Bostonilainen Magnetic Fields on toiminut vuodesta 1989 lähtien ja ensimmäisen levytyksensä se julkaisi vuonna 1991. Yhtye on käytännössä Stephin Merrittin projekti hänen tehdessään musiikin ja biisit.Mukana on pitkälti alusta asti ollut myös Claudia Gonson, joka soittaa rumpuja, koskettimia, laulaa taustoja ja toimii yhtyeen managerina. Muita Magnetic Fieldsin matkassa olleita soittajia ovat sellisti Sam Davol, John Woo ja laulajatar Shirley Simms, jonka ensimmäinen päävokalisointi yhtyeessä oli juurikin tämä albumi.
Ostin tämän cd-levyn vuosia sitten kun tuli jossain vastaan. Olin tätä ennen kuullut ja ihastunut yhtyeen kakkospitkäsoitto 'The Wayward Bus'iin, joka jäi silloisen vokalisti Susan Anwayn viimeiseksi yhtyeen riveissä. Phil Spectormainen tuotanto hauraan kauniiden kappaleiden kera sulatti sydämen (ja myös jäädytti suojakuoreen) niin kovasti, että alunperin Distortionin kuuntelu ei tehnyt juurikaan minkäännäköistä vaikutusta.
Distortion kuuluu Merrit 'No-Synths'-trilogiaan ja sen musiikillisena vaikuttimena toimi 80-luvun puolenvälin Jesus & The Mary Chain. Surf-henki tunkeekin monesta kohtaa, myös Beach Boysien muodossa esim. Simmsin vokalisoimassa 'California Girls'-kappaleessa. Muuten oikeastaan kaikki on ajettu rumpuja myöten kaikulootien läpi luoden levylle yhtenäisen saturaation sävyttämän, ehkä rannan usvaisen äänimaiseman. Kilinää, kolinaa, säröä, mutta kaikki on kuitenkin koko ajan hallinnassa. Sitten yhdistellään vastakkaisia elementtejä, hauraita lauluja ja niin edelleen. Välillä koko homma vouvaa kuin viallinen nauha tuoden silläkin tapaa rosoa ja elämää.
Resepti on ollut käytössä 80-luvulta lähtien ja siihen nojaavat monet meteli- ja roskarock-yhtyeet. Myös Raveonettes operoi samalla lailla mies- ja naislaulun ja kaikuräminän kanssa, mutta Magnetic Fieldsin vahvuus on Merrittin kappaleentekotaito, sekä myös lyriikat. Ei voi olla hymähtämättä esimerkiksi kappaleen 'Too Drunk To Dream' kohdalla.
Hyvä levy, hyvä bändi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti