Musiikin kuuntelussa on mukava juttu, että yhden asian löytäminen voi taas johtaa toisten levytyksien ja artistien löytymiseen.Lonnie Mack mainittiin edellisessä Flying V-kirjoituksessa, mutta itse artisti ja hänen musiikkinsa on tähän asti ollut itselleni tuntematonta. Internetin hienoja puoli on, ettei nyt tarvitse välttämättä käydä kirjastossa tai levykaupassa pläräämässä levyhyllyjä (ja pahimmassa tapauksessa tyytyä artistin johonkin vähemmän klassiseen levyyn) vaan audio- ja informaatio on kohtuullisen helposti saatavissa nyt ja heti.
(*Edellämainittu ei ole kuitenkaan syytös kirjastojen musiikkiosastoja kohtaan, jotka ovat tällä hetkellä ainakin pääkaupunkiseudulla suoranaisessa vaarassa. Ja muu Suomi kyllä seuraa perässä.. Aivan mahtava paikka tehdä löytöjä ja tutustua uusiin artisteihin. Ja asiansa osaavan hoitajan kanssa myös niitä vähemmän klassisia levyjä ei ole niin paljoa. Ja nyt ei puhuttu siis musiikkityylisuunnasta.)
Mackin livahtaminen oman kameralinssin ohi näillä kilsoilla on oikeastaan suoranainen ihme. Miestä nimittäin pidetään "agressiivisen ja terävän bluessooloilun" isänä ja tällainen soittotyyli taas oli ideaali ja kivijalka miltei koko 60-70-luvun äänekkäämmälle kitaramusiikille. Nettitarkastuksella vuonna 1963 ilmestynyt single 'Wham' asetteli räyhäkkäällä nakituksellaan rimaa sille korkeudelle, mitä Jimmy Paget, Jeff Beckit, Claptonit ja muut tavoittelivat sitten tästä eteenpäin. Ehkä Mackin puuttuminen äänekkäimmästä kaanonista johtuu osittain siitä, ettei tämä uransa alussa pyrkinyt toisten valkonaamojen tavoin tavoittelemaan puristista näkemystä bluesista, vaan antoi tosiaan kitaransa laulaa ja sen omalla äänellään.
Jälkiviisaasti voidaan kuitenkin todeta, että 60-luvun alussa levytysuransa aloittanut kitaristi oli esikuva ja jo vanha kettu saman vuosikymmenen lopulla. Musiikki onkin kaksisuuntainen virta. Siinä missä Mack levytti ensilevynsä draivin ja alkeellisen kitaratekniikan kera, niin tässä vuoden 1969 levyssä ollaan kuunneltu aikansa tuulen suuntaa, apuvälineitä ja niitä soittaneita seuraajia. Tai mistäs sitä tietää, vaikka kitaristi olisi aktiivisesti ollut itsekin vielä aallonharjalla?
Lonnie Mack nimittäin polkaisee päälle fuzz-pedaalin, jonka oskiloiva kanttiaalto värittää soittoa ja koko levyä tyylikkään feedbackin käytön ohella. Särötetty sähköpiano hakkaa miltei yhtä kuuluvassa roolissa, harppu huutaa ja kitaristi laulaa biisit itse omalla "jokamiehen" äänellä, joka sopii musaan aivan hyvin. Kappalemateriaali on pääosin lainakamaa Mackin ollessa itse vastuussa vain kahdesta biisistä, jotka nousevat kuitenkin ehkä levyn kohokohdiksi. Päätösbiisi 'Gotta Be An Answer' kertoo ajanmukaisesti yhteiskunnallisista epäkohdista ja 'Mt. Healthy Blues' on riipivä blues.
Levyssä on viehättävää sen ollessa tavallaan niin sanotusti "perinteikästä bluesia", mutta Mackin kitaraliidit taas keikkuvat aivan hämärän rajamailla. Onko tämä viihdettä, pappabluesia vai psykedeelistä tykitystä jää jokaisen eri kuuntelukerran armoille. Ehkä tämä heiluu siinä Big Brother & The Holding Companyn ja Johnny Winterin välillä? Tähän päälle vielä miehen tausta Memphis-soittajana, torvien törähdykset yms.
Pitää kaivella tältä lisää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti