Kurt Vile ja War on Drugs ovat olleet käsittelyssä täällä jo aiemmin. Tämä siitä syystä, että näitä on tosiaan tullut ns. kuuneltua.Vilen soololevystä totesin viimeksi jotain tyyliin "tämä on niin suosittua, kuin tämän tyylinen hahmoton musiikki voi olla", mutta voi se näköjään olla vielä suositumpaakin.
Entisen aisapari Adam Granducielin The War on Drugs-bändin pitkäsoitto heilahti Brittilistan kolmoseksi ja Billboardin sijalle 10. Ja pykälää korkeampi sijoitus Suomen albumilistalla. Levyjen myynti on tietysti nykyään mitä on, mutta siitä ei pääse mihinkään, että War on Drugs on tällä hetkellä ns. mainstream-yhtye. Ainakin siis saavutetun suosionsa mukaan. Ja se, että näinkin hähmäinen musa on nykyään sellaista, on tietysti positiivinen asia. Toisaalta kolikon toiselta puolelta voisi ajatella, että kertosäkeetön ja eleetön WoD on sitä samaa hajutonta ja mautonta Dire Straitsia, mistä se suoraan lainaakin?
Totuus on varmaan jossain näiden välillä.
WoD:n tavallaan nerous on siinä, että se lainaa ja omii omalle sukupolvelleni tuttuja kasari-AOR rockin elementtejä, mutta yhdistelee niitä toisinaan sielukkaaseen lauluun ja soittoon, sekä välillä pörinään ja droneen. Mukana on E-Street Bandin (pienet) kellopelit suuressa musiikissa, FM-syntetisaattorit ja kurinalainen sooloilu. Niin, tämä kaikki on tehty jo Springsteenin toimesta 80-luvulla, mutta toisaalta Grandunciel bändeineen tuo tähän palettiin jotain katu-uskottavaa "hämäryyttä".
Levyn kahdella soinnulla avaava "Up All Night" on malliesimerkki, miten yksinkertaisella basso/rumpukonejutulla saa kappaleen ekan säkeistön jälkeen nousemaan lentoon. Levyltä ei tällä kertaa löydy kovinkaan montaa kertosäettä muistuttavaa kappaleenosaa, vaan se lipuu jopa edellisiä muodottomammassa hengessä. Toisaalta kuukauden verran miltei non-stop autostereoissa soineena voi sanoa, ettei siihen myöskään oikein helpolla kyllästy. "Holding On" on kuin Avalon ajan Ferry ja E-Street Bandi kellopeleineen. "Strangest Things" naittaa taas yhteen Mark Knopfleria ja Springsteenin Nebraskaa, isolla leadikitaraosuudella, jonka takaa huokailee fm-syntikka. Jos tästä ei tykkää, niin on päässä vikaa, tai ei ole keski-ikäinen kasarilla lapsuutensa viettänyt setä.
WoD:ta voisi myös pitää Spiritualizedin (93-97) amerikkalaisena pikkuserkkuna, joka yhdistelee kylmää ja kuumaa. Hienoa, että tälläinen voi olla vuonna 2017 valtavirtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti