Eli minun ei ole pakko kuunnella jotain ja sitten kirjoittaa siitä jos en pidä siitä. Minun ei tarvitse myöskään arvottaa tai sijoittaa jotain teosta populaarimusiikin kenttään ja muihin julkaisuihin nähden. Niimpä omat negatiiviset kirjoitukset joistakin levyistä tai artisteista rajoittuvat lähinnä tälläisiin perverssin masokistisiin kuunteluelämyksiin, joita joskus tulee harrastettua.
Ressu Redfordin (ent. Reddie Redford) musiikillista uraa ja tuotantoa voi pitää jonkinnäköisenä 'tyrkkynä' olemisena. Ura on sinänsä johdonmukainen ja pysynyt tiettyjen uomien sisällä, mutta musiikki ja ratkaisut ovat aidon sijasta olleet läpi uran hyvin 'yrittäjähenkisiä'.
Miehen 80-luvun yhtye Bogart co esiintyi sponsoreiden ja maitomainosten kanssa soittaen pliisua funk-poppia, joka maailmalla oli toki suosittu tyylisuunta, mutta täällä jäi ehkä keskikaljaisen suomirokin varjoon. Ainakin suosiossa, jossei sponssirahoissa. Itse asiassa Bogart taitaa olla tälläkin levyllä sovitusvastuussa Rels-nimellä (paria vuotta myöhemmin koko porukka hyppäsi jo eurodance-kelkkaan nimellä Sound of R.E.L.S.). Ja suurin osa levyn biiseistä on myöskin yhtyeen kädestä.
Bogartin alussa näkyvyyttä saanut ura hiipui samaan tahtiin, kun soittajat ja Ressu lähenivät kolmeakymppiä ja tämän tapahtuessa vuonna 1991 Ressu julkaisi ensimmäisen soololevynsä 'Ressu'. Tyyli vaihtui iskelmällisemmäksi, joka johti varmaan siihen haluttuun radiosoittoon. Ressun musiikki soikin niin paljon radiossa, että ikävän monen kappaleen muistaa ulkoa.
Koska silloin oli teini-iästä aikuisuuteen ponnistava nuori en huomannut kappaleiden lyriikkojen.. hmm puberteettimaisuutta. Kaikki muistavat tämän musiikin olleen hivenen sentimentaalisen lipevän laskelmoitua, mutta vasta nyt uudelleen kuunneltuna ja koko pitkän albumin jälkeen huomaa, kuinka naivia kamaa tämä noin sisällöllisesti oli. Tyylikeino on todennäköisesti ollut tahallinen, onhan kohdeyleisö ollut iskelmällisyydestä huolimatta kasvavassa (tai kasvun keskeyttäneet) iässä ollut tyttöyleisö. Samaa naiviutta oli kuitenkin monessa muussakin 90-luvun puolivälin kaupallisessa artistissa, kuten Movetroneissa. Hassuksi tämän tekee tietysti se, että laulujen esittäjä ja kertoja oli kuitenkin tässä vaiheessa jo yli kolmikymppinen ukko. Ammattitaitoa ja asennetta siis vaadittiin. Itselläni ei olisi pokka pitänyt.
Levyn avaa Bogart collektiivin säveltämä 'Kuusi kuuta & Saturnuksen renkaat', jonka karseista lyriikoista on yllättäen vastuussa itse grand old man Jukka Virtanen. Biisi sai runsaasti radiosoittoa ja soi valitettavasti korvamatona meille altistuneille pienenkin annoksen jälkeen. Seuraavana tulee levyn nimibiisi 'Taas aurinko nousee', joka on käännös kantrilaulaja John Denverin 'Annie's Song'ista. Tässä vaiheessa lienee syytä huomioida, että levy on eräänlainen elektronisen musiikin levy. Eli taustat on ohjelmoitu aikansa laitteilla ja poikkeavat vokaalien iskelmällisestä hengestä - ainakin noin soundeiltaan. Ensimmäinen kertahan tämä ei ollut, sillä jo Kake Randelin 70-luvun lopussa naitatti iskelmän synteettiselle pohjalle. Siinä, missä Jori Sivosen taustat kuulostavat tänä päivänä omalla tavallaan sympaattisilta Ressun 90-luvun 'house'-soundit kuulostavat vain teennäiseltä ja liimatulta.
'Mulla ei oo voimaa' kolmantena jatkaa varmaa perään nyyhkimistä. 'Liian pitkä katse' lainaa alussa hivenen Whamin 'Careless Whisperin' fonia, mutta siirtyy sitten 'Saritan' kanssa laulettuun duettoon. 'Resepti' lähentelee kutupoppia tajuttoman lattean viiden pennin viisauden kanssa. 'Monta suurta unelmaa' on lähinnä tavallista perinteistä pop-iskelmää, mutta kertsissä lyödään taas tylsää latteuden tikaria rintakehään.
Latteus jatkuu latteampana 'Rakastuin, sokaistuin' biisissä, joka käsittelee yllättäen.. nojoo. 'Väärin, tai sit oikein' vie latteat elämänviisaudet ja opetukset levyn huippupisteeseen. 'Kuka sut vie' pysyttelee Rami Alangon (Neon 2) lyriikoilla levyn tutuilla linjoilla. Levyn virallisen osuuden päättää 'Jos vielä olet vapaa', joka on uusioluenta vuoden 1970 mummoiskelmästä. Sanathan siihen teki Saukki ja ne löytävät Ressun suussa taas uuden hengen ja kevyen jumputtavan taustan. Levy päättyy kahteen mixaukseen levyn aloitusbiiseistä.
Ressu Redfordin musiikista oli jäänyt mieleen se hymäyksellä ohitettava sympatia yrittämisen hengestä, eikä sitä kaupallisuutta missään vaiheessa peiteltykään. Silti albumillinen tätä kamaa yhteen putkeen kuunneltuna on yllättävän raskasta ja vaativaa kamaa. Oletan, että Ressu itse on salanimen takaa vastuussa pääosasta levyn lyriikkoja. Niihin verraten nopeimmatkin viinapalkalla puolessa tunnissa väännetyt 70-luvun finnhits-käännökset kuulostavat korkeakulttuurilta ja runoudelta tämän levyn latteusten rinnalla. Mikä on saavutus sekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti