Primal Scream on pitkän linjan yhtye, jonka olemassaolo alkoi jo vuonna 1982. Skotlantilainen Bobby Gillespie, jonka isä oli ammattiyhdistysmies ja vasemmistolaispoliitikko kasvoi Glasgowissa. Erinäisiä yhtyeitä roudannut ja soittanut Bobby ajatui Jesus & The Mary Chaininin rumpaliksi ja soitti yhtyeen debyytti-LP:llä. Gillespien esikuvana oli Velvet Undergroundin Mo Tucker ja rumpusetti samalla tavalla riisuttu lautasista ja basarista. Primal Scream toimi samaan aikaan, mutta paukkuja siihen pistettiin vasta, kun Gillespie lähti Mary Chainista vuonna 1986.Yhtyeen debyytti Sonic Flower Groove ei sisällä oikeastaan mitään pientä aavistustakaan Gillespien rumpaloinninkin tarjomasta äärimmäisyydestä; asioista mihin yhtye palasi sitten myöhemmillä levyillä.
Ekan levyn jälkeen yhtye poistui Skotlannista ja asettui Brightoniin. Kokoonpanokin vakiintui suunnilleen siihen, mistä bändi sitten jatkoi eteenpäin. Siinä missä SFG oli 60-lukuhenkistä retropoppia, yhtyeen kakkoslevyllä bändi lähti 70-lukulaisen retrorokkailun kelkkaan. Kaikuja tästä hommasta tuli sitten myöhemminkin pitkin uraa, mutta S/T on sellaista brittityylistä katurokkailua, missä ollaan kuunneltu MC5:set, Alice Cooperit jne. Brittivivahde tulee siitä, että kappaleet ovat nasevia ja melodisia. Kitaristit vetävät amatöörihengellä, mutta dualeita, mikä toimii ihan hyvin. Kaikkine nahkapöksyineen, röyhelöineen jne. audiostakin tulee mieleen eräs suomalainen, Lontooseen aikanaan lokatoitunut yhtye, eli Hanoi Rocks. Tyylilajin parasta ennen päivä hupeni kuitenkin näihin aikoihin, minkä Primal Screamkin huomasi. Levyn kappale 'I'm Losing More Than I'll Ever Have' koki Andy Weatherhallin remiksauksen, jolloin siitä tuli seuraavan Screamadelica-levyn lippulaiva-sinkku ja pienoinen hitti Englannissa. Samalla Primal Screamista tuli se yhtye, jona se nyt tunnetaan. Bändi toki otti vielä kyseisen levyn ja nosteen jälkeen askeleen takaisinpäin sillä Stones-levyllä (Give Out But Don't Give Up), jonka tekeminenkin kesti todella pitkään , mutta sitten matka jatkui.
Itse sain tämän levyn käsiini vasta Screamadelican jälkeen, tai siis kyseinen levy herätti mielenkiinnon kaikkea yhtyeen tuotantoa kohtaan. Nämä kaksi edellistä kiekkoahan pyörivät kyllä jo aiemmin indie-piireissä, julkaisihan Creation tämän kyseisen kakkoslevyn. Bändi oli saanut leiman "ok, ei parasta" ja se kuvaa hyvin tätä S/T:täkin. Biiseissä on hyviä koukkuja, soitto kulkee, niinkuin tällaisessa pitääkin jne. Aikalaisarvioissa itse Gillespien laulua kritisoitiin oikeastaan eniten, koska se kalpenee musiikillisten esikuviensa, eli esim. Rob Tynerin kohdalla ohueksi ja vonkuvaksi. Minulla ei ollut tällaista painolastia, vaan Screamadelican jälkeen Bobbyn ääni kuulostaa juuri sopivalta nistivonkunalta, joka vie levyn katurockin machomeiningistä sinne syrjäisille sivukujille, missä bändi ihan oikeastikin näihin aikoihin kävi hankkimassa heroiinia. Tälläkin oli sitten seurauksensa; PS nautti pitkään mainetta "viimeisenä nistibändinä", mikä toi oman leimansa musiikkiin, mutta myös vaikeuksia nousta kuninkuusluokkaan. Yhtyeen kitaristi Rob Young erosi, tai erotettiin vuonna 2006 ja on nykyään haudassa.
Tässä tyylimallia, mikä vaihtui vuoden päästä :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti