Vaikka Sonic Boom onkin ollut Levyhyllyssä aika helevatin usean kirjoituksen aiheena, Spectrum-yhtyeen ykkös- tai kakkoslevy (ihan miten haluaa laskea ja ajatella) ei ole täällä vielä pyörähtänyt. Ehkä syynä on se, ettei se ole alusta loppuun ihan täyttä tavaraa, vaikka sillä hetkensä onkin.Ykkös tai kakkoslevyksi laskeminen johtuu siitä, että vuonna 1990 Peter Kember julkaisi levyn 'Sonic Boom - Spectrum', jolla soitti vielä myös jo hajoamispisteessä olleen Spacemen 3:sen jäsenistöä. Käytännössä Jason Pierce vei koko bändin keikkamiehistön ja Peter Kember joutui kasaamaan uuden yhtyeen, jossa oli toki omat linkkinsä Spacemeniin. Riitapukarien yhtyeet myös levyttivät osittain vuoden 1992 albuminsa vuoroviikoin Rugbyssä sijainneessa VHF Soundcentressä.
Näistä albumeista Spiritualizedin 'Laser Guided Melodies' vetää kiistämättä pidemmän korren. Kumpikin levy jatkaa selkeästi siitä, mihin tekijänsä jäivät Spacemen 3:sen joutsenlaulu 'Recurringin' puoliskoillaan. Mutta siinä missä Pierce vei musiikkinsa sähköisen utuiseen suuntaan, hauraine gospel-vaikutteineen, Kember kompastui omiin musiikillisiin rajoitteisiinsa.
Soul Kiss (Glide Divine) avataan näppärällä Evie Sands varkaudella/lainauksella 'How You Satisfy Me', joka kappaleena ja tavallaan tukkoon tuuttaavalla wall of soundillaan on kappaleellisesti varmaan paras koko Spectrum-yhtyeen tuotannosta. Seuraavalla biisillä 'Lord I Don't Even Know My Name' siirrytään jo nojatuolin pohjalle, Kemberin laulaessa rajatulla rekisterillä ja kappaleen perustuessa droneen ja (Vox Starsteamer-kitaran) tremoloefektin hallittuun käyttöön. Kolmas kappale 'Drunk Suite' on sitten jo silkkaa satunnaisesti vaeltavaa tremoloa, syntikan kilinää ja suhinaa. Seuraavaksi taas hauraasti soitettua yksinkertaista kahden soinnut Velvet/Elevators-henkistä riffittelyä Kemberin ohuen äänen säestäjänä.
Paperilta luettuna ylläoleva kuulostaa itse asiassa oikeastaan houkuttelevalta. Itse asiassa juuri siltä, mikä Spacemen 3:sen musiikissa on ollut ns. "se juttu". Mutta käytännössä tämän levyn kohdalla se ei ainakaan omaan korvaani toimi. Kaikki on tavallaan oikein, mutta joku tästä levystä ja sen haahuilusta puuttuu. Myös levyn cd-ajan hämmentävä yli tunnin pituus tekee tästä kohokohtien puuttuessa puuduttavan kokonaisuuden, jota ei hienoilla soundeilla ja näppärän minimalistisella, mutta myös tasapaksulla tuotannolla paikata. Levyn biisien osakrediiteistä vastasi Richard Formby, joka myös soittaa levyllä.
Käsittääkseni Formby ilmoitti levyn ilmestyttyä, ettei lähde sen markkinointirundille, joten Kember oli ongelman edessä. Vuoden 1992 Spectrum oli oikea bändi, mutta sillä ei aikalaistodistusten mukaan ollut oikein tajua ja taitoa, miten toistaa levyn musiikkia livenä ja keikat olivat lonksuvia ja epävarmoja. Kember solmi Silvertonen kanssa levysopimuksen, missä ei rajoitettu levyn kansitaidetta millään tapaa, joten ensimmäinen painos pakattiin öljyttyihin muovikansiin (joista suurin osa on kuulemma edelleen ehjiä). Kakkosversiossa sitten oli ylläoleva kansitaide. Kaikki rahat menivät tietysti ekoihin kansiin.
Olen aina miettinyt, kuinka paljon levyyn kohdistuvasta epätyytyväisyydestäni johtuu siitä, että ostin sen ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltani, joka kohdistui Lontooseen. Tuolloin kovana brittimusan ystävänä ehkä levyihin ja kauppoihin (jotka kieltämättä 90-luvun puolessa välillä olivat valtavia) kohdistui tuolla matkalla niin suuria odotuksia, ettei niitä voinut täyttää. Silti reissulta tuli ostettua lähinnä huonoja taikka keskinkertaisia levyjä (mm. kamala Hawkwind-bootleg 'Bring Me The Head of Yuri Gagarin). Veljelle sentää sain tuotua Camdenin kirpputoreilta edukkaita reggae- ja dub-levyjä, jotka se oli tilannut mukaan laitetulla lapulla. Jostain syystä tätäkin tulee aina silloin tällöin kuunneltua. Mutta onhan tässä tosiaan: hetkensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti