tiistai 21. joulukuuta 2021

Sturmpercht- Geister im Waldgebirg 2006

Itävaltalaisen neofolk-yhtye Sturmperchtin 'Geister im Waldebirg'-levynkansi on ilmestymisestään asti herättänyt eri puolilla internettiä hymähdyksiä. Noh, silloin kun larpataan, niin larpataan kunnolla.

 Käpyukko vaellussauva kädessä tuijottaa rinnekuusikossa suoraan kuvaajaan, vieressään sammalmies. Alppien traditioista ammentava yhtye on kuitenkin ehkä lainannut kansikuvansa keski-eurooppalaisesta nuutti- tai laskiaisperinteestä, missä aika villinnäköisesti pukeutuneet karnevaalihahmot kiertelevät talosta taloon tai kulkueina.

Albumin nimi taipuu suomeksi "Kummituksia metsävuorilla" ja oikeastaan nimi ja kansikuva kuvaavatkin todella hyvin Sturmperchtin musiikkia ja albumia. Törmäsin levyyn ekan kerran sen juuri ilmestyttyä, koska Julian Cope hehkutti sitä Head Heritage saitillaan. Silloin tyylilajina toiminut folk- ja neofolk eivät kuitenkaan nostaneet tätä mihinkään erityisiin lokeroihin ja Sturmperchtin kuuntelu jäi lähinnä kannelle naureskeluksi ja kurisioteetiksi.

Neofolk tyylilajina ja terminä on ehkä jollain tapaa muodikas ug:n marginaalissa. Iso osa bändeistä myös joko flirttailee fasismin kanssa, tai on: fasisteja. Eivät tietysti kaikki, tyylilajin perustajista lähtien mutta tällainen pohjavire hommassa kuitenkin on.
Ymmärtääkseni Sturmpercht ei tähän piiriin kuulu, mutta toisaalta yhtyeen kappaleissa pyörivät teemat pakanuudesta ja luonnon romantisoinnista tuulahtavat raikkaan 1920-luvulta. Romantische und takaisin luontoon. 

Ajattelu nautti suosiota saksalaisen nuorison keskuudessa Wandervögel-liikkeessä ja purskautti populaarikulttuuriin vaikutteita esimerkiksi Hessen 'Matka aamun maahan' kirjaan ja sitten oudosti valtameren toiselle puolelle San Fransiscon alueen kirjakauppoihin, jonka hämmentävin juonne ennen beatnickkejä oli Nat King Colelle kirjoitettu julistus 'Nature Boy'. Mutta tästä ehkä joskun lisää toisessa postauksessa. Wandervögel-liike nimittäin sulautettiin ja lopetettiin muitten nuorisoliikkeiden kanssa Natsi-Saksan ainoaan sallittuun nuorisotoimintaan eli kansallissosialismiin ja Hitler-jugendiin.

Ympäri mennään, yhteen tullaan jne.

Kummitukset ja metsävuoret nousevat esiin myös musiikin toteutuksessa. Neofolkissa on aika yleinen instrumentaatio laulajan (tahallisen) keskinkertainen jokamiehen jollotus, landolan näppäily ja ylipäätään riisuttu ulosanti. Tätä koristellaan rummun takomisella ja mahdollisesti elektronisilla äänillä ja hälyllä, jolloin uusi kohtaa vanhan perinteen ja niin edelleen. Luetaan vähän runoja jumittavan taustan päälle ja kuiskutellaan. No, hyvältähän se kuulostaa ja välillä Sturmpercht on hyvin lähellä 70-luvun alun Witthüser & Westruppin "kosmista minimalismia". Välillä ollaan maailmantuskan reunalla runollisina, välillä hoilataan kuin härskissä oluttuvassa. Humppaa, haitaria, huiluja, näppäilyä ja elektronista maalailua.

Levylläkin kokeellinen Sturmpercht on netin keikkavideoitten perusteella ollut sitä myös livenä. Viimeisestä julkaisusta alkaa vain olla jo yli viisi vuotta aikaa, joten en tiedä toimiiko yhtye enää.

perjantai 10. joulukuuta 2021

Terry Oldfield - Spirit of the Rainforest 1990

Terry "Miken veli"Oldfield on ollut Levyhyllyssä aikaisemminkin. Huilunsoittoa opetellut Terry liitetään yleisesti (myös hänen sisaruksensakin jonkin verran) henkisen kasvun ja parantamisen musiikkiin, eli new ageen.

Genre onkin omanlaisensa kasa, jossa muiden tavoin on varmasti ja todistettavasti helmensä, kunhan jaksaa kaivaa kasettikasaa tarpeeksi syvälle. Kasetti ei sanana eksynyt tähän vahingossa, vaan tietynlaisessa DIY-hengessä ja pien- tai omakustantamoiden julkaisemat teokset ilmestyivät usein juuri c-kasettimuodossa. Näitä oli halvemman julkaisukustannuksen takia helpompi ulostaa, mutta myös myydä luontaistuote- yms. kaupoissa. Ja ennenkaikkea hiilaava musiikki oli tehty kuulokkeilla kuultavaksi, ja 80-luvun yksi suurimmista ilmiöistähän oli Sony Walkman-korvalappustereot.

Vaikka new age-skenen toiminta tapahtui pääosin kaupallisen levy-yhtiötoiminnan tutkan "alapuolella" markkinat olivat olemassa; tämäkin Oldfieldin levy myi hänen mukaansa 300 000 kappaletta. Tai siis kasetti ja CD. 

Terry Oldfield asui tässä vaiheessa ja kaiketi edelleenkin Australiassa. Spirit of the Rainforest lokatoituu kuitenkin Australian pohjoisosan viidakkojen sijasta Etelä-Amerikkaan ja Amatsoniaan. Kyynisesti voisi todeta sen sisällön olevan viidakon kenttä-äänityksen (lintujen ja apinoiden ääniä ja mökää) päälle laitettu "tiiliskivi FM-synan koskettimille" tyyppinen juttu. Siihen päälle vielä vähän Terryn huilua ja panhuilua, koska ollaanhan nyt Etelä-Amerikassa. Näistä jälkimmäinen kuulostaa vielä pahasti olevan oikeasti Yamahan DX-7:n äänipankista.

Mutta ei homma nyt niin yksinkertainen ole, nimittäin Spirit of the Rainforest on hitaassa kehittelyssään ja luonnonäänissä oikeastaan aika mukava levy. Ehkä sillä on tosiaan hiilaava vaikutus? Levy jakautuu kahteen pitkälti yli 20-minuuttiseen ääniteokseen ja se on erittäin miellyttävää tapettia aina siihen asti, kunnes juustoiset huiluosuudet tulevat mukaan. Tämä tapahtuu onneksi ensimmäisen biisin kohdalla vasta 18.-minuutin jälkeen, eikä ensimmäisen kappaleen huilumelodia ja sen variaatio ole itse asiassa laisinkaan hullumpi, tai ainakaan teokseen sopimaton. Pikkaisen juustoa saa ja pitääkin olla. Kakkosbiisissä mennään hyvin pitkälti samoin merkinnöin, huilu- ja panhuiluosuuden ollessa hivenen juustoisempi. Mutta viidakko ja syntetisointi ovat kaunis ja toimiva yhdistelmä.

Suosittelen CD:tä, jos ja kun tulee halvalla vastaan esim. kirjastojen poistomyynneissä yms.

maanantai 6. joulukuuta 2021

SUNN O))) - Dømkirke 2008

Jotkut yhtyeet kehittävät itselleen hyvin uniikin konseptin ja yhdysvaltalainen SUNN O))) kuuluu ehdottomasti tällaisten joukkoon. Bändin syntypaikka Washingtonin osavaltio ja Seattle ovat alueita, joilla Norjan rannikon ja sademetsien jälkeen saadaan laahaavia sadepilviä tilastollisesti suurin määrä. En muista sateettomien ja aurinkoisten päivien määrää, mutta se on pienempi kuin meillä.

Yhtye perustettiin siellä kaksikko Stephen O'Malleyn ja Greg Andersonin toimesta 1996. Alunperin vielä stoner-laahausbändi Earthin tribuuttibändiksi, mutta oma tyyli löytyi jo hetken kuluttua. Bändillä on runsas, pysyvä ja vaihteleva apumiehistö, mutta kaksikko O'Malley-Anderson ovat pysyvä ydin. SUNN O))) on tehnyt myös yhteistyötä lukuisien muiden bändien ja artistien kanssa, kuten Scott Walker, Julian Cope ja japanilainen yhtye Boris.

Jos bändin musa ei ole tuttua, niin levylläkin homman idea on seuraavanlainen: kaksikko soittaa äärimmäisen hidasta riffittelyä ilman rumpalia, yleensä kahdella kitaralla, tai kitaralla ja bassolla. Vieralevia vokalisteja on, kuten myös henchmanien soittamaa syntikkaa, torvea ja niin edelleen. Musiikillinen idea on hitaan riffittelyn resonointi ja harmoniat, jolloin muodostuu hyvin hidasta droneen pohjautuvaa musiikkia.

Koska homman idea on vielä huomattavasti pidemmällä, kuin esikuva Earthin, yhtyeen live-esitykset voisivat olla jään sulamisen katselua ja kuuntelua. Tässä kohtaa SUNN O))) poikkeaa esikuvistaan, jotka nousivat lavalle Budweiser-lippis päässä ja mukaan on otettu hevimetallin... ööö mystisempää puolta bändin soittaessa munkinkaavuissa ja tila, tai vähintään esiintymislava aina täynnä savukoneen savua.
Kaapuhahmot louhivat kitaroita teatraalisen hitaasti valtavien kolmikerroksisten kitara-stäkkien edessä ja bändin viimeinen temppu tai isku on soittaa ihan saatanan lujaa. Siis niin lujaa, että äänenpaino tuntuu yleisön kropassa ja kunnolla. Tämän levyn ilmestymisaikoihin bändin loppushowsta vastasi blackmetal-yhtye Mayhemin silloinen ex-laulaja Attila Chisar mielikuvituksellisine asusteineen. Kunnon showausta siis.

SUNN O))) ei ole tietenkään ensimmäistä kertaa Levyhyllyssä, enkä kirjoita ensimmäistä kertaa mehustelua yhtyeen lavaolemuksesta. Bändi kolisi itselleni 00-luvun loppupäässä huolella jo ennen Tavastian keikkaa ja etenkin juuri sen jälkeen. Yhtyeen levyjä on kertynyt hyllyyn kohtuullisen monta, joskaan mikään kompletisti en tässäkään tapauksessa ole. Jos en väärin muista, niin Tavastian keikka tapahtui samaisena vuonna 2008 ja bändiltä ilmestyi tämän jälkeen albumi 'Monolith & Dimensions'. Kummatkin levyt venyttelivät omassa SUNN O))) ulottuvuudessa rajoja, eikä näitä voi pitää mitenkään puritaanisena kitarasurinana. Pitkäsoitto viittaili nimiteemoissaan spirituaaliseen jatsiin ja tämä neliposkinen on kitaroista huolimatta lähempänä ambient-musiikkia.

Bergenin Tuomiokirkossa 2007 livenä äänitetty levy julkaistiin ainoastaan vinyylinä. Vielä 2008 markkinat olivat CD:n vallassa, joten tämä oli jonkinlainen "keräilylevy". Albumi koostuu neljästä yhden vinyylipuolen täyttävästä kappaleesta/teoksesta, joissa murisee kitarat, Chisar mumisee, hyrisee, kirkuu, Steve Moore soittaa paikan kirkkourkuja ja Lasse Marhaug soittaa noise-ääniä. Tos Nieuwenhulzen lisäilee vielä Moogia. Äänimassa ja maisema on yhdistelmä dronea ja pseudouskonnollista äänikuvastoa, ilmeisen inspiroituneena ympäröivästä tilasta.

Itselleni kävi SUNN O))):n kanssa kuten usein tällaisen kaikesta huolimatta yksitotisen musan kanssa, että rakkaus oli kiihkeä, mutta lopulta lyhyt. Oikeastaan ainoa mitä pitkään aikaan on tullut kuunneltua on yhtyeen yhteistyölevy Boriksen kanssa. Kaivelin tämän levyn hyllystä taannoista DJ-keikkaa varten ja huomasin, että aika vähän tätä on tullut kuunneltua. Yllättävän hyvin maistui pitkän tauon jälkeen ja levypuoliskot tuli pyöräytettyä muutamankin kerran läpi. Ehkä pitää kuunnella uudestaan ne kaksi uusinta.