Hawkwind - Astounding Sounds, Amazing Music 1976

Astounding Sounds, Amazing Music on Hawkwind-yhtyeen katalogissa niitä levyjä, joita ei lueta kaanonin pääteoksiin. Ehkä sisältöönsä nähden sillä on yhtyeen silmissä turhaa negatiivista painolastia julkaisuhetkestä ja tilanteesta johtuen.

Levyn saama kritiikki oli levyn ilmestyessään ihan positiivistä, eikä juuri nouseva punkkikaan vielä saanut esimerkiksi NME:n kriitikoita julistamaan levyä paskaksi ja yhtyettä kehäraakiksi, vaan sitä pidettiin rakenteeltaan edellisiä napakampana ja askeleena taas eteenpäin. Windi oli myös harvoja psyke-skenen bändejä joita punkkarit eivät ihan avoimesti halveksineet. Osa salaa jopa diggailikin.

Levylle annetun fatwan julisti bändi itse ja se johti osaltaan myös Nik Turnerin ja toisen rumpaleista Alan Powellin eroon. Edellisen levyn Amerikan kiertueellahan taas Lemmy oli saanut Turnerin aloitteesta kenkää yhtyeestä ja tällä levyllä hänen paikallaan soitti tuttu Pink Fairies-mies Paul Rudolph. Hän oli myös alunperin kitaristi, mutta basson soitto tapahtui niin sanotusti perinteisemmällä tyylillä verraten edeltäjäänsä. Seuraavan levyn 'Quark, Strangeness and Charm'in jälkeen bändi hajosikin kokonaan hetken ajaksi, jota seurasi sekavat riidat nimenkäytöstä ja niin edelleen.

Osaltaan yhtyeen sisäiseen alamäkeen vaikutti, että albumi oli tuon vaiheen jatkumossa huonoiten menestynyt pitkään aikaan. Bändihän nautti - niin kummallista kuin se onkin - kohtuullisen suurta suosiota 'Space Ritualin' aikana ja edellisetkin levyt menivät hyvin kaupaksi plus yleisöä riitti keikoilla.

Suurin ero pariin edelliseen levyyn oli lausuja/runoilija Robert Calvertin paluu yhtyeen riveihin, tällä kertaa ihan laulajaksi plus hänen tuomat laulutekstit. Siinä missä Dave Brock oli edellislevyillä ollut pääbiisintekijä, niin Astounding Sounds, Amazing Music-levyllä krediitit jakautuvat miltei koko bändin kesken. Noh, onhan Brockilla näppinsä mukana tälläkin levyllä useammassa biisissä. Paperilla ja levyä kuunnellessa kaikki on siis oikeastaan samalla tavalla kuin Hawkwind-universumissa tuohonkin asti. Sinkkuhittiyrityksenäkin oli monotoninen jytäboogie 'Kerb Crawler' aivan kuten aikaisemmillakin levyillä.

30-luvun pulp-kirjoista innoituksen kanteensa saanut levy piti sisällään tyylillisesti erilaisia biisejä, jotka Brock levyn ilmestyttyä julisti sillisalaatiksi. Levyn aloittava 'Reefer Madness' kuulostaa 70-luvun lopun Windiltä Simon Kingin soittamine syntikkavaelteluineen. 'Steppenwolfin' alku saa epäilemään soiko tässä Santana? Monotoninen Santana. A-puolen päättävä viisiminuuttinen 'City of Lagoons' on jo lähellä fuusiojatsia ja on varmasti ollut monelle liikaa. Toisaalta teos kylmine soundeineen tuo mieleen 70-luvun puolenvälin Floydin instrumentaaliset ja synteettiset hetket. B-puolen avaava Rudolphin 'The Aubergine That Ate Rangoon' jazzfunkkaa jo varmasti Windi-faneille aivan liikaa, mutta toisaalta yhtyeen tulevilla 80-luvun keikoilla tällainen hypnofunkki soi ainakin tubepätkien perusteella paljon ja usein. Tokana biisinä niin sanotulla pitkäsoiton "sinkkupaikalla" on aiemmin mainittu jytäboogie 'Kerb Crawler'. Edellä mainittu Floyd-soundiyhteys muuttuu tässä lihaksi, sillä levyversion "remiksasi" itse David Gilmour. Tosin itse biisi ei näytä, eikä kuulosta Floydilta, että en tiedä tämän yksityiskohdan lisäarvoa. Turner yrittää olla melodinen omalla sävellyksellään 'Kadu Flyer', joka pursuaa koskettimia. Ihan jees biisi, mutta loppuosan käppäitämainen meininki vähän.. Levyn päättää viulisti kiipparisti Simon Kingin 'Chronoglide Skyway' instrumentaali ilmavine kitaroineen ja syntikoineen.

Levy sai kriitikoilta ilmestyessään huomiota sen formaaleista biiseistä ja tässä varmaan sen kokonaisuuden "heikkouskin" on. Hawkwindin vahvuus oli noilla vähän tavanomaisemmilla kahdella edeltäjällä kuitenkin ne kohtuullisen sakiat välisoitot ja luennat jotka saivat silmät pyörälle, sekä myös tietyllä tapaa audion läpi kuuluva "hämykollektiivi", joka myös erottaa bändin hiilipaperijäljittelijöistä. Vähän samaan tyyliin Gongin kanssa. Levylle jäi ripaus kolmatta tavaramerkkiä, eli monotonisuutta ja toistoa, mutta se ei pidä tätä täysin pystyssä. Yhtye vihasi, Brock vihasi levyn linjasta vastannutta Turneria ja Allmusic.com-jengi antaa levylle kaksi tähteä. Viimeinen näistä on yleensä aina väärässä ja kyllähän 'Astounding Sounds, Amazing Music' on niin sanottu kolmen tähden levy, eli pinnan yläpuolella ja jonka parhaimmat hetket ovat aivan jees.

Levyn kansitaiteesta sen verran, että takakannessa oleva kuva ja tekstitys jäi yhtyeen luottograafikko Barney Bubblesin viimeiseksi bändille. Bubbles oli vastuussa vielä vuoden 1976 kiertuejulisteesta, mutta siirtyi sen jälkeen punk-levy-yhtiö Stiff-Recordsin kansitaiteilijaksi työskennellen tästä lähtien Ian Duryn, Elvis Costellon ja Billy Braggin tyylisten artistien kanssa ja täysin Windi-taiteestaan poikkeavalla tyylillä. Sen verran tiet vielä kohtasivat, että hän teki Hawklords-nimen alla ilmestyneen  levyn kansitaiteen.