Serot - Otava 2017

Serot on uudehko suomalainen konemusiikkiyhtye, joka julkaisi ensimmäisen albuminsa pari vuotta sitten. Tämän vuoden alussa ilmestyi kolmihenkisen yhtyeen toinen pitkäsoitto 'Otava'. Levystä on sekä vinyyli, että cd-versio, joista tässä kirjoituksessa käsitellään jälkimmäistä. Formaattiversiot poikkeavat keskenään aika paljon sekä biisimääriltään, että sisällöltään.

Aikaa on pyörähtänyt mittarissa sen verran, että tällainen levyn kohdalla tuntee itsensä aivan kääväksi: yhtye luokittelee itsensä underground-konemusiikkiyhtyeeksi, soittaen samanlaista musaa joka oli konemusiikin valtavirrassa ja etulinjassa vuosien 1994-95 paikkeilla. Siis silloin kun itse tällaisia kuuntelin. Ja mikä 90-lukulaisempaa, kuin cd-levy?

Noh, konemusiikin yksi keskeisiä piirteitä on tietysti sen jatkuva kehittyminen ja muuttuminen. Yleensä sen tekemisessä käytettyjen laitteiden oman kehityksen toimesta (tai vaihtoehtoisesti niiden musiikille asettamien rajoitusten mukaan...). Nykyisen äkkipikaisen ja ehkä yliboostatun läppärieditoinnin aikana jazz-vaikutteita palettiinsa ottanut (juuh, Rinneradio) ja tavallaan aika minimalistinen soundipaletin bändi kuulostaa tasan siltä samalta kamalta, mitä saatoit kuunnella istuessasi pimeänä sunnuntai-iltana keskustan kahvilassa joskus vuonna 1995. Eli myös konemusaskene näköjään kierrättää juttujaan.

Serot on siis osittain "oikeiden ihmisten oikeilla soittimilla" soittamaa musaa, jossa rumpali soittaa padeja ja kilkuttimia, kitaristi omia juttujaan, päälle läppäriä, samplereita ja synia DJ-hengessä. Aiempi maininta jazz-vaikutteista johtuu suoraan levyn avaavista kahdesta biisistä, joista ensimmäisellä vierailee pianisti Iiro Rantala, jälkimmäisellä puhaltaja Verneri Pohjola. Etenkin jälkimmäisestä tulee hyvin vahvat Rinneradio vibat, tosin sillä erolla, että Serotin versio kyseisestä estetiikasta on ottaa siitä "parhaat palat". Rehellisesti en nimittäin vieläkään osaa sanoa oliko/onko Rinneradion 'Rok' hyvä levy vai ei.
Serotin 'Otava' sen sijaan on oikein mainio albumi. Udu ja Konto nimisten aloituskappaleiden jälkeen levyllä tulee vielä pari muuta biisiä. Loput yhdeksänkappaleisesta albumista koostuu kunnon 90-luvun henkeen toisten artistien (käsittääkseni alan kuumia tekijöitä?) tekemistä "remixeistä". Lainausmerkit remiksissä sen takia, että kyseiset uudelleenmiksaukset poikkeavat alkuperäisistä niin paljon, että niitä voi aivan hyvin käsitellä omina kappaleinaan. Meininki on edelleenkin, kuin vuonna 1995 tuoden hetkittäin hyvin vahvasti mieleen Orbin 'Orbus Terranum'in. Suurin ero on lähinnä, että Serot ei sämplätessään käytä hirveästi puhuttua ääntä.

Tyylit kiertävät. Itse kuuntelin 80-90-luvun taitteessa 1960-luvun musiikkia ja tunsin sen olevan jotenkin lähellä sydäntä. 2010-luvun lopussa nuoriso(?) haluaa taas näköjään tehdä 90-luvun puolenvälin musiikkia.