Nico - Chelsea Girl 1967

Christa Päffgenin, eli paremmin tunnettuna Nicon levytysura käynnistyi silloisen poikaystävänsä, Rolling Stonesien Brian Jonesin avittamana jo vuonna 1965. Nico levytti singlen 'I'm Not Saying' Stonesien managementin kautta ja namedroppauksena seiskatuumaisen tuottivat Jimmy Page ja Andrew Loog Oldham. Jonesin kautta Nico tutustui Andy Warholiin ja tämän hoviin ansaiten hyvin pian paikkansa porukan liepeille. Tämä johti Warholin masinoimaan kiinnitykseen Velvet Undergroundin sivusolistiksi, sekä filmirooliin levyn nimikappaleen elokuvassa.

Päffgen ei ymmärtääkseni myöhemmällä soolouralla konserteissaan esittänyt ikinä sinkkudebyyttibiisiään, eikä kaiketi juurikaan Chelsea Girlin lauluja, vaikka Velvettien biisejä seteissä silloin tällöin oli. Nicon soolodebyytti äänitettiinkin osittain Velvet-miehistön avulla, levyn kappaleista viiden ollessa myös miehistön säveltämiä. Tuleva poikaystävä, tuolloin 19-vuotias Jackson Browne sävelsi Nicolle kolme biisiä, Bob Dylanin ja Tim Hardinin biisipussista tulleiden yksittäisten biisien lisäksi. Vain A-puolen viimeisessä kappaleessa 'It Was a Pleasure Then' Päffgen on itse merkitty osakrediitteihn.

Velvettien levy oli äänitetty jo miltei toista vuotta ennen ilmestymistään ja Nicon soolodebyyttiä. Siinä vaiheessa hän oli jo ehtinyt valloittaa hetkeksi Lou Reedin, sekä myös Lou Reedin sydämen. Näistä ensimmäisen välille syntyi myös oikeastaan aine kestänyt välirikko, mutta jälkimmäinen tuli tuottamaan Nicon myöhemmät sooloalbumit.

Se, miksi artisti suhtautui levyyn myöhemmin kylmäkiskoisesti selittyneekin sillä, että hän ei kokenut sen olevan kerrottu hänen omalla äänellään. Muiden tekemät (kieltämättä kauniit) kappaleet ja tuottajan suuret jousisovitukset aikansa hyvällä folk-tuotannolla ei miellyttänyt myöhempää Nicoa. Vaikka levyn sovitukset rytmisoittimien puuttumisineen, feedback-kierrätyksineen ja välillä rohkean minimalistisine taustoineen ovat ihan silkkaa Nicoa.

Tähän nähden levyn laittaminen soimaan on aina hienoisen hämmentävä hetki. Tästä artisti ei siis pitänyt? Nicon sydämenvalloitukset jatkuivat, listaan kuuluvien Jim Morrisonin ja Iggy Popin kera. Näistä jälkimmäinen esiintyi Nicon seuraavan levyn ja oman äänensä viimeinkin kuuluviin saaneen 'Marble Indexin' avant-gardistisella musiikkivideolla.