Yhdistävä tekijä alkupään tuotannossahan on se, että niissä on mukana Jussi Hakulinen ja miltei kaikki biisit ja lyriikat ovat hänen käsialaansa. Yhtyeen musiikki oli myös tässä vaiheessa lähempänä punk-juuria, kuin Lindholmin ajan suomirokkia. Tässä kohtaa pitää kuitenkin muistaa, että Hakulinen on 80-luvun puolenvälin välirikon ja yhteistyön palaamisen jälkeen tehnyt yhtyeelle kymmenittäin kappaleita ja Hakulisen kynästähän se 'Rakkaus on lumivalkoinenkin' on.
Historiallisesta kaanonista johtuen tässä kohtaa tulee myös aina huomauttaa, että tähän asti painitossuinen ja pörrötukkainen Yö oli ollut ollut teinityttö-skenen suosituin yhtye ja pateettisromanttisen postuumin uuden aallon lipunkantaja. Yhtäkkiä samasta kaupungista ponnistava Dingo ajoi 'Nimeni on Dingolla' ohi, skoorasi useita hittejä ja vei tyttöjen sydämet.
Rima, tai nuora asetettiin Yö:n leirin Hakulisen päässä ihmeelliseen paikkaan ja kummalliselle korkeudelle. Edellisen varieteen iskevyys on pyyhitty pois, mutta tämän ajan Yö:lle ominainen maailmantuska (Weltscmerz) säilytetty.
Nuorallatanssijalta ei kolmesta sinkusta huolimatta irronnut juurikaan hittejä, ellei sellaiseksi lasketa pitkää, mutta kansakunnan sydämeen hiljalleen hiipinyttä ikääntyneen ihmisen maailmantuskaa lauluksi pukenutta 'Joutsenlaulua'. Oliko tämä harkittua 'hittivastaisuutta', vai tahatonta 'lukkoilua' jää arvoitukseksi. Joka tapauksessa Epe Helenius Poko-levy-yhtiöineen ei varmastikaan taputtanut käsiään hihkuen, kun tämä levy ilmestyi. Levystä kertoo jotain se, että kuuntelin sitä taas kasetilta eilisellä automatkalla pari kertaa läpi, enkä edelleenkään pystyisi hyräilemään, tai kuvailemaan levyn mitään muuta kappaletta kokonaan.
Albumin avaa 'Häät' kappale, jossa Hakulinen tuskailee kyseistä instituutioata ja johtaako se onneen vai kannattaako vain varautua tuskaan. Seuraavana tulee levyn oma suosikkini 'Ja tapahtui niinä päivinä', joka esittelee tuskaisen Marian ja kyseenalaistaa jumalan teot. Kappaleen kosketinkuvio on sentään mieleenjäävä, eikä siinä nyt muutenkaan ole suurempia vikoja. 'Napolissa' taas tuskaillaan ihmisten köyhyyttä ja maailman eriarvoisuutta. 'Laulu meille kahdelle' on tämän ajan perus-Yö hoilotus, jossa sankareiden patsaat kumartaa rakastuneille, kiväärien pauhu lakkaa ja taivas antaa hetkeksi syntimme anteeksi. Biisi tuo muuten vahvoja mielleyhtymiä tämän hetken 'Maailmanloppu'-bändin post-punkki henkiseen 'Enää kiväärit laulaa' biisiin. Tai siis toisinpäin. Levyn toinen suosikkibiisi.
Kakkospuolen avaa levyn nimibiisi 'Nuorallatanssija', jonka suurin synti on Hakulisen soittama kalimba-soundinen synakuvio. Muutenhan biisi on ihan hieno Yö-kappale esiintyvän artistin ja yleisön odotuksien tuskasta ja paineista. 'Painajaisten jälkeen' kumartelee foneineen sinne yhtyeelle nimenkin antaneen (uuden aallon ajan) Ratsian suuntaan. Ei levyn parhaita kappaleita. Mutta tästä loppua kohti levyllä enää tapahdukaan minkäänlaista musiikillista tai fiiliksellistä nousua, vaan '...Ja he nousevat junaan', sekä levyn päättävä 'Illan viimeinen laulu' ovat pateettisia ja tylsiä Yö-biisejä, joista viimeisessä oikein vainajatkin nousevat laulamaan. Kumpikin kruunataan 'janiviitas-soololla'.
Levyn tuotantovastuun jakoivat Pokon luottomiehet Mika Sundqvist ja Costello Hautamäki. Suurimman osan biiseistä laulaa Olli Lindholm, Hakulisen tulkitessa tietenkin sen Joutsenlaulun. Vierailevista artisteista on kai mainittava 'Peppone' salanimen takana olleen Safka Pekkosen, joka soittaa pianoa ja huilua edellämainitussa kappaleessa.
Yhtenä syynä levyn aneemiseen henkeen ja soundimaailmaan Hakulinen piti luopumistaan tyylilajille soundin antaneesta Yamahan DX7 syntetisaattorista, jonka kyyneleitä huokaavat kymmenet päällekkäiset layerit olivat soineet edellisellä levyllä ja keikoilla. En tiedä tarkalleen millä laitteella se edes korvattiin, mutta syna-soundi on pahimmillaan pahinta paskaa kuulostaen joltain tusina-kahdenmiehen humppatanssibändin kamalta. Ei ollut hyvä päätös.
Hakulisen nuorissa lyriikoissa voi tietysti nähdä jatkumoa itsemurhaiskelmän ja 'Ontuva Eriksonin' tyyliseen suomalaisia koskettavaan mollikamaan. Soittihan yhtye coverina myös Helismaan 'Päivänsäde ja menninkäistä' rokkiversiona. Lyriikoissa 'viimeiset junat lähtevät asemilta, taivas antaa vain hetkeksi anteeksi, jumalat kääntävät selkänsä, patsaat kumartavat rakastavaisille, kiväärien laulu vaikenee ja enkelit itkevät'. Iän myötähän miehen tekstit ovat sitten kieltämättä aikuistuneet, mutta myös samalla vähän lässähtäneet.
Nuorallatanssija on outo keitos; se on osittain aivan totaalisen paskaa ja väsynyttä, osittain sitä röyhkeää maailmantuskapörrötukka poria, josta jollain perverssillä tavalla pidän. Silloin kun sitä ollaan röyhkeästi ja pateettisesti. Ehkä tämän levyn suurin ansio on kuitenkin siinä, että tämän jälkeen eräs maamme eturivin hardcore-bändeistä vaihtoi sahauksen palaviin enkeleihin, pöyhötukkaan, syntetisaattoreihin ja tuskaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti