Bändi on 2000-luvulla aktivoitunut uudelleen ja sen uudet julkaisutkin ovat kuulemma ihan validia tavaraa. Itse en ole niitä kuullut. Subhumansiin törmäsi takavuosina tahtomattakin, sillä yhtyeen logo ja keesipäinen huutava pääkallo-tunnari olivat yleistä kuvastoa jokaisen kaupungin vähänkään totisemmin hommansa ottavan punkkarin takissa.
Siinä missä punkin toinen aalto kiihdytti nopeutta ja tahtia, niin Subhumans oli piristävä poikkeus. Sen musiikissa oli toki elementtejä hardcoresta ja etenkin Crassista, mutta ulosanti oli heti ensimmäisistä levytyksistä lähtien todella laveaa. Yhtyeen puhemiehen rooli lankesi laulaja Dick Lucasille, mutta soitannollisesti ja musiikillisesti yhtye oli kaikkien neljän yhteisen panoksen tulos - seikka johon bändin ensimmäinen kausi (1980-85) lopulta kaatuikin.
Punk liikkeenä syntyi alunperin rikkomaan niitä jähmettyneitä sääntöjä, jotka vallitsivat 70-luvun musiikissa. Ensimmäinen aalto keksi kuitenkin nopeasti omansa ja toinen aalto oli monesti aika totaalista taleban-touhua, missä suunnilleen kaikki oli kielletty, mitä ei erikseen mainittu. Subhumans ei mahtunut näihin muotteihin ja saikin kuljeskella omaa polkuaan.
Tämä yhtyeen toinen pitkäsoitto hämmensi kuulijoitaan sellaisella ihmeellisyydellä, että levyn kakkospuolelta löytyy miltei 17-minuuttinen nimikappale, joka kymmenen vuotta aikaisemmin olisi luettu suoraan progeksi. Ykköspuolikin menee melkein yhteen putkeen vaikka sisältää lyhyempiä biisejä. Yhtyeen musiikki oli alusta loppuun myös erittäin melodista, vaikka pursuikin suunnilleen yli Lucasin sanoituksista. From the Cradle to the Gravea kuunnellessa ei tule yhden eikä kahden kerran mieleen edellisen vuosikymmenen Van Der Graaf Generator tai Peter Hammil. Vain vielä muutaman asteen enemmän punkimmin. Subhumanskin oli parhaimmillaan EP-mitoilla, mutta kaikki yhtyeeltä kuulemani pitkäsoitot ovat olleet täyttä tavaraa - mikä ei tässä tyylilajissa ole aina sanottua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti