keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Mothers Against Sex Association ‎– Pause / I'll Be Your Sister 1998

MASA oli niitä yhtyeitä, joiden nimi tuli 90-luvulla vastaan useammankin kerran, mutta koska ei tullut asuttua yliopistokaupungeissa - ja silloin kun asui, niin ei tullut käytyä keikoilla, niin yhtyeen kohtaamista ei tapahtunut. Bändin lokaatio eli Turku aiheutti myös sen, ettei tullut vastaan. Kaupunkihan on sellainen ja sen kokoinen, että siellä on kautta aikain pyörinyt elinvoimainen marginaalikulttuuri, joka ymmärtääkseni on kuitenkin toiminut aina vähän "ylös-alas" hengessä.

Mothers Against Sex Associationista ei tullut mitään suurta kulttibändiä, mutta miehistön menneisyydestä ja tulevaisuudesta löytyi mielenkiintoisia juttuja ja bändejä; edesmennyt laulaja 'Riepu-Ville' lauloi HC Andersenissa, kitaristeilta löytyi Kumikristus ja Xysma-taustoja, Riemu-levyt ja festarin perustanut Pesonen oli rummuissa ja koskettimia sekä viulua soitti Pauliina Ahokas, joka toimi kymmenen vuotta Suomen musiikin vienninedistämiskeskuksen johtajana (ja nykyisin Tamperetalon toimitusjohtajana).

Yhtye perustettiin wikipedian mukaan soittamaan meteliä, joka muuntui/seestyi uran edetessä. Tämä sinkku on julkaistu Hiljaisten levyjen toimesta ja sisältö on sellaista punk-henkistä rokkia. Ykköspuolen oma biisi ei oikeastaan jää mieleen OK-tasoa suurempana kappaleena, mutta kakkospuolen Motörhead-coveri vedetään mukavana melurokkina. Ahokaskin on merkitty vokaaleihin, mutta kajareista kuuluu pääosin Villen karjunta, eikä yhtään hullummin. Tuotanto on suttuista, joka sopii, kuin suttu tuotantoon. Eihän tämä mitään suurta ja uraa uurtavaa ole, mutta ihan mukava kirppislöytö eurolla.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Please James Gimme Change - Last Night I Tried to Lose My Selfcontrol 1989

PJGC:sta löytyy Levyhyllyssä aikaisempikin postaus, joka on poikinut kirjoitukseen keskivertoa runsaammin kommentointia. Plus yhteydenoton meilitse yhtyeen rumpalilta, joka valotti enemmänkin bändin tuotantoa ja kaarta.

Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että PJGC on jossain mielessä yksi harvoja alueensa (Kotka-Karhula) menneisyydestä löytyviä kulttibändejä. Itse kaksi keikkaa yläasteikäisenä todistaneena uskon myös, että jokaiselle bändin "loiston päivinään" nähneelle on jäänyt jonkinnäköinen (todennäköisesti myös epätavanomainen) vahva mielikuva yhtyeestä. Kylmäksi ei jäänyt ja tämän lisäksi bändin biisitkin olivat alle kahden minuutin rykäisyissään usein samalla myös melodisia ja iskeviä. Ei toki aina.

Rumpali mainitsi toisen EP:n ja hankin sellaisen käsiini, kun eräällä foorumilla tuli siitä tarjous. PJGC:n levytetty tuotanto sijoittuu kahden vuoden sisälle 80-90-lukujen taitteeseen ja jälkimmäisellä 'True Trousersilla' on ehkä vahvemmin jalka tuohon maailmanaikaan nousseessa 'cross-over' musiikissa.

Ei tämäkään EP nyt mikään yksioikoinen tai selitteinen ole, mutta 80-luvulta lemuaa perässä vielä vahvasti punk. Tätä korostaa yhtyeen vokaalit, jotka ovat levyillä epälaulajamaisia ja raakoja, sekä kiekoilta pursuava hälläväliä asenne (levy päättyy äänityksissä esitettyyn kysymykseen; "Oliks tää reenii, vai onks tää purkis suoraan?").
Erona näiden kahden EP:n välillä on, että tällä debyytillä on kosketinsoittaja mukana. Koskettimet tuovat seuraajaa vahvemmin esiin sitä tuohon aikaan hetken marginaalin pinnassa soinutta Fuzztones/Pebbles menoa. Tähän ei kuitenkaan nojata täysin, vaan mukana on amerikkalaista kasarin nykivää ja ultranopeiden liikkeiden punk-henkeä. Tuotannossa on oikeasti hauskan kajahtanutta otetta esimerkiksi syntikan tärähtäessä pintaan ykköspuolen kakkosbiisissä. Kyseinen 'Back to the Sunlight' hakkaa eteenpäin tuon ajan brittimuodin mukaisella 'jamesbrown-tanssikompilla', mutta vokaalit karjutaan ja mökätään synavingahduksien päälle punk-hengellä. Lopussa meno seestyy kappaleen nimeä kutsuvaksi yhteislauluksi. Ykköspuolen lopettaa Crampsmaisesti alkava 'Human Teabags', joka loppuu kunnon poukkoilulla yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Niin, eikä puolen avaava 'I Used to Love My Legskään' taida kellottaa kuin minuutin mittaan. Teknistä ja brutaalia.

Kakkospuolen avaa 'Sanitary Man', joka painaa kunnon Pebbles/Back From the Grave-menolla eteenpäin. Kakkosbiisi 'Michael Meyers' on vahvasti melodinen punk-henkinen hoilotus Halloween-elokuvan pahiksesta. Levyn lopettaa armeijalle ja sodalle irvaileva 'Military Service', joka vetelee 'Armeijan syvin olemus'-hengessä, yllättäen kuitenkaan sortumatta hakulismaisuuksiin. Syntikat ampuvat konekivääritulta kohti naisia ja lapsia ja bändi kohkaa ja hoilottaa lopussa.

Ei näitä levyjä viitsi arvottaa keskenään, mutta tämä debyytti on samalla tavalla 'hullu', kuin yhtyeen live-esiintymiset. Kyseisellä ilmaisulla on tietysti vähän huono kalskahdus bändin kohdalla, mutta näin voisi kuitenkin sanoa. Vokaalit vedetään tankeron rajalla, mutta so not. Kaikkia vaikutteita kuuluu ja pursuaa, mutta levy kuulostaa alusta loppuun PJGC-suotimen läpi vedetyltä tavaralta.

Siinä vaiheessa kun itse näin bändin livenä, sillä oli vokalistina mainoksissa ja tv-sarjoissa nykyisin vilahteleva Pasi Kuivalainen. Tältä yhtyeen Rockin SM-93:een osallistuneelta kokoonpanolta ei tainnut jäädä levytettyä tuotantoa? Tämän myöhemmän vokalistin lisäksi ainakin rumpali Hannu Immonen on edelleen aktiivisesti tekemisissä musiikin kanssa. Bändin primus-motor Juha-Pekka Lehtinen on poistunut keskuudestamme.

Ne paikallisen Radio Lokin sessioissa äänitetyt biisitkin olisi mukava kuulla. Pistämpä muuten levyn pyörimään uudestaan kahdettakymmentä kertaa.


torstai 17. syyskuuta 2015

The Orb - A Huge Ever Growing Pulsating Brain That Rules From The Centre Of The Ultraworld (Peel Session) 1989



(Loving You) loppuosalla varustettu versio on ambient-housen pioneeriyhtye The Orbin legendaarisen edesmenneen radio-dj John Peelin sessioissa koostama versio vuonna 1989 ensimmäisen kerran cd-singlenä julkaistusta parinkymmenen minuutin eepoksestaan. Teoksen kolmas versio päättää taas yhtyeen vuoden 1991 albumin 'Adventures Beyond Ultraworldin'.

Teos on merkitty Pattersonin ja samplejen säveltäjien lisäksi Jimmy Cautyn nimiin, jonka kanssa Dr. Patterson siis perusti Orbin muutamaa vuotta aikaisemmin. Ja Cautyhan taas on tunnetumpi KLF:n toisena osapuolena. A Huge Ever Groving.. ammentaakin pitkälti samoista lähteistä, kuin edellämainitun duon 'Chill Out'-levy, joka oli täällä Levyhyllyssä pyörimässä viime kesänä. Kappale on koottu erinäisistä palasista (Alex Pattersonilla on käsien motoriikkaa haittaava sairaus, joka on käytännössä estänyt häneltä minkään soittiminen soittamaanoppimisen), joista kukonkeikaisut ja muut ovat tuttua juttua KLF:n chillailulevyn puolelta. Loppusämplet ovat BBC:n luontodokumenteista, sci-fi ohjelmista, Pink Floydin kitaroinnista ja syntetisaattorin soundipankista. Vokaalipätkät ovat Minnie Ripertonin ja Grace Jonesin levyiltä, joista ensinmainittu jouduttiin osasta sinkkuversioita poistamaan luparikkomuksen takia.
19-minuuttinen sinkku nousi pituudestaan huolimatta brittien sinkkulistan top100:n häntäsijoille - homma joka vedettiin myöhemmällä 'Blue Roomilla' sinkun pituuden ja listasijoituksen kanssa vielä kovempiin lukuihin.

Peel-sessioiden versio poikkeaa jonkin verran pitkäsoitolle päätyneestä versiosta, vaikka samoja palasia ja elementtejä niissä kierrätetään. Linnunlaulut nousevat pintaan vähän eri kohdissa ja Peeli-versiossa staccato-basso kiemurtelee esiin ehkä useammin. Basaribiitti nakuttaa toisinaan, mutta kappaleen perusrytmi luottaa enemmän 70-luvun puolenvälin Tangerine Dream-tyyliseen bassosekvenssiin. Toki tempoa on kiihdytetty 90-luvulle ja mukaan heitetty syvää dub-maustetta. Musiikki lainehtii puolelta toiselle ja monotonisen, mutta hypnoottisen syntikkasämplen rinnalle nouseva lintujen sirkutus nostaa silmille kuvan kiertoradalla leijuvasta kasvihuoneavaruuslaboratoriosta.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Varropas - Juosten ulos 2015

Varropas on jo vuosia toiminut kokeellisen/elektronisen musiikin duo, jonka muodostavat kitaristi Juuso Paaso ja syntikoista vastaava Samuli Kytö. Ensin mainittu musisoi Varropasin lisäksi enemmän formaalia musiikkia esittävässä Mustat kalsarit yhtyeessä, joka säestää toisinaan myös helsinkiläistä lauluntekijätär Hulda Huimaa. Kytö on taas (jo edesmenneen Kalsarit jäsenyyden lisäksi?) julkaissut musiikkia pääasiassa erilaisten kokeellisten projektien kanssa. Duo:n esitykset ovat tätä "efektit ja laitteet lattialla, soittajat vääntelemässä ja tuijottamassa niitä" koulukuntaa. Pienelle, mutta kiinnostuneelle yleisölle suunnattua siis.

Juosten ulos c-kasetti on julkaistu kaksikon viimekesän keikkoja varten. Keikoilla Varropas oli ainakin profiilikkailla H2Ö ja Jättömaa-festareilla, joista jälkimmäisellä näinkin kaksikon ja videotaiteilijan setin. Vahvasti 90-luvun mieleentuova videoefektikuvasto ja Kytön minimalistinen, mutta taiten tehty sekvenssointi ja namiskoiden vääntely toivat mieleen yllättäen wanhan kunnon The Orbin, mutta Juosten ulos maalailee hivenen toisenlaista maisemaa.

Käsikirjoitus on sikäli sama, että Kytö hoitaa pulputuksen ja muut, jonka päälle Paaso soittaa delay-efektin (ja monien muiden) kanssa täydentävää kuviota. Paason kitaransoittotyyli on lyyrinen ja heitän nyt ihan suoraan tiskiin vertauksen Manuel Göttschingistä. Soitto ja kokonaisuus kuulostaa pulppuilevan matemaattiselta, muttei tylsältä. Eikä se muuten vertauskuvista huolimatta kuulosta suoraan 70-luvun lopun Ashralta, tai kraut-apinoinnilta, mikä on erittäin jees. Nimittäin huolimatta suuresta krautfanituksestani en ole oikein ikinä sulattanut 4/4 'motorik'-kompin takomista pillifarkuissa ja muotikampauksessa, vaan tykkään tyylilainoista omalla otteella soitettuna. Olen myös musiikin suhteen romantikko, joten mitään kahdenkymmenen minuutin pituista ritinäkidutusta en kestä luovuttamatta tietoja vihollisille. Tässäkin suhteessa Varropasin omannäköinen, mutta myös miellyttävä ja helposti sulava julkaisu tarjoaa mukavan kuunteluhetken.

Julkaisun fyysinen muoto, eli c-kasetti asettaa myös sisällölle hauskan kontrastin; tämä on todennäköisestä jamituslähtökohdasta huolimatta aika hyvin tehtyä ja soitettua kamaa, mitä olisi toiseen maailmanaikaan ehkä puunattu viimeisen päälle kliineille soundeille. Nyt kasetti kihisee ja venyttää koneentarkkoja sekvenssejä ja arpeggioita. Välillä kaiut meinaavat mennä ruvelle ja kaikkea muuta perusjuttua. Silti, tai juuri sen takia tälläinen julkaisu tuntuu elävämmältä, kuin koneelta kuunneltu mp3. Kasetti pyörinyt aika paljonkin soittimessa, joten suosittelen sitä.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Nine Inch Nails - March of the Pigs 1994



March of the Pigs oli yhdysvaltalaisen Trent Reznorin edelleenkin johtaman Nine Inch Nailsin (NIN) avaussinkku The Downward Spiral pitkäsoitolta, joka myi törkeästi. 90-luvun erikoisuus olivat nämä kone/industrial/räkäbändit, joiden ainakin kaupallinen pioneeri NIN oli. Siis nämä Ministryt ja Marilyn Mansonit, jotka olivat listojen kärkipäässä synkeällä, elektronisia elementtejä sekoittaneella musiikillaan.

Kappaleen sanoituksesta on monenlaista tulkintaa. Reznor itse sanoo sen olevan kaupallisen menestyksen jälkeen ilmaantuneista vittuilijoista ja alakulttuurin selänkääntäjistä. Yksi säie tässä kokonaisuudessa on Beatlesien White Albumilla käyttämä ilmaisu 'pig', joka löytyi yhdessä 'Helter Skelterin' kanssa Charles Mansonin perheen tekemien murhien yhteydessä piirrettynä verellä seiniin. Ja Downward Spiral äänitettiin samaisessa talossa, jossa Sharon Tate murhattiin.

Kappaleen säkeistö menee erikoisessa tahtilajissa ja rauhallinen kertosäkeistö taas suoraan 4/4:lla. Kappale perustuu näiden kahden vuorotteluun. Biisistä on tehty kahdeksan eri versiota. Kappaleen videon ohjasi vuonna 2010 edesmennyt Peter Christopherson aka 'Sleazy'. Vanhan perverssin takataskusta löytyi sellaisia juttuja, kuin jäsenyys 70-luvun levynkansitaidetta uudelleenmuokanneessa Hipgnosisissa ja perustajajäsen esi-industrialbändi Throbbing Gristlessä. Tämän jälkeen hän oli lyhyen aikaa Psychic TV:ssä ja siirtyi siitä John Balancen kanssa johtamaan Coil-yhtyettä, joka toimi hänen kuolemaansa asti. Niin ja ohjasi musiikkivideoita useille eturivin artisteille. NIN/Reznor käytti miehen apuja monella omalla musiikkivideollaan.

Kappaleen videolla NIN esittää sen livenä valkoisten kankaiden edessä ja biisi poikkeaa näin ollen levyversiosta. Video on aikansa mittapuulla minimalistinen, kamera seuraa käsivaralla Reznoria ja tuon ajan kiertubändiä. Artisti heittää säkeistöjen päätteeksi mikin lattiaan, jonka kolahdus on jätetty nauhalle. Assistentit toimittavat uudet tilalle. Kappaleesta otettiin mittava määrä ottoja tähtäimenä väsymys, jonka jälkeen veto natsasi. Jotain 'hälläväliä' tunnelmasta saatiin ikuistettua narulle, eikä aika ole syönyt juurikaan kappaletta, tai sen kuvallista versiota. Samalla tavalla NIN ei onnistunut sitten Woodstock-99 sekoilussaan.

torstai 3. syyskuuta 2015

Kari Levola - Kunnian kentät – Tarinaa Dingosta 1985

Kari Levola on suomalainen kirjailija, joka on sukupolvelleni varmaan tutuin nuortenkirjastaan Kattohaukka (1982), jonka moni on lukenut koulussa puolipakolla, tai vapaaehtoisesti. Levolan julkaisukaari on pitkä ja hän toimi 2000-luvulla Suomen kirjailijaliiton puheenjohtajana. Vähemmän ylevinä saavutuksina voidaan pitää muutamaa porilaisen Visa Mäkisen elokuvan käiskirjoitusta (muun muassa Yön saalistajat ja Pirtua, pirtua). Nuortenkirjailija hyppäsi kesällä 1985 Dingo-yhtyeen tai ilmiön keikkabussiin keskelle bändin uran lakipistettä.

Artmix-kustantamon julkaisema kirja on Dingo-tuote siinä missä muutkin julkaisut, mutta yllättäen Levosen bändin jäsenten haastatteluun ja meiningin sanalliseen maalailuun perustuva kirja tuntuu edelleen tänäkin päivänä rehellisimmältä kuvaukselta, mitä aiheesta on kirjoitettu. Takahuoneissa ja bussissa kahden kesken avautuva miehistö ja roudaristo tekevät sen keskellä tilannetta, vailla mitään myöhemmin päälleväritettyä viisastelua, uudelleenkirjoittamista tai peitemaalia. Mukana on toki runsaasti faneja houkutellutta valokuvamateriaalia, eikä kirjan 187 sivun pituus aiheuta lukuväsymystä. Levola kuvaa värikkäästi, mutta ilman Jyräys-Hämäläisen tyyliä keikkamatkojen ja paikkojen arkea, sekä juhlaa. Mukana on bändin huora-vitsit, piereskelyt ja muistelut entisen elämän hanttihommista - jotka tulivat sittemmin taas tutuiksi yhtyeen jäsenille.
Levonen ei sorru kirjassa setämäiseen arvosteluun, tai fanien motiivien tai käyttäytymisen pohdintaan, joista olisi helposti repinyt kohua ja sisältöä. Oletan yhden syistä olevan, että hän oli miltei ikätoveri Jontun ja Neumannin kanssa. Kaksikko oli nimittäin teinibändin muusikoiksi kohtuullisen kypsässä iässä - Jonttu täytti hajoamisvuonna 86 kolmekymmentä ja hänellä oli tuolloin oma lapsi, Nipa oli 27.

Jälkiviisaana lukiessa haastatteluista näkee ne juovat ja erot, jotka seuraavana kesänä jo aiheuttivat miehistönvaihdoksia ja syksyllä hajoamisen. Neumannin sijaan kirjassa ovatkin äänessä enemmän sen miehistö. Fanien yötä päivää piirittämä yhtye syö aamiaista portsareitten suojelemana ja vastailee rehellisesti kysymyksiin bändin mahdollisesta hajoamisesta ynnä muusta. Välillä pikkutytöt juoksevat melkein keikkabussin alle, rumpali pyörtyy, bändi riitelee, jengi ördää bussissa, jostain otetaan mimmejä kyytiin ja motellihuoneen pöytä pistetään raivoissaan palasiksi. Ensin mainittua lukuunottamatta kaikki varmasti aikansa bändien perusohjelmistoa, mutta kirja oli varmasti sikäli paljastava, että teinisuosikkibändin julkisuuskuvaa pidettiin varoen yllä. Kirja julkaistiin syksyllä 85 yhdessä samannimisen maxi-singlen kanssa.

30-vuotta sitten huipussaan ollut Dingo-ilmiö oli laajuudessa ja kestossaan tässä maassa ainutlaatuinen. Yhtye täytti jonkinlaisen kolon ja kriittisen massan, jolle oli tarve. Maaliskuussa 85 ilmestynyt Kerjäläisten valtakunta täydensi sen uus-romantiikan, rokin ja iskelmän symbioosin, joka oli pistetty edellisellä debyytillä alkuun (ja jota muutenkin harrastettiin Porissa). Dingo oli tyttöjen juttu ja minäkin jouduin salaa tykkäämään yhtyeestä. Kerjäläisten valtakunnan sain c-kasetilta kopioituna lahjaksi isosiskoltani, joka äänitytti sen kaveriltaan. Homman ääneen sanominen oli kuitenkin verboten, joten omassa dingo-kokemuksessani on ikuisesti lisäarvona jotain "vaiettu salaisuus" kokemusta joka.. no joo.

Kasettia tuli sahailtua edestakaisin ja fiilisteltyä huolella, mutta mitään suurempaa seuraamisen suorittamista yhtyeen edesottamuksista ei tietysti pikkulapsi pystynyt. Kasettia soitellessa olin autuaan tietämätön seuraavan Pyhä klaani-levyn ilmestymisestä ja "floppaamisesta", epäonnistunut jäähallikiertue meni täysin korvien ohi ja vasta lokakuussa 1986 tapahtunut pääuutisissa noteerattu hajoaminen ja Dingo Oy:n konkurssi hätkähdyttivät, että "supersuosiossa oleva orkesteri hajoaa". Suurimmat hormonihuumansa jo edellisvuonna tuhlanneet tytöt valuttivat hetken kyyneleitä ja tunsivat elämän turhuutta, mutta 80-luku jatkoi matkaansa eteenpäin. Vuoden päästä sifonkimerirosvoille naureskeltiin jo edellisvuoden fanienkin toimesta. Ilmaan jäi silti toive "Suomen Biitleksen" palaamisesta, jolle miehistö sanoi jyrkästi ei.

Sittemmin Neumannin omaksi proggikseksi muuttunut Dingo onkin palannut lavoille useasti ja kauniisti sanoen syönyt, tai aiheuttanut inflaation tuolloin muodostuneelle legenda-statukselleen. Alkuperäis- ja "kultaisen kauden" jäsenet poistuivat yksi kerrallaan uudelleenvirittelystä. Kirjaa lukiessa ymmärtää tavallaan minkälaisia ongelmia tuollaisessa aivan järjettömässä suosiossa ja piiritystilanteessa eläminen voi nuoren (Neumannin tapauksessa 25+) aikuisen psyykkeelle aiheuttaa. Kirjan kuvaaman kesän jälkeen ja ennen yhtyeen loppua Neumannille omienkin sanojen mukaan nousi niin sanotusti kusi päähän, jolloin puhuminen ennen keikkaa oli kielletty ja solistilla oma hotellihuone. Eli yhtye kaatui lopulta muuhun, kuin jäähallikiertueen jättivelkoihin. Neumann itse jäi ehkä oman hahmonsa vangiksi. Kouluja käymätön, hivenen keskittymiskyvytön jantteri muodosti itsestään kuvan Suomirockin jatkumossa suurena runoilijana ja säveltäjänä. Tosiasiassa Pyhän klaanin ja soololevy Albionin jälkeen hänen tuotantonsa on ollut lähinnä pastisseja omasta aikaisemmasta tuotannostaan - huonommin tehtynä. Vähän rumasti sanottua, mutta mitään Hectoria hänestä ei tullut. Ei edes Pave Maijasta. Dingon jäsenten soololevyistä yllättäen Pepe Laaksosen 'Veli Kuu' vuodelta 88 on parhaasta pääsä, jos jättää hänen edeltäjänsä Jarkko Even laskuista.

90-luvun puolesta välistä asti silloin tällöin toimineen Dingon uusimmaksi omaksi levyksi alunperin kaavailtu albumi julkaistiin lopulta Neumannin oman nimen alla ja sisältää sen surullisen kuuluisan "Facebookissa" kappaleen. Ei tämä kuitenkaan ole mikään yletön pohjanoteeraus, sillä yhtyeen edellinen, kymmenen vuotta sitten Neumannin ja Even kannessa pönöttämä "Purppuraa" on kuraa alusta loppuun. Jotain kertonee se, että Even pari iskelmäbiisiä kuulostaa Nipan rinnalla levyn tuoreimmalta annilta.