The Leaves - Lemon Princess 1966

Populaarimusiikki- ja teollisuus sellaisenaan (mikäli sitä ruvetaan laskemaan Beatlekseksien massasuosiosta?) kellottaa jo yli 50-vuoden ikää. Tämä tietysti näkyy alan pioneerien ja legendojen poistumistahdin kiihtymisellä, kuten tässä vuoden aikana ollaan nähty. Los Angelesilaisen The Leaves-yhtyeen kohdalla ei voi puhua legendoista, mutta ehkä jonkinlaisista pioneereista.

Omasta levykokoelmastani mittavan siivun omaavat autotallirock, eli garagekokoelmat ovat olleet aika vähällä huomiolla täällä itse blogissa, mutta kyllähän noita Nuggetseja, Pebblesejä, Back From The Graveja, Teenage Shutdowneja ynnä muita löytyy hyllystä. Yhdessä vaiheessa en oikeastaan vuosikausiin kuunnellutkaan oikein mitään muuta.

Amerikkalainen autotallirock ilmiönä myös täyttää (tai on täyttänyt) pyöreät viisikymmentä vuotta. Suuret ikäluokat, yksi fuzz-pedaalia käyttänyt hitti, supersuosittu nelihenkinen orkesteri ja ennenkaikkea kohonnut elintaso esikaupunkilaisaluetalon autotallin ja halpojen kaikkien (keskiluokkaisten) saatavilla olevien vahvistinten kanssa muodostivat ensimmäisen ryntäyksen, jossa "jokainen pystyi olemaan kaupunkinsa Beatles".

Ei tietysti pystynyt, mikä yhdessä tyylilajin ylilyöntien ja täysvalkoihoisen jäykän rytmin kanssa loi ensimmäiset peruskivet musiikkisuunnalle, jota kymmenen vuotta myöhemmin kutsuttiin punkiksi. Ja tietysti toi ulos suuren määrän mielenkiintoisia sinkkubiisejä.

The Leaves oli yksi niistä yhtyeistä, jotka nauttivat hitusen suurempaa suosiota. Yhtyeen ensimmäinen single 'Too Many People' oli paikallinen hitti kotikaupunki Los Angelesissa ja bändi kävi tämän jälkeen levyttämässä oman versionsa helvetin versioidusta kappaleesta 'Hey Joe'. Sinkun tullessa painosta yhtye veti sen pois myynnistä, koska ei ollut tyytyväinen sen soundeihin. Seurasi vielä miehistönvaihdoksia ja fuzz-kitaralla ryyditetty uusi versio julkaistiin keväällä 1966. Siitä tuli paikallinen ykköshitti ja se kohosi kansallisestikin top-40 listalle. Leavesien versio poikkeaa Jimin samana vuonna naulaamasta kuuluisimmasta versiosta siinä, että se kaahataan läpi aika punk-temmolla ja upbeattinä. Itse kappaleen kirjoittajasta ja alkuperästä on varmaan yhtä monta tarinaa, kuin siitä levytettyjä versioita.

Maailma oli avoinna The Leavesille, mutta yhtye julkaisi pitkäsoiton (joka on tyylilajin mukaisesti heikko) ja sitä siivittävän sinkun 'Lemon Princess', josta ei tullut jatkohittiä. Näin jälkikäteen se edustaa toki yhtyeen mielenkiintoisinta antia, mutta jossain sitä kuvailtiin englanniksi "A Weird Walz-time Song About Satanic Possession", mikä on juuri näin.
Vuosi 1966 oli toki monilta osin myyntilistoillakin hämärä, ja hämärämpiäkin lauluja tehtiin, mutta The Leavesin juna meni. Yhtye hajosi, mutta osa sen jäsenistä jatkoi muissa yhteyksissä. Näistä mainittakoon laulaja Jim Pons, joka liittyi tämän jälkeen suosiota nauttineeseen The Turtlesiin ja tämän jälkeen Frank Zappan Mothers of Inventioniin. Pons jätti musahommat taakseen vuonna 1973, jonka jälkeen oli eläkkeeseen saakka amerikkalaisen jalkapallon NFL-sarjajoukkue New York Jetsien filmi- ja video-ohjaaja.

Garagelle kävi sitten vähän samalla tavalla, kuin saman ajan tv-sarjoille Batman ja Monkees. Maailma muuttui ympärillä sellaisella vauhdilla, että tyttöystävälle uhoaminen, tai hassuttelu tuntuivat aiheina turhan kevyiltä rotusorron, palavien kaupunginosien, poliitikkojen murhien ja Vietnamin sodan rinnalla.