Electric Blue Peggy Sue And The Revolutionions From Mars oli suomalainen vuoteen 1996 asti operoinut yhtye, joka oli alkupuolen olemassaolonsa ajan "matkalla kansainväliseen kulttimaineeseen". Miettisen Gaga Goodiesin kautta julkaistujen ensilevyjen jälkeen yhtye jätti indien siirtyen kansainvälisen (tai ainakin pohjoismaisen) Sonet-yhtiön "indiealamerkille" Spiritille. Näihin samoihin paukkuihin uskoi myös kotoinen 22-pistepirkko, jonka Bare Bone Nest julkaistiin tätä ennen kataloginumerolla 01.Siinä missä pistepirkot sitten loivat jonkinlaisen pienen kulttisuosion Euroopassa, Electric Blue Peggy Sue And The Revolutionions From Mars ei ihan sinne asti päässyt. Liekö syynä yhtyeen vaikea nimi, jonka kirjoitan nyt tässäkin jutussa muotoon EBPSATRFM. Yhtäläisyydet eivät myöskään lopu tähän, vaan sekä Bare Bone Nest/22-pp ja Music For McDonald's pitävät sisällään samaa avustaja-, soittaja- ja tuottajajoukkoa. Jimi Tenor arraa ja töräyttää torvet, Riku Mattila soittaa clavinettia ja todennäköisesti miksaamisen lisäksi tuotti levyn, vaikka kansilehdessä ei varsinaista tuottajaa mainita.
Molemmille yhtyeille maistui myös amerikkalainen The Stooges. Pistepirkot ottivat siitä omat hommat blues-palettiinsa ja EBPSATRFM taas katseli yhtyettä sieltä piiskaavasta ja funkkaavasta kulmasta. Putosin jotenkin tämän yhtyeen julkaisujen väliin, enkä muista kuin positiivisen maineen ja sitten sen, että sillä oli vaikea nimi. Kasetille kuitenkin tarttui Radio Mafian lähettämä live, ehkä vuodelta 1992. Se oli ihan ookoo, mutta täytyy myöntää, ettei mitään suurempaa rakkaussuhdetta päässyt syntymään. Suurin syy oli, ettei todennäköisti "Normal But Normal" seuraajalevyltä oleva kappalemateriaali ollut mitenkään superhyvää ja oliko tässä livenä silloin kiellettyä tankeroa?
Kirjaston vinyylihyllystä lainattu (A-puoli: fast side, B-puoli: food side!) Music For McDonald's oli taas mukava muistutus omien ennakkoasenteiden haastamisesta. Tämä on nimittäin aika hyvä levy ja etenkin A-puolella laulajakitaristi Ray Katz on kirjoittanut sarjan ralleja, joissa on stoogespiiskan lisäksi hyviä koukkuja. Äkäistä kitarointia ja tiukkoja sooloja. Oma korva kuulee myös tässäkin yhden yhteisen nimittäjän pistepirkkojen kanssa: nuggetsithan siellä paistavat läpi.
Food-side himmaa aluksi vähän tahtia, eikä ässäbiisejä riitä ihan loppuun asti - muttei siellä mitään turhaakaan ole. Kosketinsoittajattaren soitot ovat ehkä vähän koristeen tasolla, eikä niitä hirveästi ole. Torvet törähtelevät, kuin MC5:sen 'High Timellä', mutta ehkä kakkospuolen ongelma oli, ettei funk-rock ollut ihan aikaansa kestänein genre 80-90-luvun taitteesta? Tai ikinä.
Joka tapauksessa hyvä levy, eikä pääjehu Ray Katzin seuraava osoite Radiopuhelimet ole tätä kuunnellessa mikään yllätys. "Oululaista" musiikkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti