Nämä sanat ovat saatteena "tuntematon" nimisen henkilön 17.9.2013 koostamassa kasetissa. Sain sen postissa sosiaalisessa mediassa olleen päivityksen jälkeen, joka koski gospel-musiikkia. Tätä blogia lukemalla on varmasti selvinnyt, että musiikin suhteen minulla on avoimet ovet aika pitkälti jokaiseen suuntaan ja vielä kummallekin kädelle. Musiikkityyli on tavallaan kiinnostanut aina siitäkin syystä, että sitä on tehty paljon. Suuressa määrässä on pakko olla jotakin kuuntelemisenkin arvoista tavaraa. Oma gospeliin tutustumiseni tyssäsi kuitenkin heti alkuun paikallisesta kirjastosta lainattuun Sakari Löytyn kokoelmaan. Tai siis siihen, ettei se antanut mitään erityisiä kuunteluelämyksiä.
Mutta kiitos "tuntematon". Tämä itse tehty kokoelma on astetta mielenkiintoisempi, jollen sanoisi, jopa mielenkiintoinen. Kyseessä on siis musiikinystävän ja levynkeräilijän omasta levykokoelmastaan koostama sikermä hänen omasta mielestään mielenkiintoisia gospel-esityksiä. Oikeaoppiseen c-kasettikopion tyyliin neulat naksahtelevat kappaleiden välillä ja rahina soi, kuten kotinauhoutuksissa pitääkin. Kokoelman c-kasettimuoto on myös uskollinen kristilliselle piireille, sillä kyseinen muualla jo hiipunut formaatti on siellä edelleen elossa. Moni nykyisen 'kasetti-renessansin' pien- tai punk-bändin kassujulkaisu on painatettu kristillissä painossa, tai kasettipainossa, jonka pääasiakkaita ovat saarna- ja sanakasetit. Tämä kertonee jotain elävästä uskosta ja siihen liittyvästä vanhoillisuudesta sekä näiden piirien muoto- ja tekniikkarajoituksista.
Koosteen musiikkiesitykset ovat vuosien 1972-86 väliltä. Vastaavia biisejä ja bändejä on Suomessa ollut lukematon määrä ja gospel on tietynlainen ug-alaskene, mutta toki vähän eri tavalla valtavirran 'ulkopuolella', kuin vaikka hmm.. vaikka joku kansallissosialistinen pakana-neofolk.
Jotain hengellisen musiikin paikasta populaarimusiikissa kertoo, että äkkiseltään ei tule ihan heti mieleen yhtään täysin kristillistä tunnustuksellista kappaletta, joka olisi lähiaikoina, tai oikeastaan ikinä ollut Suomen levymyyntilistoilla kärkipäässä. Tai no, se Edelmannin virsi-retroilu, mutta nekin ovat enemmän laskelmoitua menneiden kaipuuta, kuin aitoa ja oikeaa sananylistystä naama messingillä..
No, Suomesta ei tule myöskään mieleen minkään muunkaan uskontokunnan julistuksellista musiikkia, joka olisi ollut listojen kärkipäässä. Suuressa maailmassahan kaukoidän uskonnot ja filosofiat olivat yhdessä vaiheessa runsaastikin edustettuina. Ja myöhemmistäkin tulee mieleen esimerkiksi avoimen rastafaristinen musiikki. Puhumattakaan Yhdysvaltojen mustan väestön gospelista ja negrospirituaalista, johon osittain koko meidän länsimainen popmusiikkimme perustuu. Mutta tis is not ö juuesei.
Heikko myyntilistoilla näkyminen johtunee osittain siitä, että vaikka yhtyeillä on oma erittäin uskollinen ja uskonnollinen kuulijakuntansa, levyt on käsittääkseni useimmiten julkaistu listoilla näkymättömillä pien- tai omakustannemerkeillä. Levyt ja kasetit on myyty 'piireissä', konserteissa sekä parissa asialle omistautuneessa levykaupassa.
Toinen syy on se, että suuri yleisö kaihtaa jostain syystä hyvin vahvasti tunnustuksellista musiikkia. Syitä tähän lienee useimpien meistä kohtaama kristillisen yhteisön 'pohjatyö' siihen, että sen esittämää musiikkia ei mielletä mukavaksi kuunnella noin vapaa-ajalla. Se on tietyllä tapaa syyllistävää, silloinkin kun ilmaisee iloa sanan julistamisesta tai löytämisestä. Koska tosiuskovalle jumalan sana ja viesti ovat tärkeämpää, kuin maalliset asiat, myös musiikkiin ja sen kuunteluun liittyy vahva ylenkatsova henki 'maallista musiikkia' kohtaan. Asiaan kilahtaneet eivät aina ymmärrä, että joku haluaisi kuunnella ja lukea muutakin, kuin Sanaa.
Kolmas on soittajien dilemma 'kaupallisuuden' ja 'uskon' välillä. Tämä on toki tuttua jokaiselle musiikin ala-genrelle, joka ottaa asiansa tosissaan; hevimetallista, oikeaoppiseen hardcoreen ja taidemusiikista nyky-jatsiin. Koska suomi-gospelilla ei ole kuitenkaan edellisten tyylistä 'puhdasoppista' muotokieltä, sen musiikillinen sisältö on tämän kokoelman perusteella yllättävän homogeenistä - ja samalla valtavirran virtausten ulkopuolista, eikä suurelle yleisölle erityisen houkuttelevaa. Yhtyeet soittavat kivasti ja haluaisivat varmasti apostoloida Sanaa eteenpäin, mutta itse taustamusiikki kuulostaa konservatiiviselta ja vanhalta, vaikka yrittää edustaa niin sanottua nuorisomusiikkia. Myös kokoelman nimi 'Yhden tien vaeltajat' on kuvaava. Gospel-piireissä ei käsittääkseni katsota hyvällä muissa, etenkään liian maallisissa soitoissa mukana olemista.
Mennään itse musiikkiin. Tuossa aiemmin sanoin, että kokoelman musiikki ei ole erityisen suurta yleisöä ja sen muotivirtauksia hivelevää. Tai on ja ei. Kasetti on tietysti koostajansa mieltymysten mukainen, mutta yhteistä tälle on, että se on hyvin vahvasti kallellaan suomi-progeen. Vuonna 1972 tämä on ollut ymmärrettävää, mutta vuonna 1986 ankarasti vanhentunutta. Miksi tätä progea, tai sen liepeillä olevaa musaa on soitettu gospelin taustalle selittynee sillä, että kyseinen musiikkityyli luettiin syntyessään 'vakavammin otettavaksi', kuin tavallinen ränttätänttä, tai myöhempi (tekee ristinmerkin) vääriin vietteihin vetoava ja nihilismiäkin tihkunut punk. Jumalan ilosanomaa tai uskoa kannattaa julistaa sille arvoisellaan soittotyylillä. Eli kasetin musa on taitavasti soitettua, mutta ilman progelle toisinaan ominaisia liiankin haastavia elementtejä.
Elementeistä syntyy mielenkiintoisia ristiriitoja ja jo pelkästään tästä syystä mieleen tulvahtaa tätä kuunnellessa usein joku pahimman (ja samalla parhaimman) luokan 3-divarin krautti. Soitto on periaatteessa taitavaa, tyypit ovat tosissaan ja omistautuneita, mutta biisit ja tuotanto jollain tavalla samaan aikaan kunnianhimoista sekä käppää. Ja monesti ehkä vähän tärähtänyttäkin. Laulusuoritukset ovat periaatteessa puhtaita, mutta tyyppien äänet jotka haluavat julistaa iloaan ja uskoaan eivät olisi ehkä läpäisseet levy-yhtiön seulaa. Tästä tulee tietynlainen amatöörimäinen viba, joka samaan aikaan törmää yhtyeiden eittämättä näppärään soittoon. En osaa tiivistää tarkemmin, mutta Amon Düül II:sella on jotain oudolla tavalla samanlaista menoa, kuin toisinaan tällä kokoelmalla.
Kasetille on koottu esitys 17 eri yhtyeeltä ja artistilta, enkä lähde nyt niitä erittelemään sen tarkemmin, mutta musiikillinen ilmaisu vaihtelee ihan täydestä kosmisesta suhinasta funkkaavaan öö.. diskoon. Mukana on myös puheosuuksia free-jazz revittelyjen päälle (tässä ei muuten soiteta niitä rumia nuotteja) ja todennäköisesti erään maahanmuuttajan tahattomasti Viktor Kalborek-hahmolta kuulostavaa lipevää iloista julistusta. Pari yhtyettä varoittelee itämaisten uskomusten ja mystiikan vaaroista. Ehkä vähän naivisti, tungettelevasti ja holhoavasti, mutta ehdottoman huolestuneena ja tosissaan. Useammassa, kuin yhdessä yhtyeessä soittaa muuten joku ihan tajuton peräkammarin syntikkavelho, jos tässä yhteydessä voi näin pakanallista termiä käyttää. Siis ihan mielettömiä monosyntikka-akrobatioita. Kunnon insinörttisoittoa. Ja kaiken päällä ja alla soi proge, joka parhaimmillaan kuulostaa loistonsa päivien Pressalta. Homma käväisee ehkä pari kertaa myös new age-ajan Popol Vuhin maisemissa. Sanomattakin lienee selvää, että laulujen vokaalit ja sanoma(heh) ovat tärkeässä osassa. Lyriikoissa mennään perus 'tie ja pelastus' osastolla sekä vähän ympäripyöreämmässä kuvastossa.
Yhtyeiden niminä kasetilla soittavat muun muassa; Livingstone, Kimbledios (oma suosikkini tästä), With Crist, Lissu, Seppo & Jaska, Pro Fide, Muutos ja niin edelleen. Erittäin mielenkiintoinen kokoelma genrestä, josta kaikkien muidenkin tavoin 99% on ilmeisesti musiikillisesti kuraa. Ja kunnon heviautistityyliin kohdeyleisö tykkää niistä huonommistakin, koska se on Sanaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti