Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että PJGC on jossain mielessä yksi harvoja alueensa (Kotka-Karhula) menneisyydestä löytyviä kulttibändejä. Itse kaksi keikkaa yläasteikäisenä todistaneena uskon myös, että jokaiselle bändin "loiston päivinään" nähneelle on jäänyt jonkinnäköinen (todennäköisesti myös epätavanomainen) vahva mielikuva yhtyeestä. Kylmäksi ei jäänyt ja tämän lisäksi bändin biisitkin olivat alle kahden minuutin rykäisyissään usein samalla myös melodisia ja iskeviä. Ei toki aina.
Rumpali mainitsi toisen EP:n ja hankin sellaisen käsiini, kun eräällä foorumilla tuli siitä tarjous. PJGC:n levytetty tuotanto sijoittuu kahden vuoden sisälle 80-90-lukujen taitteeseen ja jälkimmäisellä 'True Trousersilla' on ehkä vahvemmin jalka tuohon maailmanaikaan nousseessa 'cross-over' musiikissa.
Ei tämäkään EP nyt mikään yksioikoinen tai selitteinen ole, mutta 80-luvulta lemuaa perässä vielä vahvasti punk. Tätä korostaa yhtyeen vokaalit, jotka ovat levyillä epälaulajamaisia ja raakoja, sekä kiekoilta pursuava hälläväliä asenne (levy päättyy äänityksissä esitettyyn kysymykseen; "Oliks tää reenii, vai onks tää purkis suoraan?").
Erona näiden kahden EP:n välillä on, että tällä debyytillä on kosketinsoittaja mukana. Koskettimet tuovat seuraajaa vahvemmin esiin sitä tuohon aikaan hetken marginaalin pinnassa soinutta Fuzztones/Pebbles menoa. Tähän ei kuitenkaan nojata täysin, vaan mukana on amerikkalaista kasarin nykivää ja ultranopeiden liikkeiden punk-henkeä. Tuotannossa on oikeasti hauskan kajahtanutta otetta esimerkiksi syntikan tärähtäessä pintaan ykköspuolen kakkosbiisissä. Kyseinen 'Back to the Sunlight' hakkaa eteenpäin tuon ajan brittimuodin mukaisella 'jamesbrown-tanssikompilla', mutta vokaalit karjutaan ja mökätään synavingahduksien päälle punk-hengellä. Lopussa meno seestyy kappaleen nimeä kutsuvaksi yhteislauluksi. Ykköspuolen lopettaa Crampsmaisesti alkava 'Human Teabags', joka loppuu kunnon poukkoilulla yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Niin, eikä puolen avaava 'I Used to Love My Legskään' taida kellottaa kuin minuutin mittaan. Teknistä ja brutaalia.
Kakkospuolen avaa 'Sanitary Man', joka painaa kunnon Pebbles/Back From the Grave-menolla eteenpäin. Kakkosbiisi 'Michael Meyers' on vahvasti melodinen punk-henkinen hoilotus Halloween-elokuvan pahiksesta. Levyn lopettaa armeijalle ja sodalle irvaileva 'Military Service', joka vetelee 'Armeijan syvin olemus'-hengessä, yllättäen kuitenkaan sortumatta hakulismaisuuksiin. Syntikat ampuvat konekivääritulta kohti naisia ja lapsia ja bändi kohkaa ja hoilottaa lopussa.
Ei näitä levyjä viitsi arvottaa keskenään, mutta tämä debyytti on samalla tavalla 'hullu', kuin yhtyeen live-esiintymiset. Kyseisellä ilmaisulla on tietysti vähän huono kalskahdus bändin kohdalla, mutta näin voisi kuitenkin sanoa. Vokaalit vedetään tankeron rajalla, mutta so not. Kaikkia vaikutteita kuuluu ja pursuaa, mutta levy kuulostaa alusta loppuun PJGC-suotimen läpi vedetyltä tavaralta.
Siinä vaiheessa kun itse näin bändin livenä, sillä oli vokalistina mainoksissa ja tv-sarjoissa nykyisin vilahteleva Pasi Kuivalainen. Tältä yhtyeen Rockin SM-93:een osallistuneelta kokoonpanolta ei tainnut jäädä levytettyä tuotantoa? Tämän myöhemmän vokalistin lisäksi ainakin rumpali Hannu Immonen on edelleen aktiivisesti tekemisissä musiikin kanssa. Bändin primus-motor Juha-Pekka Lehtinen on poistunut keskuudestamme.
Ne paikallisen Radio Lokin sessioissa äänitetyt biisitkin olisi mukava kuulla. Pistämpä muuten levyn pyörimään uudestaan kahdettakymmentä kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti