Levyhyllyssä on käsitelty aika laajasti omasta fyysisestä levyhyllystäni löytyvää kamaa. Eräs siellä erittäin vahvasti edustettu musalaji on kuitenkin saanut osakseen aika vähän huomioita ja se on 60-luvun autotallirock, eli garage.Syitä tähän on monia. Kuuntelen ja pidän edelleenkin homman estetiikasta, mutta ehkä näitä tuli aikanaan soitettua vähän liian paljon? 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa levysoittimessa (ja ylipäätänsä levyhyllyssä) oli aika autistinen kattaus kyseistä musiikkilajia. Sinkkujen keräilijäksi en sentään silloin pystynyt ruveta, mutta Helsinkiin muuton jälkeen Pebblesit pystyi poistamaan kaupan hyllystä (cd:nä ja vinyylinä) ja Goofinista Kurvissa löytyi erittäin hyvin valkoisen roskarokin kokoelmia. Myös 2000-luvun alussa ilmestynyt ketjulompakko-'garage' innostus söi ehkä omaa intoa, olinhan löytänyt homman 'aikaisemmin' (olikohan tuossa vaiheessa homman toinen vai kolmas 'uusi tuleminen'?). 2000-luvun alussa tutustuin toiseen jäykkään ja valkoperseiseen musiikkityyliin, josta kirjoitettiin 90-luvun brittilehdissä, mutta levyjä ei löytynyt mistään. Eli siis krautrockkiin, josta Levyhyllyssä on jauhettu senkin edestä.
Mutta voi pojat näitä oli vaikea saada käsiinsä silloin 90-luvun alkupuolella. Oma kiinnostus näihin heräsi lähinnä Pistepirkkojen ja erinäisten musalehdissä olleiden heittojen takia. Tämä los angelesiläisen The Seedsien ensimmäisen pitkäsoiton cd-uudelleenversio oli muistaakseni ensimmäinen tyylilajin levy, jonka sain käsiini. Ja ostopaikka oli muistaakseni Simonkadun kentän (nykyinen Kampin keskus) bussiaseman vieressä ollut Diskeri, joka on poistunut muonavahvuudesta jo ajat sitten.
Garage-rock syntyi Yhdysvalloissa 60-luvun puolessa välissä lähinnä englantilaisten yhtyeiden massiivisen vaikutuksen takia. Samaan aikaan keskiluokan vaurastuminen oli edennyt siihen pisteeseen, että jokaisesta korttelista löytyi tarvittava määrä innokkaita soittajia ja ennen kaikkea ne soittimet maksavia vanhempia, jotka mahdollistivat tämän aikansa massiivisen ilmiön. Sanomattakin lienee selvää, että mustia - siis mustaihoisia teinibändejä ei genressä juuri näkynyt vaikka raju rokkenroll oli heidän kynästään lähtöisin. Mikä teki homman musiikillisesti mielenkiintoiseksi oli tietysti se korttelin DIY meininki, millä teinipojat matkivat Beatleseja, Stoneseja ja Yardbirdseja ja jonka kaikinpuolisista ylilyönneistä syntyi genren yllättävän homogeeninen soundi ja misogyniaa, eli naisvihaa tihkuvat lyriikat. Tämä on tietysti ymmärrettävää, koska samaan aikaan suuri osa soittajista ja yleisöstä painiskeli hormonaalisten agressioidensa kanssa.
Garage oli siis aika pitkälti ruohonjuuritason genre, jossa keikat olivat koulujuhlissa tai lähi-pizzeriassa, mutta valppaat levy-yhtiöiden sedät olivat korvat tarkkana aikansa ilmiöille ja sen estetiikka ui hetken ajaksi niin sanotun valtavirtamusiikinkin pariin. Tätä ei kestänyt pitkään, sillä pari vuotta myöhemmin homman 'jokainen voi perustaa bändin' vaihtui tunnin mittaisiksi soolorunkkailuksi ja Voxin pikkuvahvistin kahdeksi Marshall-stägiksi, joihin ei enää ollutkaan varaa. Samaan aikaan yleinen ilmapiiri muuttui huolettomasta 'batman-sarjan menosta' agressiivisempaan ja konfliktiherkkään menoon, mistä toki lirui musiikinkin puolelle omat.. hmm. no hienoutensa.
Tyylilajia on pidetty yhtenä myöhemmän punk-rockin esimuodoista ja yhteistä on, että garagekin on parhaimmillaan siinä seiskatuumaisen pituudella. Harvalla bändillä riitti muistiin jäävää sanottavaa edes sinkun kummallekin poskelle. Näimpä näiden yhtyeiden pitkäsoitot ovat harvoin täyttä tavaraa kolmea biisiä enempää ja jos ovatkin, niin silloin ollaan yleensä jo omilla poluilla, kuten vaikka 13th Floor Elevatorsien debyytillä.
The Seedsin nimikkoalbumi on yksi niistä harvoista puhdasta garagea/psykeä sisältävistä albumeista, joka kantaa koko albumin mitan. Bändi kulminoitui aika pitkälti vokalisti (ja basistiksi merkityn, vaikkei bassoa oikeasti levyillä tai keikoilla soittanut) Sky Saxoniin, joka oli vastuussa pitkälti bändin musiikista, sekä valtavine vaatekaappeineen myös lava-preesenssistä. Edellisvuonna perustettu Seeds oli tehnyt pitkäsoittoa aikaisemmin pari singleä, jotka nousivat tyylilajille ominaisesti kovaan paikalliseen suosioon. Itse albumi ei ollut myyntimenestys, mutta siltä uudelleenjulkaistu single 'Pushin Too Hard' (aiheena yllättäen ärtymys naissukupuolta kohtaan) nousi seuraavana vuonna kansalliseen top40:een ja on kahdella soinnulla pelaavalla hakkauksellaan ilmiselvää proto-punkkia.
Koska olin ennen tätä levyä lähinnä lukenut juttuja miltä garage kuulostaa (oletin sellaista isompaa rokkia ja säröisempää), niin The Seedsin ensi kuulema oli hämmentävä kokemus; joku rotta naukuu ohuen kuuloisen Doors-urkujen ja epävireisen sähköpianon päällä soivan musiikin päälle. Säröäkin piisasi parissa biisissä, mutta erittäin käppäisesti - ja ohuesti. Vähän myöhemmin selvisi, että ennakko-odotuksia lähempänä olisi ollut The Sonics, mutta kaikkine vikoineen tai juuri niiden takia tykästyin nopeasti Seedsin musiikkiin ja levyyn. Oikeastaan Seeds soundeineen, aiheineen ja olemuksineen muodostui omaan korvaan siksi, mihin sitten pienempiä yhtyeitä vertasi. Ja sen musiikissa on kieltämättä oma outo svenginsä.
Sky Saxonin vokalisointi muistutti tyylilajille uskollisesti Mick Jaggeria, mutta myös sen lisäksi Eddie Cochrania ja erityisesti Buddy Hollya ja hänen teinioopperaa. Levyn biisimateriaali jakautuu räkänokkaisen uhittelun ja limaisten teiniballadien välille. 'Evil Hoodoo' primitiivisenä psyke-bluessina oli levyn pisin biisi ja poiketen suuresta osasta aikalaisia Seeds ei tarvinnut levynsä täytöksi turhia covereita toisten biiseistä.
The Seedsien heikkous ja vahvuus oli sen ohut, mutta äkäinen soundi, jonka muodostivat kosketinsoittaja Daryl Hooper urkuineen ja juuri oikein epävireessä olevine sähköpianoineen, rumpali Rick Andridge ja kitaristi Jan Savage, jonka rupinen lyhyt soolo 'Pushin Too Hardissa' on klassikko. Ei Seeds nyt ihan Crampsilta kuulosta, mutta ehkä Crampsiltä, joka soittaa Doorsia (joka muuten aloitteli Seedsejä lämpäten)? Hooperin koskettimet ovat suuressa roolissa ja pari kertaa levyn aikana soitettu sama sähköpianosoolo eri biiseissä saa hymyn nousemaan suupieliin. Mitäs sitä nyt hyvää pois heittämään. Itse asiassa muutama levyn biisikin muistuttaa aika paljon toisiaan, mutta mitäs sitten?
Balladeissa taas Sky Saxon kuulostaa siltä, että joko tukahtuu tai totaalisesti flippaa sydänsuruihinsa. Ainakin antaa kaikkensa. Seedsien musan voikin nähdä jonkinlaisena (kauhu?)sarjakuvaversiona aikansa musiikista. Levyn kannessa yhtye poseeraa jossain hylätyllä maatilalla. Rumpali Andridge lännenmiehen asussa, Savagella on intiaanisulka päässä, koska hänellä puheiden mukaan virtasi komanssiverta. Saxon kuulailee ja Hooperilla on 1800-luvun alun vaatetus. Kaikki aikakautensa tuttua kamaa muiltakin bändeiltä ja niiden hupsuttelupukeutumisesta.
Seedsien ura tyssähti pari vuotta myöhemmin ja bändi jäi sellaiseksi puolen hitin ihmeeksi. Tökkäisy sakeamman psykedelian puoleen jätti yhtyeen kuin tikun paskaan ja homma jatkui hetken Saxonin projektina. Mies muutti 70-luvun alussa Havaijille ja liittyi Yahowha-kulttiin, missä oli kaiketi loppuun saakka. Saxon kuoli 2009 harmittomasti alkaneeseen, mutta pitkälle edenneeseen sisäiseen tulehdustilaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti