Aika rientää hurjaa tahtia, mutta otetaan levy uudestaan käsittelyyn, koska se on pyörinyt tässä soittimessa uudestaan ja vielä aika paljon.
Brain Donor oli englantilaisen lauluntekijä/muusikko/kirjailija Julian Copen 'voima-trio', joka toimi noin kymmenen vuoden ajan vuodesta 1999 sen toistaiseksi ja todennäköisesti viimeiseen levyyn 'Wasted Fuzz Excessiveen' (2009) asti.
Copen lisäksi triossa soittivat kitaraa Doggen ja rumpuja Kevlar nimiset kaverit, joilla on kyllä oikeat nimetkin ja joista kumpikin soittaa nykyisin Jason Piercen Spiritualizedissä. Miksi Brain Donor on todennäköisesti postuumi johtuu siitä, että Julian Cope ja Doggen ovat mitä ilmeisemmin lopullisessa välirikossa. Kuten myös Cope ja levyn syntikoiden läpi filtteröinyt tuon ajan luottotyyppi Thighpaulsandra (soitti myös myöhemmin Spiritualizedissä ja Coilissa).
Love, Peace & Fuck oli trion ensimmäinen levy, joita tuli lopulta nelisen kappaletta pitkäsoittoja, pari sinkkua ja kokoelma. Yhtyeen ilmestyessä kehiin se ja sen levytetty tuotanto jakoivat ja jakavat edelleen Copen fanien mielipiteet jyrkästi. Osa pitää, osa ei todellakaan pidä. Muistan itsekin, etten ollut kymmenisen vuotta sitten ihan hirveän innostunut tästä levystä kuunnellessani sen ensimmäisen kerran läpi.
Cope on mies, joka ei ole jäänyt niin sanotusti laakereille lepäilemään, vaan tyyli ja samalla myös avustajat ovat lentäneet tien reunaan tasaisin väliajoin.
Tämä omapäinen vittumaisuus on tavallaan kunnioitettavaa, koska näinhän sitä uutta syntyy, mutta toiselta kantilta se näkyy myös Copen diskografian epätasaisuutena. Tätä ennen 90-luvulla mies oli 'kylpenyt' krautrockissa kirjoittaen ja tehden sitä ja samalla tehnyt myös levyjä, joissa hänen eittämättä taitava lauluntekijätaitonsa pääsi oikeuksiin.
Brain Donorin idea taas oli soittaa kabuki-maskit naamalla äänekästä (joskus mökän puolelle menevää) hard rockkia MC5:sen, Blue Cheerin, Montrosen ja tietysti myös Kissin(!) hengessä. Toinen vaikutin oli japanilainen 70-luvun alun jytä. Tuplakaulakitarat ja bassot ja platform-bootsit.
Homman onnistuminen jakoi mielipiteitä ja pahimmillaan Brain Donor kuulostaa keski-ikäiseltä stoner-projektilta tai terapiä-bändiltä. Sulateltavaa siis riitti ja ennen levyn ilmestymistä yhtyeen ekalta keikalta Royal Albert Hallissa osa jengistä käveli ulos salista kesken keikan. Brain Donorin 'uran' edetessä maskit putosivat naamalta ja levyttävä kokoonpano laajeni. Lopulta viimeisellä levyllä musiikkikin oli jo aika lähellä suhinaa.
Levy ilmestyi sekä cd, että vinyyliversiona, joista minulla on onni omistaa jälkimmäinen. Tuplavinyyli, jonka kiekot ovat neon-vihreän sävyisiä plus avattaviat kannet myrkynvihreitä. Kannessa ja sisäkannessa piirretyt kuvat yhtyeestä ja maskinaamasta. Levyn julkaisi Impressario niminen lafka Headheritagen (Copen yhtiö) alaisuudessa.
Tuotanto ja musiikillinen ohjaus olivat Copen käsissä, joka soittaa triossa bassoa ja laulaa. Basso soi muuten yllättävän tämäkästi. Rummuissa Kevlar ja kitaristin tontilla Doggen, jonka riffittely ja tykittely pitää levyä pinnan yläpuolella sen alusta loppuun. Ja tarvittaessa sujuu myös se maalailevampikin ote. Käytännössä biisit ovat kolmikon yhteistä käsialaa.
Levyn avaavat 'She Saw Me Coming' ja 'Get Off Your Pretty Face' vetävät juuret aika perinteisessä 'Tigh Pants' tyylisessä Stooges-kamassa. Samankaltaista junnaavaa riffiä, mutta nyt enemmän stoner-hengellä ja falsettilaululla huudatetaan puolen päättävällä liki kahdeksanminuuttisella 'Pagan Dawnilla', mikä aiheutti silloin ensimmäisellä kerralla vähän näppylöitä, mutta nyt menettelee.
Kakkospuoli täyttyy kolme/neliosaisesta 'Odin's Gift to his Mother' biisistä, jossa matkaillaan alun Kissittelyn jälkeen keskiosassa Doggenin nauhakaikukitaran siivillä hivenen esoteerisemmille vyöhykkeille. Muistuttaa Kevlarin soittamine symbaaleineen vuoden 1976 obskuuria Temple kraut-yhtyettä. Kovaa kamaa. Lopussa fuzz-wah raikaa ja Hendrixhän sieltä tulee mieleen.
Kolmospuolen avaa stoneraava 'U-Know!'. Sabbathmainen riffittely ja lyriikkana pelkkä kappaleen nimen huutaminen säkeistön loppuun. 'You Take The Credit' taas hakkaa ja nytkyttää enemmän post-punkkivaikutteisena epämusiikkina. Tai Canina? Tässäkin Doggen (tällä levyllä muuten nimellä Dogman) esittelee tajuttomia soittoskillssejään täyttäen tilaa siellä missä pitää. Muutenkin jannu vetää alkuaikojen Eddie van Halen tyyliin biisien soolot pääasiassa ilman toisen kitaran komppausta taustalla. Lopputulos on ei nyt hutiloitu, mutta aika likainen ja tuo mukaan sitä paljon puhuttua henkeä. Puolen päättävä 'Hairy Music' muistuttaa ehkä eniten sitä Copen pop-puolen ja soolotuotannon tavaraa.
Nelospuolen 'She's Gotta Have It' toimi jo silloin ensi kuulemalta ja summaa ehkä levyn kaikki puolet 20-minuuttiseen itseensä. Alun käppäriffittely vedetään sitten kymmenen minuutin jälkeen hitaaksi, ensin basson ja rumpujen jauhamaksi yhden soinnun riffiksi, johon muutaman minuutin jälkeen liittyy myös kitara mukaan. Jyrisee, kuin maanjäristys katakombien alla ja levy päättyy majasteetillisen mastodonttisesti.
Ajatuksena levyn cd-versio kuulostaa hivenen puuduttavalta, koska puolen vaihtelu katkaisee mukavasti näitä erilaisia, mutta raskaita tiloja, joita levy pitää sisällään. Yli tunti yhteen putkeen tätä?
Nyt uudelleen löydettynä tämä levy kuulostaa yllättävän kovalta, etenkin kun vertailu saman ajan muuhun Cope-kamaan on kadonnut sinne historian hämäriin. Toki tähän aikaan ja edelleenkin, oli sitten musiikin tyylilaji heviä tai suhinaa, äijän lyriikat ovat sitä samaa odinismia ynnä muuta.
Tavallaan ymmärrän ihmetystä ja syytöksiä keski-ikäisten stoner-larppauksesta (Cope kertoi inhoavansa oikeaa heviä), sillä Brain Donor ei ole puhtaasti mikään erityisen hyvä stoner- tai heviyhtye. Onneksi, sillä ehkä sen takia tätä jaksaa kuunnella?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti