Risto - II 2013

Risto on ollut artisti johon niin sanotusti rakastui ja sitten kyllästyi. 'Aurinko plaa plaa plaa' soi levysoittimessa paljon ja miehen räävittömät lyriikkapläjäykset sekä yllättivät, että toimivat. Eikä taustaorkesteri Ristokaan kuulostanut huonolta, vaan soitti erittäin omaperäisesti vaellellen samaan aikaan tutuilla, mutta myös tuntemattomilla Suomen poluilla. Samoilla eväillä seurannut 'Sähköhäiriöön' taas kuulosti jostain syystä täysin saman toistolta ja aiheutti suoranaisen vitutus-reaktion.

Intternetissä ja muualla mediassa kiersi II:sen ilmestyessä huhuja Riston 'paluusta' ja albumi sai vuoden 2013 tekijänoikeusjärjestö Teoston palkinnon, joka jostain ihmeellisestä syystä on jaettu parikin kertaa uskaliaille artisteille.

Olen tunnetusti hitaasti lämpenevää sorttia plus Riston edellinen levy oli niin ärsyttävää paskaa, että tähän levyyn tutustuminen tapahtui sen saamista kehuista huolimatta vasta nyt. II:nen synnyttää kokonaisuutena vähän samanlaisia Risto-tuntemuksia, kuin edeltäjänsä (samaa monologia paljon), mutta musiikillisesti albumilla on kolme hetkeä, jotka antavat tämän anteeksi.

Levyn avaava 'Turvaluola' on yksi niistä. Musiikillisesti se nojaa kauniisiin 70-luvun alun anglo-folk biiseihin sanoituksen pyöriessä sitten vastapainoksi ja vähemmän yllättävästi puoliperversseissä kuvioissa. Kakkosbiisi 'Mikä estää olemasta ihan kaikki' jatkaa saatanan kovaa linjaa ja se seikkailee Aasian tasankojen lisäksi Morriconen pölyisissä maisemissa vocoderin läpi laulettuna nostaen lopussa kaikki ihokarvat pystyyn. Kolmoskappale 'Valoputkessa' tiputtaa levyn takaisin siihen yhdentekevään Risto-kamaan. 'Uskotko Jeesukseen kristukseen' jatkaa samaa linjaa muistellen flippaajan luona vietettyä yötä. Samaten 'Vanhus'. Sitten tuleekin levyn kärkikolmikkoon kuuluva vocoderin, 80-luvun alun synien ja lonksuvien roskiskitaroiden säestämä 'Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento', joka päivittää Nurmion 'On aika soittaa sinfonian', Kollaan 'Tähtien rauhan' ja Leavingsien 'Olipa kerran ihmisen' tähän päivään. Tai sinne pessimistiseen tulevaisuuteen. Robottien laulama "Rakenna meidät sitten omaan aikaasi uudestaan" kohoaa lopussa mantraksi. Tajuttoman kova biisi. Sitten taas Ristoilu jatkuu 'Tiedän millainen on ihminen', mutta kappaleen pelastaa sen kohoaminen kohti loppua kuorokoneen avulla miltei euforikseksi. Levyn päättää 'Moderni suojelusenkeli'.

Risto-yhtye koostuu koskettimia soittavan Risto Ylihärsilän lisäksi kitaristi Tuomas Eriksonista, bassoa ja baritonikitaraa soittavasta Minna Kortelpurosta ja rumpuja siinä soittaa nykyisin moneen ehtivä todellinen renesanssimies Ville Leinonen. Vieraiijoina mukana on Pekko Käppi jouhikkoineen ja kakkosbiisissä huilut ja Morricone-kuorot tarjonnut osa Helsinki Soundpainting Ensemblestä. Lubo-Mir vääntelee vocoderia ja autotunea 'Tiedän millainen on ihminen' biisissä.
Levyn yleissointi on elektronisempi (sellaisessa groovebox-hengessä..), kuin aikaisemmilla äänitteillä. En nyt keksi tähän loppuun mitään sen suurempaa viisautta, tai tiivistystä, mutta II:sen kuuntelee läpi ja muutamilta kohdin vielä oikein mielelllään.