Levyhyllyn vuosi lähti tammikuussa käyntiin miltei postyymilla albumilla, eli David Bowien Blackstarilla, jonka julkaisu ajoitettiin lähelle artistin "lasketun ajan" loppua. Siinä missä Bowie heitteli musiikissaan viimeisellä levyllään hihastaan uransa tavaramerkkejä, eli yllätyksellisyyttä ja arvaamattomuutta, Joey Ramonen vuosina 2000-01 ja kuoleman jälkeisenä vuonna julkaistu 'Don't Worry About Me' ei sellaisia tarjoillut. Sen sijaan se päästi Joeyn vielä kerran ääneen ja testamenttaamaan esikuvilleen, eli 60-luvun tyttöbändeille, Beatlesille ja Stoogesille.Vuonna 2001 imusolmukesyöpään kuollut Joey Ramone diagnosoitiin vuonna 1994 ja Ramonesin loppuaika kului jo sairastellessa. Koko Ramonesin alkuperäisen kokoonpanon pääkolmikon poistuminen tästä maailmasta ajallisesti hyvin nopeasti peräjälkeen (plus alkuperäisen rumpalin ja ideanikkarin Tommy Ramonen poistuminen vielä muutama vuosi sitten) on outo sattuma, mutta näin se vain kävi. Ei tule rumia uudelleenlämmittelyjä. Niistä pitää huolen Joeyn joka paikassa sössöttävä velipuoli.
Don't Worry About Me jäi ristiriitaiseksi ja kirjavaksi testamenttilevyksi: sen avaava tunteisiin vetoava Louis Armstrong-coveri 'What a Wonderful World' voisi toisenlaisella tuotannolla toimia, mutta koko levyä vaivaava keskipaksu marshall-tuuttaus tekee siitä klassikon sijasta sellaisen "koulubändi soittaa iskelmän rokkiversiona" vedon... ei ei ei. Ei, vaikka tietää artistin laulavan jo haudan takaa. Ja onhan siinä sitä melodista Ramones-henkeä mutta ei. Joeyn omat biisit ovat parhaimmillaan sellaista kasari-Ramonesin parhaimmistoa ja sieltä kohoaa ylitse muiden sokerinen 60-luvun tyttöbändeille kumartava, särkyvällä falsetilla laulettu 'Mr. Punchy' mimmikööreineen. Toinen massasta nouseva biisi on super-realistisine omakohtaisine sairaala-lyriikoineen Ramonesaava 'I Got Knocked Down (But I'll Get Up)'. Levyn toiseksi viimeinen biisi on albumin toinen cover-biisi; Stoogesin 1969 joka vedetään ihan 1:1 alkuperäisen kanssa. Mikä ihme tässäkin on ollut pointtina, kun Ramones kuitenkin omalta osaltaan vei jo 70-luvun puolessa välissä stoogeshommia omaan suuntaansa? No, kunnianosoitus varmaan tämäkin.. Levyn päättää hyvästihenkinen nimikappale, joka ei ole kuitenkaan Joeyn uran mieleenjäävin sävellys.
Levyn tasapaksusta tuotannosta vastaa miltei joka biisillä kitaraa soittava Daniel Ray, joka tuotti myös kolme levyä Ramonesin uran laskukaudella. Dictatorsien Andy Shernoff soittaa miltei kaikki levyn bassot, rummuissa vuorottelevat Marky Ramone ja Frank Funaro. Taustavokaaleissa vierailevat mm. Captain Sensible ja Helen Love.
Soololevy saa puutteineen aina ajattelemaan millainen tavallaan "hukkaan heitetty" lahjakkuus Joey Ramone oli. Tämä kuulostaa raa'alta ja saa varmasti monet Ramones-fanit varpailleen, mutta olisiko musiikkimaailmalle ja Joeyn uralle ollut parempi, jos hän olisi 'End of the Centuryn' jälkeen lähtenyt soolouralle tiukan formaattimusiikin sijaan (Ramones)?
Bändi teki toki vielä 80-luvun puoleenväliin ihan päteviä albumeita ja sen jälkeen yksittäisiä biisejä, mutta mikä järki oli lopulta istua joka ilta autossa keikkamatkalle puhumatta keskenään. Perillä paiskotaan biisit ja sitten taas autoon ja himaan. Lankoja ja konetta piteli käynnissä tietenkin Johnny Ramone, mutta muutenhan yhtyeen miltei kaikki biisit olivat käytännössä Dee Deen ja Joeyn kynästä. Osasyy tähän Joeyn passiivisuuten oli varmaan hänen diagnosoitu mieto mielisairaus, sekä 80-90-luvulla kehiin astunut kokaiinin käyttö, joka tosin loppui myöhemmin. Silti ei voi olla ajattelematta, miten paljon parempi tämäkin levy olisi ollut, jos se olisi tehty uran kriittisinä 80-90-luvun taitteen vuosina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti