Huhujen mukaan Perhacsin toinen levy ilmestyisi ensi kuussa 44 vuoden tauon jälkeen. Näin voi tapahtua ja se sopisi Perhacsin levytysuran erikoislaatuisuuteen oikein hyvin.
Linda Perhacs oli (ja jäi tästä ammatista eläkkeellekin) hammashoitaja, joka asui miehensä kanssa Los Angelesin ulkopuolisessa Topanga Canyonissa, joka on erittäin kuuluisa siellä majailleesta hippi- ja folk-skenestä, joihin kuuluivat jossain vaiheessa lähes kaikki huumeista ja maalaiselämän rauhasta kiinnostuneet artistit, kuuluisimpina ..no kaikki, mutta etenkin Neil Young. Linda ja hänen miehensä eivät kyseiseen skeneen kuuluneent ja olivat hivenen vanhempia, mutta olivat kiinnostuneita näistä nuorista ihmisistä ja heidän musiikistaan.
Lähtölaukaus Parallelogramsin tekemiseen tuli Beverly Hillsillä olleelta hammasvastaanotolta, jossa tuottaja Leonard Rosenman oli Lindan potilaana ja kuuli tämän tehneen kappaleita pöytälaatikkoonsa. Rosenman järjesti levytyksen ja säestäjät tekemään pitkäsoiton Perhacsin kanssa tämän lauluista. Äijä itse oli menestyvä elokuva- ja televisiosäveltäjä.
Oma osuutensa on tietysti elokuvasäveltäjä Rosenmanin ja tämän taustakaartin taitavalla ja pienimuotoisella folk-soitolla, mutta Perhacsin levy on osoitus siitä, että taitavaa ja mielenjäävää musiikkia voi ilmestyä muualtakin, kuin niistä nuotiopiireistä, tai tuon ajan folk-klubin jakkaralta. Lindan laulu tuo kieltämättä mieleen pari aikalaista Joni Mitchellin ja Joan Baezin, mutta kappaleet ja niiden esitystyyli ovat sen verran far-out, että saavat edellä mainitut rouvat kuulostamaan laskelmoidulta tavaralta. Kappaleissa on pääosin hyviä koukkuja ja meno mukavan rento. Perhacs laulaa itsensä kanssa stemmoja eri raidoilta - kikka mitä sitten 'acid folkissa' ja loopperipedaaleilla on käytetty ehkä inflaatioon asti. Rosenmanin tuotanto on hienovaraista, missä ei turhilla orkestraatioilla ja muilla yritetä peitellä Perhacsin perin juurin luomua ulosantia ja kappaleita. Linda itse komppaa myös näppäillen modaaliseen vireeseen viritetyllä akustisella kitaralla. Levyn meininki kiteytyy nimikappale Parallelogramsissa ja sen hypnoottisissa päällekkäisissä stemmoissa, joista keskivaiheilla siirrytään hetkeksi puhtaasti atonaalisen musiikin ja kaiutettujen äänien pariin, kunnes palataan takaisin.
Levy oli siis sisällöltään täyttä tavaraa, mutta sen julkaissut Kapp-levy-yhtiö ei nähnyt artistissa sellaista potentiaalia, että sitä olisi kannattanut promota. Niimpä levyjä lätkäistiin vain kauppojen hyllyihin seisomaan ja sieltä sitten palautukseen. Eikä asiaa auttanut tuon ajan runsaudenpula pätevissä folk-julkaisuissa. Niimpä se jäi joidenkin levyhyllyjen kuriositeettiaarteeksi, kunnes se 2000-luvulla on uudelleenjulkaistu pariinkin kertaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti