Suonna Konosen johtama Huojuva lato operoi suomikantrin pienellä, mutta edelleen elävällä sarkalla. Musiikkimuoto ei ole varsinaisesti missään vaiheessa ollut niin sanotusti valtavirtaa - vaikka erinäisten vuosikymmenten aikana sitä ovat tulkinneet aika legenda-statuksenkin omaavat artistit.Ensimmäinen näistä taisi olla Tapio Rautavaara, jonka jälkeisen pitkän hiljaisuuden jälkeen Jussi Raittinen yritti tuoda kotimaiseksi laulettua juurimusiikkia Suomeen ja Jarno Sarjanen soi satunnaisissa keskikaljakuppiloiden jukebokseissa. 80-luku toi Freud, Marx, Engels & Jungin taitavine sanoituksineen, mutta toistettakoon, että mitään koko kansan ja joka-artistin musaa kantri ei ole. Etenkään, jos sitä esitetään alkuperäisessä uikutushengessä. Mutta jos kantrin estetiikkaa yhdistää iskelmämusiikkiin... niin saadaan Kari Tapio tai Matti Esko.
Huojuvan ladon kotiseutu- ja nostalgiapainoista musiikkia voi tosiaan ehkä verrata Tapioon, tai Matti Eskoon, etenkin kun ottaa vaikka levyn vahvan, Konosen jo Folkswagen-yhtyeelleen aikanaan tekemän kappaleen 'Suomenhevonen'. Biisi tuntui itse asiassa ensimmäisillä kerroilla voimakkaan lisäksi todella pateettiselta, ennenkuin myönsi itselleen että näinhän sen pitääkin olla. "Erämaa..."... "Mä oon rekkamies"..."Hummani hei". Hienosti kuljetettu biisi tekee siis kunniaa suomenhevoselle.
Levyn aloittava 'Poika unelmoi', kertoo kaikille periferiasta ponnistaneille tarinan, missä aika tai synnyinpaikka eivät ole esteenä unelmille ja menestykselle, kuten kappaleen Juice Leskisen tarinassa. Kononen kuljettaa juttua välillä vähän Springsteenin hengessä, kuten Joensuun ravintola Jokelasta kertovassa 'Joensuu (ne kehnot veivät meiltä wanhan Jokelan)'. Lapsuus ja poislähtö käsitellään biisissä 'Viimeinen lättähattu Lieksaan' ja takaisin paluu kappaleessa 'Pitkät kilometrit kotiin'. Vaikka kohokohdat erottuvatkin levyltä vahvasti, myös muu kappalemateriaali soljuu siinä välissä.
Kun tähän yhdistää Huojuvan ladon taustajoukon (Vartiainen, Vähäkallio ja Korhonen) taitavan soiton, joka taipuu juurimusiikista rockin kautta iskelmään. Muutamaan otteeseen yhtye päästää irti ja antaa soiton soida ja hienostihan se soi. Huojuvan ladon Lättähattu on pienen siedätyksen jälkeen oikein hyvä levy ja varmaan rehellisintä iskelmää, mitä tässä maassa tällä hetkellä tehdään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti