Dingo - Kerjäläisten valtakunta 1985

Kerjäläisten valtakunta oli Dingo-yhtyeen toinen pitkäsoitto ja ensimmäinen, jolla Pepe Laaksonen korvasi bassossa bändistä lähteneen Even. Tilan täyttivät nyt Neumannin kappaleet yksinään, joita on viisi vinyylin kummallakin puolella. Tästä kun ynnäilee, niin kappaleet kestävät tasaisesti sen yli kolme ja puoli minuuttia, jolloin niitä on täytynyt pikkaisen pidentää ja tuottaa. Tästä vastasi Pave Maijanen, joka on yhdessä yhtyeen kanssa sovitusvastuussa kaikista levyn kappaleista.

Kyseinen levy on ensimmäinen äänitetty kasetti, joka minulla on. Sen sain pyynnöstä lahjaksi isosiskoltani omilla kymmenvuotissynttäreilläni kyseisen vuoden toukokuussa. Tämä piti tehdä pikkuisen salaa, koska avoimesti poikamainen poika ei voinut Dingosta pitää - yhtyeellä oli sen herättämän hysterian takia aika 'tyttöjen bändin' maine. Pitää myös muistaa, että 80-luvun puolessa välissä pikkupoikien piti esittää pitävänsä ja kuuntelevansa aikansa käppäheviä, vaikkei olisi omistanut ensimmäistäkään audiopätkää niiltä.

Levy muodostaa tietynlaisen kulminaatiopisteen aikansa 'Dingo-ilmiölle', johon sisältyi siis megalomaanista kouluikäisten tyttöjen hysteriaa. Tälläista oli koettu edellisen kerran Suomessa, kun kodeissa kiljuttiin tv:lle Beatlesien näkyessä sieltä. Kotimaisista artisteista vastaavaa hetkellistä palvontaraivoa koki Kirka 60-luvun puolivälissä. Levy on myynyt huimat yli 190 000 kappaletta ollen edelleen Suomen neljänneksi myydyin äänite ja rokki-albumina edelleen myydyin (Eppu Normaali on myynyt enemmän, mutta kokoelmalla).

Paluu kuolevaisten joukkoon seuraavalla levy, sekä samaan laskusuhdanteen aikaan väärin ajoitettu jäähallikiertue plus Neumannin pään pöhöttyminen katkaisivat yhtyeen toiminnan ja jättivät ilmaan samanlaisen 'lunastamattoman lupauksen' suuruuden toivotusta mahdollisesta paluusta, kuten The Beatleseillä. Rahasummia arvuuteltiin ja lupailtiin pitkin vuosia, mutta toisin kuin Beatles, joka ei ikinä noussut lavalle neljänä henkilönä samaan aikaan Dingo palasi. Uutta samanlaista tuotantoa ei kuitenkaan ole koskaan ilmestynyt ja nykyisin Neumanniksi nimensä vaihtanut Neumann on syönyt Dingon perinnön viimeisetkin säästöt esiintymällä baarin nurkissa jonkun henchmanin kanssa akustisten kitaroiden kanssa - nimellä Dingo.

Palataan loiston päiviin. Edellinen 'Nimeni on Dingo' oli menestynyt hyvin ja takana oli nostetta, jota helpotti Neumannin sävelkynä, josta irtosi ehkä vähän pateettisia, mutta meneviä biisejä merimies/kaukokaipuu-romantiikalla höystettynä. Levyn useassa biisissä vilahtavat satamat, myrskyt, purjeet ja neitsyt-Marian rukoukset. Sekä avoimet viittaukset sukupuoliseen kanssakäyntiin tytön, joskus vielä eksoottista alkuperää olevan neidon kanssa. Samaan aikaan Neumann poseerasi Adam Antin näköisenä Suosikissa merirosvo-muskettipistoolien kanssa.
Tuotannolliset lähtökohdat järjestettiin säästelemättä. Namiskoita väänteli Dan Tigerstedt ja tuotantovastuussa Pave Maijanen, joka tarvittaessa soittaa myös mitä vain. Maijasta voidaan pitää kuudentena Dingona. Levyllä onkin useita efektillisiä juttuja, joita on kaivettu mukaan suurella vaivalla ja aikansa vähäisellä tekniikalla (kuten Autiotalon ovi, joka taisi olla studion vessan oven narina).

Levyn aloittaa 'Valkoiset tiikerit', joka avaa levyn minareetin rukouskutsulla ja piiskaa riffiä eteenpäin ruoskaa muistuttavalla ääniefektillä. Ratsastuskompin päälle heitetään heti tiskiin se eksotiikka hiljaisine moskeijoineen ja karanneine tiikereineen. Lyriikat ovat selkeätä psykoanalyysi-kamaa, mutta sitä en osaa. Tästä pamautetaan eksotiikkamittaria vielä kovemmalle, kun 'Rio Ohoi' kajahtaa kajareista. Myskintuoksussa yhdytään ja banaanilaiva vie. Neumann ei ollut käynyt niin Riossa, kuin Intiassakaan, mutta se kuuluu kuvioon. Kappale loppuu vielä morsetukseen, jonka viestistä en tiedä. 'Tuulen viemää' on hempeä pala, jossa laiva viimein saapuu satamaan, nainen ja mies tarvitsevat toisiaan ja analogisen kasarisynan padit huokailevat. Tästä siirrytään 'Nahkatakkiseen tyttöön', joka esittelee Neumannin näkemystä elämän, päihteiden ja rakkauden (tai sen puutteen) varjopuolista. A-puoli päättyy levyn suurimpaan hittiin 'Autiotaloon', joka on romanttinen kappale, jossa Neumann käveli käsi kädessä taloon autioon ja sai hetkestä aivovaurion. Kappaleella oli tosielämässä myös synkeämpi ulottuvuus, sillä Dingon keikka-showhun kuului, että sanoitukselle uskollisesti Nipa Neumann poimi yleisöstä random-tytön reppuselkäänsä lavalle. Tämä johti muutaman kerran siihen, että sen illan onnetar pahoinpideltiin keikan jälkeen (kerran vakavasti) mustasukkaisten yleisösisartensa kädestä.

B-puoli lähtee käyntiin nimibiisillä, joka jatkaa Nahkatakin kanssa yhteiskunnallista pohdintaa. Taustalla Peten syntetisaattori ja Jontun pidätetty kitara. Kakkosbiisi 'Kirjoitan' nimi-tsekkaa ekan puolen 'Autiotalon' ja kertoo, kuinka Neumann kirjoittaa rakkautensa kaipauksen kohteelle pitkin kaupungin seiniä. Kappaleella on selkeästi alitajuinen yhteys Kirkan suomiversioon 'Leijat' kappaleesta. Levyn pienimuotoisin ja romanttisin kappale on 'Kulkuri ja Kaunotar', jossa vain Maijasen soittamat synat ja akustinen loihtivat kauniin tunnelman. Neumannin ensimmäisellä soololevyllä 'Albionilla' päästiin hetkittäin samaan tilaan. 'Valomerkki' oli pikkupojalle vielä selitettävä asia ja biisi jatkaa suomalaista kaljamelankoliaa. Levyn päättää irkkubiisi 'Hämähäkkimies', joka tinapilleineen ja lyömärumpuineen on irti levyn muusta tavarasta, mutta hämärän tekstinsä kanssa sopiva loppu albumille. Tämäkin kappale sai seuraajia 'Albionilla'.

Dingo ja Neumann lailoivat suomeksi, mutta ainakin kaksi artistin kansikuvista on otettu silti ulkomailla asti. Kerjäläisten valtakuntaa varten tuolloin kovassa nosteessa ja jo esi-juppielämää nauttinut Riipinen oli laatinut suunnitelman kuvaamisesta Marokossa. Neumann pamautti pöytään ennenkuulumattoman pyydön, että myös bändi kustannettaisiin reissulle. Jotain yhtyeen vetovoimasta kertoi, että tälläiseen pyyntöön suostuttiin ensimmäistä kertaa. Kannen auringonlasku pohjois-Afrikassa ja kasettiversion, sekä promo-kaman kuvat siirsivät levyn sinne eksoottiseen Neumann/Dingo ulottuvuuteen ja toivat sille ehkä viimeistä kertaa myös uskottavuutta. Pienenä yksityiskohtanan teinityttö-idoli Neumannilla on muuten kansikuvassa leikkaamattomat amisviikset.

Johtuen, tai huolimatta levyn massiivisesta suosiosta ja painolastista se sijaitsee edelleen siellä romanttisessa Dingo-ulottuvuudessa, jossa elämänpolte ja mielikuvitus ovat tärkeämpiä, kuin äidinkielen opettajien, tai ammattilyyrikkojen arvostus. Laiva odottaa, moottoritie polttaa ja tyttö odottaa. Maailma odottaa. Ja taustalla Jontun kitara pullahtelee välillä pintaan, syntetisaattorit huokaavat ja Quupan kannut kolisevat elämää suuremmin. Mutta levyn ensimmäistä kertaa kuulevien tunteista en tiedä.