä leikkausta. Artistin lavatukka oli lavatukka ja kuvauksia varten pystytetty, mutta tavisjäljittelijät ottivat homman joskus niin tosissaan, ettei edes kiparille voinut mennä ostamaan röökiä kuin puolen tunnin lakkauksen ja föönauksen jälkeen. Meni miltei 90-luvun taitteeseen, kunnes pitkät hiukset olivat taas yleisesti sallittuja mainstream-miesartistin kohdalla. Bonolla nyt oli 80-luvulla pitkä tukka, mutta mies nyt oli muutenkin jeesustelija.

Paitsi tietysti se poikkeus; Metalli, jonka viikingit louhivat kitaroillaan ikivanhan pyramidin juurella pitkä tukka perinteisten arvojen mukaan heiluen. 70-luvun alusta lähtien, jolloin bändien ensimmäinen aalto oli raskaaseen bluesiin hypänneitä hippejä joilla oli pitkä hippitukka. Tähän päälle vielä jotain Zeppelinin fantasia-viikinkikuvastoa. Hevi ilmiönä ja kuuntelijakunnan ilmentäjänä pohjaa toiselta puolen tietynlaiseen konservatiiviseen henkeen, jossa uusia ajatuksia ja vaikuttimia kaivataan yhtä paljon, kuin Princen kasettia Kotiteollisuus-bileisiin.

Oikeastaan 80-luvulla metallin puolella lyhyttä tukkaa voitiin pitää pitkälti erikoisuutena, jollaisia suosivat lähinnä punkista metalliin siirtyneet oudot tyypit. Tai Udo Dirkschneiderin ja Rob Halfordin tyyliset miehiset miehet. Heviähän tulee soittaa hikinauha ranteessa ja pitkä tukka päässä. Piste.
Tosin ysärin erikoismetalli toi mukanaan kaljuaan peittelevät sheivatut soittajat. Tämä on sikäli hassua, että 60-luvulla hiustyylin syntyessä arvailtiin nuorisosta, onko se nyt tyttö vai poika, kun ei hiuksista erota.

Mutta mitä tehdään, jos pälvi alkaa paistaa ja silti pitää olla villi ja karvainen viikinki? No, otetaan tietysti Iggy Popin tyyliin peruukki käyttöön. Huvittavaa tai ei, korvien yli ulottuva hiuspehko on tuonut myös varmasti ulkonäköongelmia monelle artistille, jonka hiuslaatu, tai tyyli ei ole täyttänyt sitten hämytukan, tai bowie-mallin vaatimuksia. Tukan harveneminen liittyy usein myös niin sanotusti ikääntymiseen. Ja pop- ja rock-kulttuuri ovat edelleen mainstreamissa nuorisolle syötettyä bulkkia, jossa fabu on fabu ja eilisen tähde. Tukka hyvin, kaikki hyvin.