R.I.P Dennis Hopper 1936-2010

Riding to the Sun



Dylanin Rollin Thunder-livepätkä sopii erinomaisesti tälle elokuvaaja-valokuvaaja-näyttelijän muistokirjoitukselle. Hopper asteli visusti omia polkujaan.

Rättö & Lehtisalo - Uu mama 2010

Ristiriitaisen vastaanoton saanut Uu mama on jo mielletty duon 'välityöksi'. Tätä tukisi sekin, että levyn biisit ja äänitykset ovat vuosien 2006 ja 2010 väliltä.
Jengi diggaili ihan käpynä heidän Röyhkän kanssa tekemäänsä 'Hiekkarantaa' levystä. Aluksi se kuulosti minun korvaani siltä, että kaikkien tekijöiden pahimmat maneerit olivat korostetusti esillä. Nyttemmin olen oppinut vähän pitämäänkin levystä.

Uu mamasta tulee tosiaan vähän samanlainen fiilis, kuin 'Pari lepakkoa Transilvaniassa'. Verrattuna kahteen muuhun aika helvetin tarttuvaan albumiin nämä ovat hivenen tyhjiä. Toisaalta kaksikon haalimat ja yhdistelemät elementit ovat keskinkertaisimmillaankin aika kiinnostavia ja poikkeavia verrattuna esimerkiksi siihen, mitä muilta tulee ulos. Kuka tekee 'Poseidonin kultaiset veljet' tai 'Kaksi harakkaa' kaltaisia biisejä? Ei kukaan.

Bob Dylan - The Bootleg Series Vol. 5: Live 1975, The Rolling Thunder Revue (2002)

70-luvun puolessa välissä moni Dylanin opetuslapsista tai jäljittelijöistä kiersi isoja areenoita kassakone kilisten. Maestro itse oli päättänyt pitkän kiertuehiljaisuuden vähän aikaisemmin. Sirkusmainen Rolling Thunder karavaani lähti kiertämään saleja promotoiden tulevaa Desire-levyä. Dylan jätti itse asiassa muusikoille kertomatta kiertueen pituudesta, eikä yhdessä soittoakaan harjoiteltu kuin pari päivää. Punk-hengessä liikuttiin siis.

Maskit naamaan ja lavalle. Maestro itse esiintyi naama kalkittuna. Ison yhtyeen lisäksi biisejä esitettiin soolona ja duettona kiertueelle mukaan otettujen Joan Baezin (entinen rakas ja vihamies 60-luvulta) ja Roger McGuinnin kanssa. Orkesterin ydin oli Desiren levytysporukka, eritoten viulua soittava Scarlet Rivera. Muuta miehistöä kun katsoo niin huhhuh.. Bowien kyydistään kenkimä Mick Ronson ja T-Bone Burnett kitaroissa. No ei tämä silti mitään glam-rockkia ole.

Itse levy ei ole yhden illan konsertti, vaan kooste useista eri esiintymisistä. Ensimmäinen levy sisältää niitä 60-luvun klassikoita, jälkimmäinen taas Blood on Tracksin ja Desiren mahtibiisejä. Dylan friikeille levyllä on useissa kappaleissa muutettuja tekstejä.

Hieno veto ja hyvä live-levy.

Daft Punk - Discovery 2001

Levyhyllyssä voidaan helposti hypätä Rainbowsta ranskalaiseen elektroon tai houseen. Daft Punkin kohdalla tosin matka ei ole pitkä, etenkään uusimman 'Human After All' levyn kohdalla.

Verkkaalleen levyttävä ja futuristissa naamioissa esiintyvä Daft Punk tunnetaan jonkinnäköisenä edelläkävijänä verkon ja musiikin yhdistäjänä. Heidän konseptitaiteensa on myös malliesimerkki jokaisen graafikon vieläkin kuolaamasta 'future/retro'-tyylistä.

Tätä (teema?)levyä varten kaksikko palkkasi lapsuuden suosikkinsa Leiji Matsumoton tekemään piirroselokuvan levyä varten. Leffaa en ole nähnyt, mutta tyyliltään se muistuttaa niitä 70-80-luvun taitteen avaruus-animeja, joita ranskalainen maailma kopioi esim. 'Olipa kerran avaruus' piirrossarjaan.

Ala-asteelta toisensa tunteneet kaverukset Guy-Manuel de Homem-Christo ja Thomas Bangalter olivat tyypillisiä Easy Rider/Velvet Undergroundia diggaavia teinejä. Heidän musiikillinen innostuksensa osui ensin äänekkääseen rokkiin (Stooges, Mc5 jne.), mikä kuuluukin selvästi yhtyeen musiikissa. Eritoten uusimmalla levyllä.
Vanha englantilainen viisaus on kuitenkin, etteivät ranskalaiset osaa soittaa rokkia, joten Daft Punkin on tehnyt järkevän päätöksen yhdistelemällä näitä elementtejä tunnelmalliseen rytmimusiikkiin, jonka perinteet maassa ovat tunnetusti vahvemmat.

Discovery on siis hyvä levy, jossa koneilla ja sampleilla on kasattu viihdyttävä ja iskevä michael-jackson-euro-house-disko-levy. Tämä on aikanaan täyttänyt varmasti tanssilattian. Ja miksei vieläkin?

Rainbow - Rising 1976

Koska juuri edesmennyt Ronnie James Dio ei saanut R.I.P kirjoitusta, otetaan miehen levy.

Vaikka yhtye olikin Richie Blackmoren, Rising on Dion ja rumpali Cozy Powellin voimannäyte. Ja kyllähän Tony Careyn soittamat monosynaliidit asettivat merkkipaalun kaikille hevikosketin tilutteluille.

Jo aloitusbiisi Tarot Womanin avaruussyna-intro nostaa ihon kananlihalle. Ja miten Powell lähtee fillin jälkeen takomaan sen kompin.. Tätä kuuntelee yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen mieluummin, kuin vesitettyjä 'power-metal' seuraajia.

Tämän edeltäjä, eikä tämän jälkeisetkään Rainbow-albumit ole oikein jytisseet. Bändihän vesittyi Dion jälkeen enemmän ja enemmän ja toimi lopussa huonosta luonteestaan tunnetun Blackmoren kiukuttelukenttänä. Dio sen sijaan pamautti Rainbow:n jälkeen Black Sabbathin kanssa klassikon Heaven and Hellin. Mob Rulesista ei ole muistikuvaa, pitää tsekata. Dion soolotuotanto ei sen sijaan ole ihan kolahtanut. Joka tapauksessa jos miehen varsi oli lyhyt, kajareista tuleva ääni ja karisma olivat jättiläismäiset.

Dead End 5 - Kadun kuningatar 1976

Mistäköhän tämän Youtube-kanavan pitäjä näitä kaivaa?
Aikuisten oikeasti ja rajusti rockkaava mimmilaulajan tähdittämä Dead End 5 tuli kuulemma Suomen Turusta. Bändi ei saanut koskaan suurempaa suosiota, mutta nautti kovan live-aktin maineesta. He taisivat myös tehdä suomen ensimmäisen Ramones-coverin Blitzgrieg Bopista. Ja kuuleman mukaan hyvän sellaisen.

M.A. Numminen - Baarien mies (kirja)

Sain tämän vaikeasti löydettävän kirjan onnellisen sattuman kautta lainaksi kaverilta. Kyseessä on vuonna 1986 julkaistu teos, jossa Mauri Antero Numminen vierailee yksin tai seuralaisen kanssa 185 kunnassa ja 350 eri keskiolutbaarissa.

Tänään tämä alkoholi- ja kulttuuripoliittinen teos tuntuu absurdilta, kun nykyisin keskustellaan lähinnä siitä milloin viinit saapuvat ruokakauppoihin. Keskioluen myynti oli kuitenkin kielletty monessa Suomen kunnassa. Nämä kunnat olivat luonnollisesti pääosin Suomen 'raamattuvyöhykkeellä' ja Lapissa. Mutta silti!

Baarien mies on kunnian- tai huomionosoitus niille pipo päässään istuville velikullille ja jutuniskijöille, joita Suomen kaljakuppilat vieläkin ovat täynnä. Vai ovatko?
Nummisen astuessa ovesta sisään soi jukeboksista yleensä Baddingin 'Laivat' ja tupakansavu on niin sakeaa, ettei erota juoko kahviaan mustana vai maidolla. Kaikki kuusi asiakasta istuvat eri pöydissä ja katsovat eri suuntiin.

Pääosassa ovat siis baarissa istujien lyhyet jutut omasta elämästään, muistelot Nummisen tai seuralaisen (usein Pedro Hietanen) nuoruudesta tai ihan vain kaljan pummaaminen kirjoittajalta. Kaikkeen tähän Numminen suhtautuu toverillisesti.

Yksi kirjan hauskoista piirteistä on Nummisen tyyli kirjoittaa itsestään kuten Julius Ceasar, eli kolmannessa persoonassa. Tämä tuo paikkoihin ja tarinoihin omaa etäisyyttä ja absurdiuttakin.

Vähän samalla tavalla kuin Kaurismäen 'Arvottomat'-elokuvan kadonneessa Suomessa (myös Rauli Badding Somerjoki laulaa siinä) suurin osa kirjan kuppiloista on nykyisin purettu, suljettu tai vain muuten pilattu.
Toivottavasti tämä kulttuuriteos saa joskus kolmannen painoksensa, tai Teemalta lähetetään kirjasta tehty televisio-ohjelma uusintana.

R.I.P : Bo Hansson 1943-2010

Tämän vuoden sisällä levyhyllyyn löytynyt artisti Bo Hansson löytyi huhtikuun lopulla kuolleena tukholmalaisesta hotellihuoneesta.

Deutsche Elektronische Musik , Experimental German Rock and Electronic Music 1972-1983 (kokoelma 2010)

Hipstereiden suosima Soul-Jazz Records julkaisi juuri saksalaista kokeellista rock-musiikkia, eli tuttavallisemmin krautrockkia sisältävän kokoelmansa.

Krautrock-revival on sinänsä mennyt ohi jo ajat sitten, mutta toisaalta genren levyt pyörivät ainakin meikäläisellä edelleenkin. Moneen muuhun juttuun tulee jossain vaiheessa kyllästyminen, mutta näitä sitä vaan jumittaa vuodesta toiseen.

Suhtauduin alun perin kokoelmaan hivenen skeptisesti, koska puolet biiseistä löytyy levyhyllystä ihan fyysisessä muodossa. Kokoelman juju onkin pudottaa väliin minullekin täysin tuntemattomia, tai vähän kuultuja artisteja. Erinomaisia vielä. Oikeastaan ainoa ihan seminaali bändi, joka loistaa poissaolollaan on Kraftwerk. Mutta he ovatkin kuuluisia siitä, ettei heidän musaa julkaise kukaan muu kuin he itse. Myös Agitation Freetä jäin kaipaamaan.

Koska yksi tämän blogin olemassa olon tarkoitus tuputtaa muille artisteja (etenkin jos bändi tai genre on minun mielestäni hyvä ja ansaitsee sen), käytän tilaisuutta hyödyksi ja käyn tapojeni vastaisesti koko albumin läpi raita raidalta.

1. Can — Aspectacle
2. Between — Devotion
3. Harmonia — Dino
4. Gila — This Morning
5. Kollectiv — Rambo Zambo
6. Michael Bundt — La Chasse Aux Microbes
7. E.M.A.K — Filmmusik
8. Popol Vuh — Morgengruss
9. Conrad Schnitzler — Auf Dem Schwarzen Kanal
10. La Düsseldorf — Rheinita
11. Harmonia — Veterano
12. Faust — It's A Rainy Day, Sunshine Girl
13. Neu! — Hallo Gallo

14. Cluster — Heisse Lippen
15. Ibliss — Hi Life
16. Dieter Moebius — Hasenheide
17. Amon Duul II — Fly United
18. Popol Vuh — Aguirre 1
19. Ash Ra Tempel — Daydream
20. Tangerine Dream — No Man's Land
21. Amon Duul II — Wie Der Wind Am Ende Einer Strasse
22. Roedelius — Geradewohl
23. Can — I Want More
24. Deuter — Soham

Levy1
1. Avausraita on Cania, joka on toisille genren tärkein yhtye. Minä pidän bändiä vain ok-osastolla. Jännä funk-biisi.
2. Between oli minulle jokseenkin tuntematon. Kiva hare-henkinen hymni.
3. Harmonian Dino on klassiselta 'Musik von Harmonialta' ja hyväksi todettu mekaaninen biisi.
4. Gila on mukana erikoisella etäisesti power-poppia muistuttavalla biisillä. Ookoo.
5. Kollektiv on jäänyt myös itselle vähän tuntemattomaksi. Heiltä kokoelmalla huiluvetoinen jazz-progeilu, jota säestetään kaikulaitteen losauksilla. Ihan kiva, tosin tälläistä tehtiin muuallakin.
6. Pommin puun takaa heittää Michael Bundt, jota en ollut ikinä kuullut. 'La Chasse Aux Microbes' on minimaalinen ja massiivinen samaan aikaan. Syntetisaattori sekvenssin päälle soitettua jousikonetta. Napakampaa Tangerine Dream-osastoa.
7. E.M.A.K (Elektronische Musik aus Köln) teki 80-luvun alussa televisio ja elokuvamusiikkia. Siihen kategoriaan menee.
8. Popol Vuhin Morgenruss on Aguirre-elokuvan soundtrackilta. Akustisia soittimia.
9. Poikkitaiteilija Conrad Schnitzler on mukana elektronisella ja junnaavalla rytmillä hakkaavalla kappaleella.
10. La Düsseldorf soittaa neonväriset tennisaurinkolipat päässään tämän motorisen ja uljaan oodin reininmaalaisille mimmeille. Tuttua juttua.
11. Harmonia pamauttaa toisenkin biisin ensimmäisen levyn loppuun. Samalta levyltä, kuin edellinenkin.
12. Harmoniasta siirrytään astetta mekaanisempaan suuntaan Faustin paukuttaessa tämän velvettejä ja industriaalia yhdistävän mantransa.
13. Ykköslevy päättyy Neu!:n monotoniseen klassikkoon 'Hallogallo'.

Levy2
14. Kakkoslevy alkaa samanlaisissa (lämpimän) motorisissa tunnelmissa, kuin mihin ykkönen päättyi. Clusterin 'Zuckerzeit' albumin mainio 'Heisse Lippen'.
15. Minulle tuntematon Ibliss soittaa yhden riffin jazz-rokin. Kestää kymmenen minuuttia. Ei hyvä.
16. Dieter Moebius (Clusterin toinen puoli ja Harmonian jäsen) soittaa elektronisen kappaleen soololevyltään. Sitä samaa, sitä samaa kamaa, kuin edellämainitut yhtyeetkin.
17. Amon Düül II:sen Fly United on myös vanha tuttu. Komea outo hard-rock. Ja kaikki laulavat.
18. Aguirren nimibiisi. Tämä biisi kuorokoneineen aiheuttaa vuodesta toiseen ruumiin mielestä (tai siis toisinpäin) irtautumiskokemukseen.
19. Ash Ra Tempeliltä tai Ashralta olisi löytynyt kymmenen parempaakin biisiä, vaikkei tämä 'Starring Rosi' levyltä napattu kappale huono ole.
20. Tangerine Dreamilta mukana on metallinen drone, jonka päällä on sekvenssointia. Biisi on vähän huonommalta 80-luvulta ja albumilta Hyperborea. Toisaalta onhan ne 70-luvun mestariteokset jo tuttuja.
21. Wie Der Wind Am Ende Einer Strasse on kokoelman toinen Amon Düül II biisi ja minun mielestäni yksi yhtyeen parhaista. Itämäinen bassojunnaus, komeita kiipparileadeja ja vimmainen viulu.
22. Clusterin toinen puolikas Roedelius soittaa melankolista elektronista mattoa ja kitaraa ja urkua siihen päälle. Kiva biisi.
23. Canin funk-hitti.
24. Deuter päättää levyn akustiseen droneen. Hyvä.

Baris Manco - Lambarya Puf De 1971

Psykedelia, funk ja proge tunkeutuivat myös Rautaesiripun taakse ja Lähi-itään. Ympäristöt lisäsivät usein tähän matkimiseen oman leimansa, eikä kama sinänsä kalpene saman aikakauden Keski-Eurooppalaisen musiikin rinnalla.

Tässä supersuositun turkkilaisen Baris Mancon huokailu.

Sleep - Sleep's Holy Mountain 1992

Sunn O))) on ollut täällä useaan kertaan hehkutuksen kohteena, joten otetaan myös doom/stoner/drone-metallin pioneeribändi Sleep kehiin.

Sleep's Holy Mountainia pidetään yleisesti yhtenä genren tärkeimmistä levyistä ja kyllä se toimii allekirjoittaneellekin. Alunperin Earache-levymerkille lähetetty demo innosti lafkan julkaisemaan levyn ihan sellaisenaan. Tämä sattuma on todennäköisesti syynä, miksi levy on kestänyt ajan hammasta ehkä paremmin, kuin leveämmällä pörinällä äänittäneet seuraaja-bändit.

Ilman Black Sabbathin mainitsemista ei taida voida kirjoittaa stoner-metallista. Sleepin debyytti ei varasta kuin BS:n ensimmäisen levyn tunnelman (ja muutaman riffin tietenkin). Mukaan voisi heittää vielä Blue Cheerin kaksi ensimmäistä räkä-psykedelia-metalli-prätkä levyä, jolloin sanallisesti saa oikean kuvan tästä levystä. Siis rupisilla saundeilla soitettua pörinää.

Moody Blues - Question of Balance 1970

QoB ei ole Moody Bluesin arvostetuimpia levyjä, enkä suoraan sanoen ymmärrä syytä. Tuotannollisesti edellisten levyjen jättimäisiä päällekkäisäänityksiä oli karsittu. Syynä oli yhtyeen halu pystyä esittämään uuden levyn biisit livenä. Mistään riisutusta musiikista ei ole kuitenkaan kyse, vaan samat dramaattiset mellotronin ulvahdukset sieltä pauhaavat ja olihan viisikosta jokainen erikseen erittäin hyvä biisin kirjoittaja.

Itseasiassa tämä edelläkävijä-yhtye on harmittavasti nykyään turhankin aliarvostettu. Parhaaseen brittipsykedelian lauluntekijäkaartiin kuuluvat jäsenet, erinomaiset muusikot ja progen pioneerit. Ja olihan se 'Nights in White Satin' kaikesta huolimatta aika saatanan komea biisi! Bändin levyille kannattaa antaa uusi tilaisuus, koska ne on jo muinaisuudesta testattu toimiviksi sekä 'päiden', että tavisten keskuudessa. Tämäkin oli ilmestyessään Englannin ja Yhdysvaltain listojen kärkipaikoilla.

Circle - Panic 2007

Yhtyeen julkaisutahdin ollessa kolme levyä vuodessa, maailmaa siunataan monilla erilaisilla Circle-kokemuksilla. Varjopuolena tuolla tahdilla tulee myös aika paljon välilevyjä. Esim. Hollywood ei pudonnut yhtään. Tai oikeammin voisi sanoa, että Circle tekee kehämäisesti (!!!!!) sitä samaa albumia koko ajan.

Levyn kansitarrassa yhtye tituleerataan Suomen speed-kraut pioneereiksi. Sisäkansissa yhtye taas hämää kuulijoita pseudonyymeillä. Hardcore-levyiltä lainataan musiikin lisäksi myös levynkansi-estetiikkaa.

Tunnelmallisella saksa-suhinalla alkava Panic poikkeaa jonkin verran muista yhtyeen levyistä. Nimittäin rauhallisen syntikka-alun jälkeiseillä puolentoista minuutin punk-paahdoilla taitaa laulaa kitaristi Janne Westerlund.
Kaahauksen päälle on vähän liimatun oloisesti soitettu elektronista rutinaa. Levy päättyy taas Tangerine Dream tyyliseen kymmenen minuuttiseen syntikka-arpeggioon.

Ei parhaita, muttei mitäänsanomattomimpiakaan Circle-levyjä.

En valinnut asiaa! Eli politiikka ja musiikki Suomessa

Tänään etäiseltä ja tylsältä kuulostava aihe, politiikka musiikissa oli takavuosina erittäin tärkeässä asemassa Suomessa. A-studion pullonpohjalaseihin sonnustautunut toimittaja saattoi kysyä haastateltavalta monotonisella äänellään;"Mihin sinun musiikkisi sijoittuu poliittisella kentällä?"

Maailmallahan on edelleen jonkin verran paatoksellisia vasemman laidan yhtyeitä (osa jopa suosittuja), mutta suomesta ilmiö sellaisenaan katosi 80-luvun hedonismin, taistolaisten hiipumisen ja Neuvostoliiton romahduksen myötä.

Toisaalta suomen musiikkikartalla ei ole varsinaisesti avoimen oikeistolaisiakaan bändejä (vai oliko Jyrkin ’Molli-Ollilla’ joku hirveä viritys?). Enkä nyt tarkoita mitään oikean käden nostajia, vaan ääri-libertaaneja yms. Tietysti ajatusta voi venyttää ja kysyä itseltään, onko lomaosakekauppias Samu Huberin Sunrise Avenue poliittista musiikkia?

Muutenkin tämän päivän politiikka on valunut ulos perinteisistä vasemmisto/oikeisto blokeista. Toisaalta yksilön korostaminen ja ympäristönsuojelu ovat ehkä sellaisia erottavia tekijöitä, mutta niitäkin voidaan käyttää kummassakin leirissä. Mitään taantumuksen voimia vastustavaa kamppailua ei kuitenkaan enää levysoittimissa käydä.

Joka tapauksessa monelle saattaa olla yllättävää tietoa, että Tapio Rautavaara kuului Suomi-Neuvostoliitto-seuraan. Politiikka ja sen puolet olivat todella syvällä ihmisten mielissä ja sydämissä.

Yksi tärkeä tekijä poliittisuuden hiipumiseen musiikista oli tietysti Love-recordsin katoaminen. Se poisti ne punasilmäisimmät julkaisut levyhyllyistä. Eihän tämä tietenkään sitä tarkoita, että Love-recordsille levyttävät artistit olisivat olleet kaikki vasureita. Levy-yhtiön edistyksellinen julkaisupolitiikkahan vain mahdollisti suurelle osalle artisteista tilaiauuden julkaista erikoisempaa musiikkia, jota ei ’tavanomaisemmalla’ levy-yhtiöllä ollut tarjota.

Tämäkään ei pidä kaikin puolin paikkaansa, sillä Scandia ja Finlevytkin julkaisivat toisinaan rohkeita levyjä ja hyviä artisteja. Mutta eivät tietenkään olisi missään tapauksessa julkaisseet ’Lautanen Guatemalan verta’ tyyppisiä juttuja. Toisaalta poliittisen laululiikkeen perintökin rahastettiin myöhemmin Ultra Bran toimesta. Vielä useiden siinä mukana olleiden lasten kautta.

Mutta palataan takaisin kansallisiin juoksuhautoihin. 60-70-luvun taitteessa ’valkoisen leirin’ kenraali oli Danny. Ilkka Lipsanen veti ladot täyteen, mutta ei tehnyt sitä varsinaisesti rakkaudesta musiikkiin, vaan showhun. Danny-show tarjosi kyllä ponnistuslaudan nouseville artisteille, mutta käteen jäävä raha oli usein pieni. Tosin D:n omatkaan tulot eivät olleet niin tähtitieteelliset, kuin Show:n ulkoiset puitteet antoivat ymmärtää.

Mutta Dannyn taustalla soittavat äijät pysyivät yleensä leirissä purjehtien korkeintaan Jussi Raittisen Boysin, Islandersin ja D:n välillä.

Jussin Eero veli oli astetta radikaalimpi ja hyppäsi Tasavallan presidentin riveihin julistaen suomeksi ja englanniksi. Loven perusjengi oli muutenkin selkeästi vasemmalla puolella kallellaan, tosin Wigwamin ’Being’-levyllä Jukka Gustafssonin ’Proletarian’ biisi joutui äärivasemmistolaisen Otto Donnerin sensuurin käsiin. Alun perin paatoksellinen biisi käsitteli muiden muassa reaalisosialismiakin varsin kitkerästi, mikä ei sopinut Loven episkolaan.

Yksi leirien välillä kulkija oli myös Vesa-Matti Loiri, joka kyllä lauloi Lapualaisoopperassa, mutta kelpasi myös pari vuotta myöhemmin Spede Pasasen kerhoon. Spedeilyjen ohella Loiri hengaili Loven muusikoiden kanssa, josta syntyi mm. puolittain hyvä 4+20 levy. Äänittäpä hän myös Wigwamin 'Tombstone Valentinen' Syyslauluna.

Vaikka Love julkaisikin monta nousevan punk-liikkeen esikoisteosta, konkurssin jälkeen firmasta jäi kuva vasemmisto-hipeistä. Suomen punk-kentällä tämä oli hivenen absurdia, koska keesipäät olivat vielä hanakampia rauhanliikkeen ja maailman pelastajia. Toki vasta sen jälkeen, kun punkin murrosvaiheen hauskanpitäjistä ja ajelehtijoista oli päästy eroon. Joka tapauksessa punkin keskuudessa, tai ainakin asian vakavasti ottavien piirissä vääriä bändejä ei saanut kuunnella. Täysin ilman Loven perintöä ei suomi-rock jäänyt, sillä Johanna kustannus parinkin konkurssin kautta jatkoi firman linjaa.

Mutta 80-luvulle tultaessa koitti hetkeksi se (nyt päättynyt) kausi, jolloin rokin soittamisella ja levymyynnilläkin sai jotain tuloja aikaan. Ja siihen sekaan ei sopinut poliittisuus. Muutenkin juppiajan tullessa Pelle Miljoonat jäivät pitserian nurkkaan julistamaan asiaansa, eikä edes 90-luvun lama saanut juuri mitään sen erikoisempaa irti maan tekstittäjistä.

Oudosti kantaaottavin kama tänä päivänä tuleekin suomi-hopin piiristä. Tyylilajissa tekstin osuus onkin tietysti tärkeä, eikä koleassa pohjolassa pysty oikein bling blingistäkään laulamaan. Tai sekin kääntyy yhteiskunnalliseksi parodiaksi, kuten vaikkapa mainiolla Stigg Dogilla. Asan vielä esiintyessä nimellä Avain nousivat käteen punaiset tiilet. Artisti on käsitellyt myöhemmin samoja teemoja hivenen.. aikuismaisemmin, tai ainakin omalaatuisemmin.

"Täähän on sittenkin hyvää"

Arki- ja työelämän syövereistä tuli pitkästä aikaa mieleen eräs musapohdinta.

Olen nykyisin aika avomielinen musiikin suhteen, mutta huomasin, että olen alunperin saanut useista suurimmista suosikeistani hylkimisreaktion. Ja se lista on todella pitkä.

Suoraan sanoen olen pääsääntöisesti inhonnut aluksi nyt kuuntelemaani musiikkia ja yhtyeitä!

Liekö syynä sitten vanhemmiten kypsyminen moniin artisteihin, tiedä häntä, sillä moneen alussa ärsyttäneeseen artistiin on ruvennut myös aika nopeasti tykästymään- Joka tapauksessa erittäin kummallista!

Tässä bändejä ja levyjä, joita en alussa (aikajanassa voidaan mennä 13 ikävuoteen) voinut sietää ja joita ilman taas ei voi enää olla:

- Velvet Underground
- Van Der Graaf Generator
- Tom Waits
- Tehosekoitin
- Kraftwerk
- Flaming Lips (tosin rakkaus alkoi uudestaan Soft Bulletin levyltä. Ja pidän tästä uusimmasta korvien raastostakin nyt myöhemmin)
- Alice Cooper
- Kiss
- Steel Mammoth
- Sparks
- Asa (aka Avain)
- Beastie Boys
- Brian Eno
- Roxy Music
- Dave Lindholm (okei, eka biisi oli 'Tupakka viini ja villit naiset')
- Hanoi Rocks
- Gun's Roses (no näiltä tykkään lähinnä Appetitesta)
- Aerosmith
- Kari Peitsamo
- Prince
- Tangerine Dream
- Beach Boys
- Ramones
- Van Halen
- Wigwam
- Sargofacus
- Frank Zappa
- Bob Dylan
- Jukka Tolonen
- Grateful Dead
- Slayer

(jatkan listaa huomenna tuoreilla mielin)

Siis mitä helvettiä?
Listahan käsittää lähinnä koko Levyhylly-blogin diskografian :-D
Onko kyse jostain kierosta käänteisestä psykologiasta?

Okei, monen artistin VÄÄRÄÄN levyyn tuli varmasti tutustuttua ensiksi. Tai väärään aikakauteen. Mutta silti TODELLA HÄMÄRÄÄ.

Tom Waits - Blood Money 2002

Blood Money julkaistiin samanaikaisesti vuonna 2002, kuin sisarensa Alice. Levyjä yhdistää teatteri, sillä molemmat sisältävät teatteriesityksille tehtyä musiikkia. Ihan ensimmäistä kertaa Waits ei ollut hommaa tekemässä, sillä jo aikaisemmin oli ilmestynyt levyt Black Rider ja Frankie's Wild Years.

Blood Money sisältää siis 'Woyzeck-kirottu' näytelmään tehtyä musiikkia. Näytelmä sai alkuperäisen ensi-iltansa 1913 (Waitsin musisoima versio 2000) ja Alicen tavoin Blood Moneyn musiikki ja tunnelma pelaa live-action-roleplaytään 1900-luvun alun Euroopasta. Hullua kabareeta, herkkiä schlagereita ja möreää jatsia.
Samat vuosisadan alun- ja puolenvälin erikoiset soittimet soivat kummallakin levyllä (mm. Stroh-viulu ja ensimmäinen kaupallinen 'syntetisaattori' Chamberlain). Kummankaan levyn tarkasta äänitysajankohdasta ei ole tietoa, vaan niitä on tehty ja ne on koottu ripottain.

Vandaalit - Kaikkein komein 1979

Suomi-nugetti. Vandaalien ensilevyltä ja Hilse II levyltä tuttu viisaus.

Steel Mammoth - Nuclear Ritual 2009

Pseudonyymien taakse piiloutuvat ainakin Ville Pirinen, Jussi Lehtisalo ja Anssi 8000. Hiekkakuoppa-Mad Maxista kertovien kansien sisällä on heviin viittaava kömpelehköä boogieta (luonnollisesti) vielä tankerolla laulettuna. Ja sanoitukset ovat post-apokalyptista elämää suurempia.

Yhden ennakkobiisin perusteella odotin, että tämä on niitä Lehtisalon vähän huonompia projekteja, mutta levy yllätti. Tai siis tämähän rokkaa tällä omalla kömpelöllä ja pompöösilla tavalla (levylle on jätetty muutama suoranainen soittomokakin). Vähän niinkuin muinaiset suomi-hevin pioneerit. Ydinbarbaarien kamaa.

Motörhead - Iron Fist 1981

Motörhead nousukiidossa.
Klassisen kokoonpanon rumat jätkät ja selkälippuyleisö. R.O.C.K

Sergius Golowin - Lord Krishna von Goloka 1973

Tämän päivän Suomessa missä Vihreitä äänestävät mm. opiskelijatytöt, jotka eivät ihan (vielä) kehtaa äänestää kokoomusta, ei varmaan kukaan muista liikkeen alkua maailmalla. Biodynaamista viljelyä (kasvien horoskooppien mukaan) ja oraan suojeluahan sieltä löytyy.

Sergius Golowin oli sveitsiläinen esoteerikko ja vihreän liikkeen pioneeri. Lord Krishna von Goloka pitää sisällään kolme akustis-pohjaista, mutta elektronisilla laitteilla efektoitua raitaa, joilla Golowin puhuu verkkaisesti itämäisistä filosofioista ynnä muusta elämää suuremmasta ja esoteerisestä tavarasta.

Levyn tuotannosta vastaa kukas muukaan, kuin legendaarinen Ohr-levymerkin ja kosmisen musiikin kummisetä Ralf Ulrich Kaiser ja hänen kosmiset kuriirinsa. Kuriireina olivat tällä levyllä Walter Westrupp ja Bernd Witthüser, jotka soittivat akustiset instrumentit. Klaus Schultze toi mukaan elektroniset laitteensa ja levyn taivaalliseksi kohottavan mellotronin kuoro-saundit. Myös Jerry Berkers ja Jürgen Dollase Wallensteinista antoivat oman panoksensa.

Lord Krishna von Golokaa on hehkutettu kautta aikain, mutta rehellisyyden nimissä alussa en pitänyt siitä juuri lainkaan. Nyt myöhemmin se on hivuttautunut soittimeen koko ajan useammin. Saksaksi hitaasti luetut filosofiat, akustiset soittimet ja mellotron.. joo täydellinen kosmisen musiikin levy.

Circle - Taantumus 2001

Jussi Lehtisalon johtama Circle on ehtinyt tekemään pitkän levytysrupeaman. Taantumus oli viimeinen levy, jolla oli pääosin mukana vielä vanhan yhtye-kollektiivin jäseniä.

Itse levy nojaa pitkälti yhtyeen uran alkuaikojen basso-pohjaiseen eteerisesti vokalisoituun hypnorokkiin, joka muuttui seuraavalla 'Sunrise'-levyllä hard-rock pohjaiseen - tosin myös hypnoottiseen rokkiin. Myös Mika Rättö vierailee tällä levyllä jo vokaalisuorituksissa. Taantumusta voisikin ehkä sanoa sillaksi näiden kahden eri Circle-tyylin välillä.

Kymmenen vuotta myöhemmin ja muutama sata levyä enemmän kuunnelleena tämänkin levyn vaikuttimet on helppo löytää namedroppaamalla Faust, Agitation Free ja Magma. Mutta toki porilaisittain.